Mistä täältä pääsee pois??

Laakso - Marie Hermanson

Daniel on aina jäänyt identtisen kaksoisveljensä Maxin varjoon. Siinä missä Max on sosiaalinen ja kaiken keskipiste, on Daniel syrjäänvetäytyvä ja jopa arka. Daniel on aina toivonut omaavansa edes hieman samoja piirteitä Maxin kanssa, vaikkakin Maxin suuret suunnitelmat eivät useinkaan toteudu niinkuin pitää ja Daniel on joutunut koko elämänsä pelastamaan Maxin aina milloin mistäkin sopasta.

Veljekset ovat vuosien aikana ajautuneet erilleen. Kun Max sitten kutsuu Danielin vieraaksi yksityisklinikalle, jossa on omien sanojensa mukaan lataamassa akkujaan, ei Daniel voi kieltäytyä ilmaisesta lomasta. Sveitsiläinen Himmelstalin klinikka vaikuttaakin ensinäkemältä varsinaiselta rauhan tyyssijalta, loistavalta pakopaikalta, jonne rikkaat ja kiireiset businessihmiset voivat hakeutua toipumaan arjen stressistä. Daniel ei siis oikein tiedä mihin ryhtyy, kun Max suostuttelee hänet vaihtamaan paikkaa kanssaan, jotta voi käydä hoitamassa raha-asioitaan klinikan ulkopuolella. Totuus alkaa paljastua vasta, kun Max ei tulekaan takaisin ja Daniel kyllästyy esittämään veljeään. Hän saa karvaasti kokea, että klinikalta ei niin vaan kotiin lähdetäkään.

Kirjan alkuasetelmat vaikuttivat mielenkiintoisilta ja muutenkin tämä tuntui vähän erilaiselta jännäriltä varsinkin ruotsalaisen kirjoittamaksi. Onhan näitä Beckejä sun muita jo ihan tarpeeksi nähtykin. Jostain syystä minulla oli ennen kirjan aloitusta koko ajan fiilis, että tämän tarinan olen kuullut ennenkin. Minulle tuli jotenkin 60-luvun tunnelmat ja naiset dirndleissä mieleen koko ajan. En tiedä tekikö sen miljöönä oleva Sveitsi vai assosioinko tämän jatkuvasti johonkin Sound of Musiciin? Ehkä vähän vastaavan tyyppisen tv-ohjelman (The Prisoner?) olen joskus nähnyt, mene ja tiedä. Asia kuitenkin vähän häiritsi, mutta pääsi siitä ylikin, kun tarina alkoi kuljettaa.

Tiivistyvä tunnelma kirjassa oli hyvin kehitelty ja varsinkin Danielin kasvava epätoivo tilanteensa kanssa sai lukijankin väliin miettimään, että onko tästä nyt oikeasti poispääsyä. Jotain jäi silti puuttumaan. Aika iso osa asioista selviää mielestäni jo puoleen kirjaan mennessä ja en oikein onnistunut saamaan jännitystä päälle enää sen jälkeen. Myös loppuratkaisua leimaa aikamoinen epäuskottavuus, joka ei tosin varmaan kaikkia haittaa.

Ihan ok perusjännäri siis, mutta en ole kyllä hyppykengässä ostamassa muita kirjailijan teoksia.

3/5

Lue tämä, jos

• haluat lukea vähän erilaisen ruotsalaisen jännärin

Kuinka morin huuria soitetaan

Hiekkaan kadonneet jäljet - Johanna Viitanen

Musiikintutkija Seppo Salo saa yllättäen apurahan, jolla hän pääsee Mongoliaan tutkimaan hevosenpääviulun soittoa ja soittajia. Ulan Batorin koneessa hän tapaa toisen tutkijan, walesilaisen eläinlääkäri Rhys Daviesin, jonka on tarkoitus selvittää kaviokuumeen esiintyvyyttä mongolialaisissa hevosissa. Kaksi toisistaan poikkeavaa tieteenalaa ovatkin yllättävän yhteensopivia ja pian miehet huomaavat, etteivät pääse toisistaan eroon vaikka haluaisivatkin.

Ei kestä kauaa, kun omituisia asioita alkaa tapahtua. Sepon tutkima asiakirja häviää, joku tuntuu käyvän miesten tavaroita läpi vähän väliä ja pian Sepon Suomeen jäänyttä ex-vaimoa ja tytärtäkin aletaan uhkailla. Mikä musiikintutkimuksessa tai eläinlääketieteessä voi olla niin salaista, että sen vuoksi täytyy ryhtyä näin radikaaleihin toimiin? Miesten tietämättä pahin on kuitenkin vielä edessä ja he joutuvat tukeutumaan toisiinsa, jotta vaikeuksista ylipäätään selvitään hengissä.

Viitanen on kirjoittamisen ammattilainen ja se tässäkin kirjassa tosiaan näkyy. Tarinaa viedään eteenpäin vaivattomasti, tylsiä kohtia ei juurikaan kirjassa ole. Tummia pilviä tuntuu olevan horisontissa koko ajan ja lukija saa tosissaan jännittää, koska kaikki kaatuu miesten päälle ja kuinka he vastoinkäymisistään selviävät.

