suom. nimellä Kahdeksan ja Musta kuningatar
Seuraava kirjoitus saattaa sisältää spoilereita ja takuuvarmasti sisältää erinäistä tuohtunutta ja närkästynyttä jorinaa kirjasta ja kirjan vierestä.
The Eightin alkuasetelmat ovat erittäin lupaavat. Itse Kaarle Suuren aikanaan omistamaa ihmeellisiä ominaisuuksia omaavaa shakkipeliä on suojeltu tarkkaan Montglanen luostarissa vuosituhannen ajan. 1790-luvun Ranskassa kuitenkin puhaltavat muutoksen tuulet, vallankumous on käynnissä, eikä shakkipeli ole enää turvassa. Montglanen abbedissa päättää erottaa shakkipelin nappulat toisistaan ja lähettää ne maailmalle nunnien mukana. Tärkeän tehtävän saavat myös nuoret serkukset Mireille ja Valentine, jotka lähetetään Pariisiin sukulaisten luokse. Valentinen on tarkoitus toimia "keräyspisteenä". Vaikeuksiin joutuneet nunnat voivat tuoda oman nappulansa tarvittaessa hänelle. (Sopii tosin kysyä, miksi näinkin tärkeä tehtävä annetaan vallankumouksen keskukseen lähetetylle teini-ikäiselle tyhjäpäälle, mutta no, se on kirjan pienimpiä murheita) Kaikki ei mene kuitenkaan putkeen.
Sillä välin 1970-luvulla Catherine Velis sotkeutuu tahtomattaan Montglanen shakkipelin kohtaloon. (Miksi näin käy, tuntuu olevan puolen New Yorkin, muttei suinkaan lukijan tai Catin itsensäkään tiedossa. Sekin on kirjan pienimpiä murheita.) Catherine on juuri saanut työtehtävän Algeriasta, jonne lähteminen vaan tuntuu vievän aika kauan aikaa. Sillä välin Cat ehtiikin tutustua venäläiseen shakkimestariin, tulee ammutuksi ja varjostetuksi, mutta sentään kuulee myös Montglanen shakkipelistä ensimmäistä kertaa. Catin kohtalona on kerätä shakkipelin nappulat vihdoin yhteen. Tai jotain.
Jos nyt aloitetaan ensin niistä hyvistä asioista. Kirjan teksti oli kohtuullisen sujuvaa, eikä siinä ollut juurikaan kirjoitusvirheitä. Jep. Sitten onnittelen Nevilleä siitä, että hän on saanut yhteen ainoaan kirjaan kasattua kaikki ne asiat, joita kirjallisuudessa ylipäätään inhoan:
- Epälooginen, täysin epäuskottava juoni, check
- Ärsyttävät päähenkilöt, jotka ovat joko täysiä Mary Sueita tai sitten vaan liian tyhmiä elääkseen, check
- Juonen jatkuvat sivuraiteet, jotka vain pitkittävät tarinaa, mutteivät tuo siihen mitään lisää, check
- Kirjan henkilöt, jotka puhuvat ja käyttäytyvät kuin kirjan henkilöt, eivät kuin oikeat ihmiset, check
- Tarina, jonka koko pointti on kateissa vielä siinäkin kohtaa, kun kirjaa on luettu kolmasosan verran, checkcheckcheck!
Varmaan voinette tästä päätellä, että en oikein pitänyt kirjasta. Noin lievästi sanottuna. Lähtökohta tosiaan kiehtoi minua suunnattomasti ja kirjaa on moni kehunut. Kun kuitenkin kolmasosan kirjasta luettuani pyörittelin silmiäni jo sadannen kerran ja kirjan keskeisen henkilön traaginen, surulliseksi tarkoitettu kohtalo sai minut lähes hurraamaan, totesin siinä, että ehkä on paras jättää tämä kirja kesken. Juoni ei avautunut minulle oikein missään välissä. Kaikki tuntuivat olevan aivan hullaantuneita Montglanen shakkipelistä, mutta lukijalle ei todellakaan aukea, että miksi. No, se teki Kaarle Suuren melkein hulluksi. Pakko saada!
Jokaisella pienimmälläkin sivuhenkilöllä tuntuu olevan oma tarinansa kerrottavana shakkipeliin liittyen. Nämä juonen nyrjähdykset kestävät sivutolkulla ja niiden sanoma on aina vaan se, että shakkipeli on niin mahtava, pakko saada! Jooo ja sitten...? Asiaa ei helpota yhtään se, että henkilöt kertovat näitä tarinoitaan kuin lukisivat niitä suoraan kirjasta, sen sijaan että spontaanisti tarinoisivat kuulijalleen.
Nevillellä on ollut myös jokin käsittämätön halu ahtaa tarinaansa joka ikinen 1790-luvun silmäätekevä tietenkään vapaamuurareita ja temppeliherroja unohtamatta. Tarina on kuin 1790-luvun "Kuka kukin on". 95 % näistä henkilöistä eivät tuo juoneen mitään lisäarvoa.
Koska sivulle 180 mennessä olen edelleen juonesta ja sen merkityksestä pihalla kuin lumiukko ja suorastaan vihaan kirjan jokaista henkilöä, niin ehkä kirja on vain syytä jättää kesken. Elämä on tosiaan liian lyhyt tällaiseen.
1/5