Päähenkilöistä varsinkin Rhys on erittäin mielenkiintoinen. Hän on tyyliltään varsin rempseä, eikä pyytele keneltäkään tekemisiään anteeksi. Hän sattuu olemaan myös homo, joka taas tuottaa ongelmia suomalaisen pidättyvän Sepon kanssa, tosin lopulta aika yllättävin tuloksin. Koska tarinan kertojina toimivat pääasiassa Rhys ja Seppo vuorotellen, pääsee lukija sisälle myös miesten ajatusmaailmaan. Tämä tuntuukin olevan kirjan yksi vahvimpia puolia. Viitanen nimittäin kirjoittaa jotenkin ilahduttavan suorasukaisesti, mitään kiertelemättä tai vaikeampiakin asioita pelkäämättä. Sepon ja Rhysin ajatukset kerrotaan suoraan ja he muodostuvat tällä tavoin henkilöinä erittäin uskottaviksi. Pidin Viitasen kirjoitustyylistä erittäin paljon.

Muutama ongelmakin toki on. Kirjan tarinan uskottavuus on vähän siinä ja siinä, mutta eihän sen kannata antaa häiritä. Aavistuksen ärsyttävämpää sen sijaan on se, että Viitanen tuntuu pimittävän lukijalle olennaisia tietoja ihan viime metreille saakka. Tiedot ovat kuitenkin pääosin sellaisia, jotka hänen päähenkilönsä tietävät. Kappale saattaa loppua siihen, kun toinen miehistä kysyy toiselta jonkin erittäin suoran, juonen kannalta varsin olennaisen kysymyksen, jonka vastauksen lukijakin haluaa kuulla. Seuraavassa kappaleessa saatetaan kuitenkin olla sitten jo seuraavassa päivässä, eikä kysymyksen vastausta lopulta kuulla ollenkaan. Yhdessä vaiheessa jo mietin, että selviääkö tarinan mysteeri ollenkaan, jos kukaan kirjan henkilöistä ei suostu selittämään mitään auki vaan lukija saa koko ajan vain arvailla, että mistä tässä kaikessa onkaan kyse.

Pidin tästä kirjasta todella paljon. Päähenkilöistä varsinkin Rhys oli persoonana vahva ja tarina oli sopivan jännittävä. Mietin perjantaina, että saanko luettua kirjan ennen kuin lukutaitohaaste loppuu, mutta loppujen lopuksi tämä lukikin melkein itsensä. Lukemista ei vaan malttanut jättää kesken. Ehdottomasti voisin lukea Viitaselta muutakin, jos hän jatkossa lisää proosaa kirjoittaa.

4/5

Lue tämä, jos

• pidät jännäreistä
• normaalista poikkeava miljöö ja juoni kiinnostaa

Nuoruus on parasta aikaa?

Keltaiset tyypit - Eeva Rohas

Rohaksen esikoisteoksen takakansiteksti ei lupaile mitään mieltäylentävää lukukokemusta. Sen mukaan novellikokoelman henkilöt ovat kaikki polvillaan, joko vapaaehtoisesti tai pakotettuna. Mustelmia tulee helposti, niin fyysisiä kuin henkisiäkin.

Novellikokoelma koostuu kahdeksasta tarinasta, joiden päähenkilöillä ei todellakaan mene päällisin puolin kovin hyvin. Virheitä tehdään sekä hyvästä tahdosta, että puoliksi tahallaan, muita ihmisiä ei aina nähdä ihmisinä ja elämä potkii päähän ihan muuten vaan. Monelle tarinan henkilölle elämässä eteneminen tuntuu olevan kuin suossa rämpimistä. Eteenpäin pitäisi päästä, mutta aina jokin imee pinnan alle.

Novellien päähenkilöt ovat pääsääntöisesti aika nuoria. Monen henkilön ikä vaikuttaa keikkuvan siinä parinkympin molemmin puolin. Nuoruus ja kokemattomuus lisää virheiden ja väärien arvioiden määrää, mutta sattuu niitä vahinkoja hieman iäkkäämmillekin. Tarinat ovat mieleenpainuvia ja käsittelevät aika pitkälle aikuistumisen tuskaa, toisiin luottamista ja sitä, kuinka paljon toisia ihmisiä tarvitaan, jotta elämässä pääsisi eteenpäin niin hyvässä kuin pahassakin.

Parhaiten mieleen on jäänyt kirjan nimikkonovelli, jossa nuori Pekka tapaa ryhmäterapiaistunnossa kauniin ja salaperäisen Maaretin, johon ihastuu. Maaret taitaa nähdä täysikäisessä Pekassa valitettavasti lähinnä kaljanostajan, mutta Pekka pitää silti yllä toivoa siitä, että Maaret ihastuisi häneen samalla tavalla. Kun Pekka sitten tapaa Maaretin poikaystävän ja lähtee heidän kanssaan ryyppyreissulle, on Pekan tehtävä vaikea valinta itsensä ja ihastuksensa välillä.

Kirja oli jälleen oikein hyvin kirjoitettu ja herätti ajatuksia. Vaikka novellien tunnemaailma olikin pääosin aika synkkä, löytyi sitä toivoakin monesta tarinasta, jopa aika yllättäviltä tahoilta. En siis sanoisi, että tämä kirja olisi minua mitenkään masennuksen partaalle vetänyt. Suurin syy tähän lienee se, että en kokenut kirjan päähenkilöiden ongelmia oikein omakseni. Pahimmat nuoruusiän toilailut kun ovat jo takanapäin, jos niitä nyt kovin paljon ikinä olikaan. Tämä ei siis ihan henkilökohtaisella tasolla päässyt koskettamaan juuri siitä syystä. Voisin ajatella, että joku itseäni nuorempi henkilö saisi tästä kirjasta paljon enemmän irti.

3/5

Lue tämä, jos

• haluat lukea novelleja, joissa nuoruuden angsti jyllää toden teolla
• olet itse vielä nuori

Lukutaitokampanjan loppufiilikset

Lukutaitokampanja loppui eilen ja ainakin omalta osaltani se sujui varsin hyvin. Sain luettua melkoisen kasan kirjoja, vaikka aikaa olikin vain reilun viikon verran. Toki täytyy sanoa, että kirjojen keskipituus ei varmaan juurikaan pariasataa sivua ylittänyt.

Sain luettua yhteensä kuusi kirjaa:

• Harjukaupungin salakäytävät - Pasi Ilmari Jääskeläinen 
• Katoamispiste - Joel Haahtela 
• Vaarille pala haitaria - Jaana Kapari-Jatta  
• Olot - Sanna Eeva 
• Keltaiset tyypit - Eeva Rohas
• Hiekkaan kadonneet jäljet - Johanna Viitanen

Viimeistä kirjaa luin myöhään eilisiltaan saakka. Koska lupasin lahjoittaa keräykseen 5 euroa jokaista lukemaani kirjaa kohden, tulee haasteen saldoksi näin 30 euroa. Ihan mukava summa. Kampanja näyttää menneen muutenkin varsin hyvin ja tavoite on saavutettu yli kaksinkertaisesti.

Oli mukava keskittyä enimmäkseen vain lukemiseen koko viikko ja olen mielissäni siitä, miten paljon sain aikaan. Vastaaviin lukuhaasteisiin osallistun jatkossakin varsin mielelläni. Lukemieni kirjojen kirjoittajat olivat minulle kaikki uusia tuttavuuksia ja olihan tässä joukossa muutamia todellisia helmiäkin mukana. Kaikenkaikkiaan lukemieni kirjojen taso yllätti erittäin positiivisella tavalla. Suomessa kirjoitetaan vetävää ja laadukasta kirjallisuutta, jota on todella ilo lukea.

Naisia kolmessa polvessa

Olot - Sanna Eeva

Kirjan perheen naisilla ei ole oikein koskaan ollut helppoa varsinkaan keskenään. Elsa on isoäiti, joka asuu vanhan Veikko-kissansa kanssa kotitalossaan yksin, surren menetettyjä mahdollisuuksia ja haikaillen menneitä. Ellu on uranainen, jonka on pidettävä pystyssä niin toimisto kuin perhekin. Ellulla on monta rautaa tulessa ja aina kiire. Aikaa ei kovin paljoa perheelle löydy, kun pitää tehdä pitkää päivää toimistolla ja siinä ohessa vielä viihdyttää nuorta rakastajaa. Emilia on Ellun tytär, ekaluokkalainen, joka usein kaipaa äitiään ja joutuu viettämään illat isän kanssa, joka on ihan mukava, muttei kovin jännittävä.

Ristiriitoja perheessä on jo vuosien takaa. Varsinkin Elsa ja Ellu eivät ole oikein koskaan tulleet juttuun ja kauan sitten tehtyjä ratkaisuja muistellaan vieläkin puolin ja toisin, samalla kun syytökset lentävät. Jalkoihin tuntuu jäävän pieni Emilia, joka lapsenymmärryksellään yrittää saada jonkinlaista tolkkua ajoittain varsin kaoottiseen tilanteeseen. Naisten keskinäiset suhteet lopulta kärjistyvät aika dramaattisella tavalla.

Kirjaa oli ilo lukea. Se oli erittäin hyvin ja sujuvasti kirjoitettu. Eeva myös onnistui pääsemään varsinkin nuoren Emilian ajatuksiin erittäin uskottavasti. Ellu nousee kirjan päähenkilöksi, jonka ympärillä kaikki tapahtuu. Hänen kohtalonsa ja tekonsa ratkaisevat kirjassa kaiken. Ellu on modernin uranaisen malliesimerkki ainakin päällisin puolin. Menestystä tarvitsisi tulla ja sille hankitaan myös sopivat puitteet. Koko Ellun rakennelma tuntuu olevan kuin huojuva korttitalo ja kun yksi kortti kaatuu, uhkaa kaikki sortua. Ellun särmikkyyttä kuitenkin pehmentää hänen selkeä rakkautensa Emiliaa kohtaan, jota Ellu tosin ei ehdi aina näyttää ihan niin kuin tahtoisi. Myös Elsalla on omat yllättävätkin salaisuutensa, jotka selittävät pitkälti sitä, miksi perheen välit ovat alun alkaenkin menneet niin pahasti kieroon.

Kirja ei ole pelkästään helppoa luettavaa. Osittain sen teemat ovat ahdistavia ja lukijan huoli lisääntyy loppua kohti varsinkin Emilian kohdalla, jonka hätää ei oikein kukaan tunnu tunnistavan.

Loppu on yllättävä, enkä ole aivan varma, ymmärsinkö sitä ihan täysin. Ajateltavaa se kuitenkin antoi. Suosittelen tätä kirjaa varsinkin niille, jotka pitävät tälläisistä eri sukupolvista ja varsinkin eri sukupolvien naisten välisistä ristiriidoista kertovista tarinoista.

4/5

Lue tämä, jos

• pidät sukupolviromaaneista
• naisten ja perheen joskus räjähdysaltis dynamiikka kiehtoo

Ei siinä ollutkaan pikkupoikaa

Vaarille pala haitaria - Jaana Kapari-Jatta

Kääntäjänä paremmin tunnettu Kapari-Jatta on julkaissut myös pari omaa kirjaa. Vaarille pala haitaria on niistä toinen. Jostain syystä minulla oli alunperin mielikuva, että kirja olisi romaani. Kehittelin mielessäni jo otsikon perusteella juonta, jossa nuori poika viettää kesät isovanhempien luona ja isoisän haitarin sävelet soivat kesäyössä.

Juu ei, tämä olikin kolumnikokoelma. Pienen ajatusten muokkaushetken jälkeen pääsin kuitenkin kirjaan nopeasti sisälle, enkä jäänyt haihattelemaan kasvutarinoiden perään. Kirja koostuu Kapari-Jatan kolumneista, jotka on julkaistu alunperin eri lehdissä, mm. Uusimaassa. Aihepiirit liikkuvat oikeastaan kaikessa maan ja taivaan välillä. Kapari-Jatta puhuu niin ammatistaan, kissoistaan, lapsenlapsistaan, puutarhanhoidosta, Gambiasta kuin monesta muustakin elämään kuuluvasta mukavasta ja ei niin mukavasta asiasta. Kolumnit ovat muutaman sivun mittaisina tiiviitä ja niitä lukee nopeasti.

Parhaimmillaan Kapari-Jatta on kolumneissa, jotka käsittelevät eläimiä, lapsia ja Kapari-Jatan omaa lapsuutta. Näissä kolumneissa kirjailija on ehdottomasti hauskimmillaan ja kaikkein teräväkatseisimpana. Minua hämmensi myös hieman se, että vaikka minulla ja kirjailijalla on ikäeroa se pari vuosikymmentä, olivat jostain syystä monet lapsuusmuistot samoja. Varsinkin superpalloja, narunhyppelyä ja muita välituntien ajanvietteitä muistelen edelleenkin lämmöllä. Todennäköisesti Kapari-Jatta osaa kirjoittaa hyvin myös puutarhanhoidosta, mutta koska aihe ei kosketa minua tällä hetkellä mitenkään, jäivät nämä kolumnit vähän mitäänsanomattomiksi.

Ihan kohtalainen kolumnikokoelma siis. Kapari-Jatalla on (useimmiten) ihan tähdellistä sanottavaa monestakin asiasta, mutta jotenkin se viimeinen terävyys jäi puuttumaan. Kolumnit eivät oikein pysyneet myöskään aiheessa vaan tuntui, että kirjoittajan ajatukset lentelivät vähän sinne tänne. En voinut olla tätä lukiessani muistelematta erään toisen suomalaiskirjailijan kolumnikokoelmaa, josta pidin kyllä tätä enemmän.

3/5

Lue tämä, jos

• pidät kolumneista
• haluat lukea väliin ihan hauskaakin pohdintaa elämän arkisista asioista

Lukutaitokampanja, 6. päivä

Eilinen meni matkustellessa, mikä sopi haasteen toteuttamiseen oikein hyvin. Sain taas yhden kirjan luettua. Se ei kuitenkaan ollut se Kapari-Jatan kirja, koska luin sen jo maanantaina, vaan Sanna Eevan Olot.

Olen siis edennyt jo haasteen viidenteen kirjaan saakka, luen Eeva Rohaksen novellikokoelmaa Keltaiset tyypit. Sekin on jo puolivälissä. Seuraavan kirjan kohdalla ajattelin poiketa hieman Kasan ulkopuolelle. Postiluukku kolahti nimittäin juuri sopivasti tänään ja sieltä tuli PEKKin uusin kerhokirja Johanna Viitasen Hiekkaan kadonneet jäljet. Päätin lukea sen heti tuoreeltaan ja (todennäköisesti) huipennuksena hyvin menneelle haasteviikolle.

Lukutaitokampanjan saldo: 4 luettua kirjaa/20 euroa

Itseään etsimässä

Katoamispiste - Joel Haahtela

Kirjassa nimettömäksi jäävä kirjailija-lääkäri kohtaa syksyisen Helsingin kaduilla ranskalaisnaisen, Magda Roux'n, joka on etsimässä kadonnutta ex-miestään Paulia. Uteliaisuuttaan ja auttamishaluaan mies lähtee Magdalle oppaaksi ja tulkiksi. Paulia ei kuitenkaan viimeisimmästä tiedossa olevasta majapaikasta löydy ja Magda lopettaa yllättäen etsinnät.

Kirjailijaa tapaus jää kuitenkin vaivaamaan. Kun Paulin katoamiseen liittyy jotenkin myös jo edesmennyt kirjailijakollega Raija Siekkinen, huomaa kirjailija pian selvittelevänsä sekä Paulin kohtaloa, että Raijan elämää.

Kirja on lyhyt ja nopealukuinen, mutta se silti onnistuu sulkemaan sisäänsä elämänkohtalon jos toisenkin. Teksti on tyylikkäästi kirjoitettu. Se soljuu eteenpäin lähes huomaamatta, vaivattomasti. Vaikka tarina on surumielinen, oli minulla silti jotenkin rauhallinen olo tätä lukiessa. Ehkä juuri kirjan lyhyys tekee sen, että tarina suorastaan kutsuu tulkitsemaan sen eri merkityksiä. Tätä kirjaa ei oikein voi vain lukea ja todeta, että olipas mielenkiintoinen tarina ja jättää asiaa siihen. Kirjaan on pakko mennä syvemmälle.

Vaikka kaikki kirjan henkilöt tuntuvat menettäneen jotain ja ovat kadottamaansa etsimässä, on kaiken keskipisteessä silti Raija Siekkinen ja hänen surullinen kohtalonsa. Kirjailija tuntuu samaistuvan Siekkiseen yhä enemmän, mitä enemmän hän tämän elämästä kuulee. Ehkä kirjailija jopa pelkää, että Siekkisen kohtalo saattaisi olla mahdollinen myös omalla kohdalla. Jos antaakin kirjojen vain viedä ja unohtaa, että myös tekstin ulkopuolella on elämää. Missä kohtaa eteen tulee piste, kun kaiken menettää, eikä paluuta enää ole?

Jälleen hyvin paljon ajatuksia herättävä kirja, joka ei varmasti aukea ensilukemisella kokonaan, eikä varmaan vielä toisellakaan. Kirjan tarina jää mieleen pyörimään ja siihen tekee mieli syventyä vielä uudelleenkin. Ehdottomasti luen Haahtelan kirjoja vielä lisää jatkossa.

4/5

Lue tämä, jos

• haluat nauttia kauniista kielestä
• pidät kirjojen merkitysten tulkinnasta ja haluat kirjalta tarinan lisäksi myös ajateltavaa

Lukutaitokampanja, 4. päivä

Kauhealla höökillä jatketaan eteenpäin. Sain eilen luettua Haahtelan Katoamispisteen ja se vaatikin vähän sulattelua sekä yön yli nukkumista. Seuraavaksi lukulistalla on Jaana Kapari-Jatan Vaarille pala haitaria, jossa olen mukavasti päässyt jo puolen välin tienoille. Huomenna on tiedossa sopivasti junamatkailua, joten voin osallistua haasteeseen jopa työajalla.

Lukutaitokampanjan saldo: 2 luettua kirjaa/10 euroa

On niitä M-hiukkasia Tampereen Haiharassakin

Harjukaupungin salakäytävät - Pasi Ilmari Jääskeläinen

Olli Suominen elää mukavan tasaista elämää Jyväskylässä pienen poikansa ja vaimonsa Ainon kanssa. Hän on arvostettu kustantaja ja kirkkovaltuuston jäsen, jota kosiskellaan useasti myös muihin luottamustoimiin. Kuin huomaamattaan Olli alkaa kuitenkin muuttua. Kun Aino antaa Ollille hääpäivälahjaksi Elokuvallinen elämänopas-kirjan, alkaa kirjassa esitelty elämäntyyli luikerrella Ollinkin elämään kuin varkain. Tilannetta ei helpota se, että menestyskirjan kirjoittaja Kerttu Kara on aikoinaan ollut Ollin ensimmäinen rakastettu.

M-hiukkasten suuri määrä on havaittavissa varsinkin Haiharan kartanon takakuistin seudussa. Paikka on kuin luotu romanttisia kohtaamisia silmällä pitäen. Maisemaa täydentää upea näköala koivukujaa pitkin järvelle.

Kerttu ja Olli alkavat lähetellä toisilleen viestejä Facebookin kautta ja pian Olli huomaa olevansa Kertun seuraavan kirjan kustannustoimittaja. Jyväskylästä kertova Maaginen kaupunkiopas-kirja käy läpi paikkoja, joissa elokuvallinen elämäntyyli onnistuu kaikkein sujuvammin ja siten erityisiä merkityksellisyyshiukkasia saattaa varmimmin kohdata. Kun Kerttu sitten saapuu itse Jyväskylään, alkaa tosissaan tapahtua.

Isolammen rannan maisemat ovat kuin suoraan Suomi-Filmistä, vain Tauno Palo puuttuu.

Pidin tästä kirjasta todella paljon. Kieli oli erittäin sujuvaa, eikä juoni käynyt tylsäksi missään kohtaa. Seesteiset jaksot tarinassa eivät kestä kauaa, vaan juonta kuljetetaan pian johonkin suuntaan lähes hengästyttävällä vauhdilla. Tämä on yksi niistä asioista, jonka vuoksi istuin kuin kirjaan liimattuna kahteen asti yöllä, koska halusin tietää kuinka kaikki päättyy.

Haiharankadun koivukujalla voi edelleen kuulla hevosrattaiden jylyn, kun ne sunnuntaikirkon jälkeen kiirehtivät kartanolle. Koivukujalla M-hiukkaset suorastaan kasaantuvat, kunhan et katsele päinvastaiseen suuntaan eli Pub Kivitaskuun päin.

Kirjaa on mielestäni hyvin vaikeaa laittaa mihinkään tiettyyn kategoriaan. Muistan Jääskeläisen teini-ajoiltani, jolloin luin intohimoisesti Portti-lehteä. Jääskeläinen voitti sen novellikilpailun useana vuonna peräkkäin. Osasin siis odottaa jonkinlaisia fantasian elementtejä. Tarinaan sekoittuu myös paljon unia ja lapsuusmuistoja, jotka noin lähtökohtaisesti muotoutuvat helposti ajan kultaamana aika maagisiksi muutenkin. Muistojen, unien ja todellisuuden raja tässä kirjassa on siis sen verran häilyvä, että ei oikein voi sanoa, etteikö suurin osa sen tapahtumista voisi olla tottakin. En siis oikein voi luonnehtia tätä fantasiakirjaksi. Maaginen realismi voisi olla lähempänä totuutta.

Haiharan vanhan tuulimyllyn juurella on kohtaamispaikka, jossa M-hiukkasten säteily on erityisen voimakasta.

Elokuvallisen elämänoppaan ajatus kirjassa on aivan hurjan nerokas. Ihan tekisi jopa mieli lukea tämä fiktiivinen kirja. Jääskeläinen on sen perusideaan löytänyt paljon asioita, jotka ovat aika pitkälle tottakin. Maagista kaupunkiopasta kirjoittava Kerttu kartoittaa Jyväskylän merkityksellisimpiä paikkoja ja niinhän se on, että elämä joissain paikoissa vaan tuntuu erilaiselta kuin toisissa. Itse olen ainakin seissyt milloin missäkin upeassa paikassa, ihaillut maisemaa ja samalla todennut, että tässä maisemassa pitäisi oikeasti tapahtua jotain hyvin merkittävää. Se on sitten eri asia, onko koskaan tapahtunut...

Valitettavasti Tauno Palo ei ilmestynyt edes tähän M-hiukkasia täynnä olevaan Isolammen maisemaan, vaikka kuinka vartosin.

Kirjan loppu (ne molemmat) sen sijaan jätti minut hieman hämmentyneeksi. Olisin ehkä kaivannut jotain muuta, mutta todennäköisesti loppuratkaisut noudattelivat hyvin pitkälle elokuvista tuttuja draaman kaaria, eikä tarina olisi oikein muuten voinut loppuakaan. En varsinaisesti voi siis sanoa, että olisin ollut pettynyt kirjan loppuun. Ehkä ihan vähän olen pettynyt paremminkin itseeni, koska turhaan odotin jotain muuta, vaikka alitajuisesti kyllä tiesin etten sitä koskaan saa.

Lopuksi vielä asiaan mitenkään liittymätön kärpässieni.

Sanoisin, että loppujen lopuksi kirjaa voisi kuvailla sanalla vaikuttava. Vaikutuksen se tosissaan minuun tekikin. Ensinnäkin kirjan tarina tunkeutui jo omiinkin uniin. Toisekseen minusta tuntuu, että olen kirjan luettuani vieläkin vähän sekaisin ja pöllämystynyt sen tapahtumista, kuten ehkä tämän postauksen kuvituksesta ja kuvateksteistä voitte päätellä. Suosittelen kirjaa kuitenkin lämpimästi varsinkin niille, jotka eivät niin pistä pahakseen pieniä maagisia ja fantastisia elementtejä lukemissaan kirjoissa. Lisäksi voin nyt hyvillä mielin mainostaa Jääskeläisen ensi kuussa julkaistavaa Sielut kulkevat sateessa-romaania, jonka olen takuulla ensimmäisten joukossa nyt hankkimassa.

5/5

Lue tämä, jos

• haluat lukea yhden taidokkaimmista kotimaisista kirjoista, joita viime vuosina on kirjoitettu
• haluat valmistautua Jääskeläisen seuraavaan romaaniin

 

Lukutaitokampanja, 3. päivä

Sain ensimmäisen kirjan luettua! Luin eilen Harjukaupungin salakäytäviä kahteen yöllä, koska sitä ei vain yksinkertaisesti voinut laskea käsistään. Nyt kun kirjasta on jo vähän toivuttu, voikin sitten siirtyä seuraavaan.

Valitsin pinostani Joel Haahtelan Katoamispisteen. Haahtela on jälleen yksi blogisuosikki, jonka kirjoja en ole vielä ehtinyt lukea. Mielenkiinnolla jälleen odotan, mitä tuleman pitää. Ainakin Haahtelan kieltä on kehuttu useilla eri tahoilla, joten lukutaitokampanjaan tämän pitäisi olla oiva teos.

Lukutaitokampanjan saldo: 1 luettu kirja/ 5 euroa

Lukutaitokampanja, 1. päivä

Kampanja on lähtenyt hyvin käyntiin. Valikoin eilen kirjoja, joita voisin kampanjan aikana lukea ja jostain syystä silmiini osui pelkästään kotimaisten kirjailijoiden kirjoja. Mielestäni tämä sopii kuitenkin kampanjan henkeen todella hyvin. Pyrin siis lukemaan omalla äidinkielelläni kirjoja, joita myös omalla äidinkielelläni on kirjoitettu. Kirjaehdokkaita kerääntyi äkkiä aika kasa. Tietenkään en ehdi lukea näistä kuin muutaman, mutta onpahan ainakin valinnanvaraa.

Aamusta aloitin ensimmäisen haastekirjan niin innokkaana, että melkein myöhästyin töistä. Onneksi töihinmeno ei ollut tänään niin minuutilleen... Aloitin Pasi Ilmari Jääskeläisen Harjukaupungin salakäytävät-kirjan, josta olen kuullut paljon hyvää. Toistaiseksi ainakin kirja vaikuttaa varsin mielenkiintoiselta ja mukaansatempaavalta, mutta kuulemma tämä muuttuu ennenpitkää kummallisemmaksi. Jännityksellä odotan, mitä tuleman pitää ja pidänkö tästä kirjasta niin paljon kuin muut ovat pitäneet.

Lukutaitokampanjan saldo: 0 luettua kirjaa/ 0 euroa

Lukutaitokampanja

Muutamassa seuraamassani blogissa tuli vastaan huomenna alkava lukutaitokampanja. Innostuin heti ja tunnettuna yllytyshulluna päätin lähteä mukaan. Idean äiti on Kirjainten virrassa-blogin Hanna.

Kuva Suomen Pakolaisapu

Harva taito elämässä on niin tärkeä kuin lukutaito. Silti joka kuudes aikuinen maailmassa ei osaa lukea. Tarkoitus on kerätä tempauksella rahaa Suomen Pakolaisavulle ja tukea samalla pakolaisten ja paluumuuttajien lukutaitokoulutusta Sierra Leonessa, Liberiassa, Ugandassa ja Thaimaassa. Lukutaitokoulutus on käytännönläheistä, joten oppilaat eivät opi vain lukemaan, laskemaan ja kirjoittamaan, vaan saavat samalla tietoa myös hygieniasta, sairauksista, terveellisestä ruokavaliosta, maanviljelystä ja kaupankäynnistä. Näin lukutaidon vaikutukset ovat hyvin laajat.

Haaste kestää viikon (6.9.-13.9.13). Lupaan lahjoittaa jokaista lukemaani kirjaa kohti 5 euroa keräykseen. Lisäksi jos saan jonkin noista ikuisuusprojektikirjoistani luettua (1Q84, Game of Thrones, Liebe und Marillenködel), lahjoitan näistä 10 e/kirja. Haastan myös jokaisen lukijani lahjoittamaan yhden euron keräystilille jokaista luettua kirjaa kohti.

Haasteen ohjeet:

• Kirjabloggaajat lukevat viikon ajan kirjoja ja haastavat lukijat mukaan sponsoreiksi
• Jokaisesta kirjasta maksetaan euro, (vähimmäislahjoitus on kuitenkin sivulla 5 euroa)
• Keräyssivua (https://jelpi.fi/kerayssivut/kirjabloggaajat-lukevat-lukutaitoa) ja kirjablogijuttuja saa vapaasti jakaa sosiaalisessa mediassa. Se on jopa suotavaa asian edistämiseksi.
• Osallistuminen ei edellytä kirjablogien lukemista tai edes niitä tykkäämistä. Riittää, että haluaa osallistua tärkeään hyväntekeväisyystyöhön.

Maalattu mies

The Painted Man - Peter V. Brett

Pidän fantasiasta varmaan enemmän kuin mistään muusta kirjallisuuden lajista ja on aina hauskaa löytää uusia kirjasarjoja. Aina on myös etuna, jos niitä ei jo lähtökohtaisestikin kaavailla 15-osaiseksi (Wheel of Time, puhun nyt sinusta). Siksi aloinkin ihan ilomielin lukea tätä Brettin Demon Cycle-sarjan ensimmäistä osaa, sarja kun on ajalteltu vain viiden kirjan mittaiseksi.

Kirjassa demoneita vuosituhansia vastaan käyty sota on pikkuhiljaa kääntymässä demoneiden eduksi. Ne ovat ottaneet haltuunsa pimeän ajan, jolloin ne tappavat kaikki, jotka käsiinsä saavat. Ainoa tapa säästyä ikävältä kuolemalta demonien käsissä on suojata asuinrakennukset ja kaupungit erityisillä suojariimuilla, jotka tosin ovat väliin valitettavan epäluotettavia. Joskus oli myös aika, jolloin ihmiskunta pystyi suojautumisen sijaan myös taistelemaan demoneita vastaan, mutta taisteluriimut ovat aikoja sitten unohtuneet.

Pienessä kylässä nuori Arlen Bales näkee äitinsä kuolevan demoneilta saatuihin haavoihin ja hän päättää elää elämänsä jotenkin toisin kuin piiloutumalla. Arlen karkaa kotoa isompaan kaupunkiin, joka on sinänsä varsin riskaabeli teko, koska pitkän matkan varrelta ei suojaa demoneilta välttämättä löydy. Arlen ei kuitenkaan näistä vaaroista välitä, koska hän on vakuuttunut siitä, että jostain on löydyttävä keinot demoneiden kukistamiseen.

Pidin kirjan lähtökohdista. Jotenkin minua kiehtoi se, että Arlenin maailman taika on täysin sidottu erilaisiin kuviin ja riimuihin, joita taitavasti käyttämällä demoneiden kukistaminen saattaisi olla mahdollista. Toisaalta jos yleisesti fantasiakirjallisuutta ajattelee, niin eihän tässä kirjassa muuten kauheasti mitään uutta ollut, vaan tämä oli lopulta aika perinteistä fantasiaa. Köyhä maalaispoika joutuu puoliksi tahtomattaan suureen maailmaan, jossa hänellä on isompi rooli kuin voisi uskoakaan. Koettelemusten ja vastoinkäymisten kautta hän oppii paremmin puolustamaan itseään ja muita, päätyen lopulta maailman pelastajaksi. Kyseinen perusjuoni kuvailee ihan yhtä hyvin tätä Painted Man-kirjaa, kuin puoltatusinaa muuta lukemaani kirjasarjaa aina sieltä ensimmäisistä Eddingseistä Jordanin Wheel of Timeen. Mikä ihme tässä maalaispojan messiastarinassa on niin ihmeellistä, että se täytyy kirjoittaa aina vaan uudestaan? Eikö joskus päähenkilö voisi olla edes tyttö? Kai niitäkin on kirjoitettu, mutta eivät ole minulle vielä vastaan tulleet.

Jokatapauksessa, aavistuksen aiheesta hairahdettuani täytyy sanoa, että pidin tästä kirjasta kuitenkin aika paljon. Arlen oli henkilönä mielenkiintoinen ja juonenkäänteiden myötä hänen hahmonsa vain syvenee ja monimutkaistuu. Tarina veti hyvin mukaansa ja kirjassa pääsee seuraamaan myös muita tulevan sarjan päähenkilöitä Arlenin lisäksi. Riimujärjestelmä on jotenkin yhtä kiehtova kuin etukäteen ajattelinkin. Painted Man on hyvä alku sarjalle ja mielenkiinnolla odotan, mitä tuleman pitää. Tämä ensimmäinen osa oli kuitenkin aika pitkälle alkuasetelmien luontia ja vähän tuntuu, että tästä se nyt varsinaisesti sitten vasta lähtee.

4/5

Lue tämä kirja, jos

• haluat aloittaa uuden fantasiasarjan
• et pistä pahaksesi ainaista nuoresta pojasta kehittyy sankari-kuviota

Suola on pahaa... voi se olla hyvääkin

Cooking School Secrets for Real World Cooks - Linda Carucci

En ole mikään himokokkaaja, mutta aina joskus sekin innostus iskee. Silloin sitä haaveilee vaikka millaisesta gourmet-ruoan tekemisestä, vaikka taidot ovat enemmän siellä makaronilaatikon tasolla. Suurin unelmani on se, että paistan itselleni vielä joskus täydellisen mediumin pihvin. Siitä huolimatta, että tämä nyt ei paljoa muuta vaatisi kuin pihvitarvikkeiden hakemista kaupasta, en ole vielä saanut tätä aikaiseksi.

Pihvi-inspistä odotellessa ainahan asiasta voi lukea ja yrittää oppia, kuinka paistaminen tehdään täydellisesti, sitten kun tositilanne tulee eteen. Näine ajatuksin tähänkin kirjaan aikanaan tartuin. Otsikkohan lupaa hyvää: koulutettujen kokkien parhaat niksit arkikielelle käännettynä. Niksien lisäksi kirja lupailee takuuvarmoja reseptejä, joilla kokkaustaitonsa saa hiottua timantinkovaksi.

Kirja on jaettu useampaan osaan aika perinteiseen kokkikirjatyyliin. Niksejä ja reseptejä löytyy keitoista, salaateista, pastasta, lihoista ja jälkiruoista. Kirja itsessään ja jokainen kappale alkaa niksikokoelmalla, jolla pääsee kuhunkin aiheeseen aina sisälle. Kukin resepti sisältää myös omat vinkkinsä, joista saa irti yllättävän paljon. Kirjan alussa Carucci kertoo kokkauksen perusteista, liemien valmistamisesta, ruoan maistamisesta, erilaisista kokkaustavoista sekä raaka-aineiden valitsemisesta.

Kirja on monipuolinen ja siitä oppi aika hyvin kyllä muutamia uusiakin juttuja. Aika monet vinkeistä olivat tosin ennestään tuttuja. Jäin ehkä silti kaipaamaan vielä jotain viimeistä valaistumista. Siihen pihvinpaistoon Caruccilla ei ollut mitään sellaista sanottavaa, jota en olisi jo muutenkin tiennyt. Reseptitkään eivät oikein sytyttäneet. Kuvia kirjassa ei ole ja reseptit vaikuttivat väliin vähän turhan monimutkaisilta. Niissä oli usein raaka-aineita, jotka eivät välttämättä kuulu ainakaan suomalaisten pikkumarkettien valikoimaan. Jos kuitenkin jostain syystä tulee tarve valmistaa kiitospäivän kalkkuna linnun valmistelemisesta alkaen, löytyy tästä kirjasta asiaan oikein hyvät ohjeet.

Mitäs sitten tästä opin? Täytyy sanoa, että ihan kauhean paljon ei hihaan tarttunut, mutta ainakin se oli uutta, että pastan kiehuminen kannattaa lopettaa kunnon annoksella kylmää vettä, että pastasta tulee paremmin al dente. Kaikkein paras niksi liittyy kuitenkin suolaan. Carucci esittelee kirjassaan useammankin suolalaadun, mutta ennen kaikkea kehoittaa maistelemaan eri suolalaatuja, koska eroja niissäkin on. Itse sain suorastaan ahaa-elämyksen siitä, että paakkuuntumisenestoaine tekee pöytäsuolasta aivan käsittämättömän pahan makuista. Ilman tätä ainetta suola on aivan kuin eri planeetalta. Kannattaa kyllä kokeilla, suola voi tosiaan maistua myös hyvältä.

Aika siis perusteos kokkaamaan opettelevalle. Reseptit tästä kirjasta eivät aiheuttaneet mitään kovin suuria intohimoja, mutta joku muu saattaisi niistä innostua enemmänkin.

3/5 

Lue tämä kirja, jos

• olet edennyt ruoanlaiton alkeista jo vähän pidemmälle ja kaipaat perusvinkkejä siihen, miten teet aterioistasi täydellisiä