Näytetään tekstit, joissa on tunniste kaksi tähteä. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kaksi tähteä. Näytä kaikki tekstit

maanantai 1. kesäkuuta 2015

Voi ärsyttävä päähenkilö sentään!

Valo valtameren yllä - M. L. Stedman

Julkaistu: Karisto 2013
Alkuperäinen nimi: The Light Between Oceans, 2012
Suomentanut: Leena Perttula
Sivumäärä 422 s.

Kirjastosta

Tämä arvio sisältää paasausta ja mahdollisesti myös pari spoileria. Teitä on varoitettu.

Tom Sherbourne on juuri selviytynyt ensimmäisen maailmansodan kauhuista ja värväytynyt Australian Majakkalaitoksen palvelukseen. Hän kaipaa rauhaa, rutiinia ja yksinäisyyttä, joita majakoilta löytyy.

Tom saa työkomennuksen syrjäiselle Janusin saaren majakalle, kun sen edellinen vartija sairastuu. Matkalla Janusille Tom tapaa kuitenkin Isabelin, johon rakastuu. Vuoden odottamisen jälkeen he menevät naimisiin ja Isabel muuttaa Janusille. Vuodet vierivät, mutta kaivattua perheenlisäystä ei kuulu. Sen sijaan Isabel joutuu kestämään useamman keskenmenon toisensa perään. Kun sitten saaren rantaan ajautuu soutuvene, jossa on kuollut mies ja elävä vauva, tuntee Isabel kuin hänen rukouksiinsa olisi vastattu. Isabelin päätös pitää lapsi johtaa lopulta tragediaan, jossa useampi perhe kärsii.

Valo valtameren yllä oli minulle hyvin ristiriitainen lukukokemus. Toisaalta pidin kirjasta ja juoni oli enimmäkseen kiinnostava. Janusin majakkasaaren miljöö oli todella viehättävä ja kirjailija osasi kuvailla sitä niin, että saarta piinaavat tuulet melkein itsekin tunsi. Suurin osa kirjan henkilöistä olivat oikein sympaattisia ja heidän kohtaloitaan suri kirjan edetessä.

Toisaalta sitten oli Isabel, joka hiersi kuin kivi kengässäni koko tarinan ajan. En pitänyt hänestä missään vaiheessa ja jo ensikohtaamisesta alkaen Isabelista minulle välittyvä kuva oli jotenkin hemmoteltu ja itsepäinen. Koko kirjaa tuntuukin vaivaavan "Mitä Isabel haluaa, niin sen Isabel myös saa"-syndrooma. Mikään kirjan tapahtumista ei tuntunut koskaan olevan Isabelin syytä. Hän ei omasta mielestään tehnyt mitään päätöstä itse, itsenäisenä aikuisena ihmisenä, vaan kaikki oli aina joko Jumalan johdatusta, kohtalon ohjausta tai sitten kätevästi vain Tomin syytä.

Tietyllä tapaa toki ymmärrän sen, että syrjäisellä saarella keskenmenon kokenut nainen ei ole aina ehkä ihan järjissään. Sitä en sitten taas ymmärrä, että kun selviää, että vauvan äiti on yhä elossa, ei Isabelilla ole tätä kohtaan yhtään sympatiaa. Isabelin käytös koko kirjan ajan olikin hyvin itsekeskeistä ja olin täysin varma, että majakalle muutettuaan hän kyllästyisi yksinäiseen elämään puolessa vuodessa

Loppua kohden lukijasta yritetään tiristää kyyneleitä lähes epätoivon vimmalla. Melodramaattisuudeltakaan ei vältytä. Tällä kertaa minulla ei edes silmäkulma kastunut, vaikka yleensä itkeskelen aina ja kaikelle. Olin vaan kirjan loppua kohden jo niin evvk, ettei tosikaan.

Kirjalla oli kaikki mahdollisuudet olla aivan mahtava, mutta valitettavasti Isabel vaikutti minusta lähinnä lievästi psykopaattiselta tyrannilta ja ihmisiä hänen ympärillään kävi sääli. Tämä ei siis ollut ollenkaan minun kirjani.

Olin näköjään antanut kirjalle alunperin pisteet 3/5, mutta vieläkin kiukuttaa sen verran, että päädytään kuitenkin tähän:

2/5

keskiviikko 1. tammikuuta 2014

Kadoksissa tuolla jossain


Huopaaminen - Antti Leikas

Hauskaa uutta vuotta! Blogit täyttyvät vuoden 2013 koostepostauksista, mutta koska en suurimmasta osasta lukemiani kirjoja ole blogannut, jätän tämän väliin. Palataan viime vuoteen kuitenkin viime viikolla lukemani kirjan muodossa.

Leikaksen esikoiskirjassakin vilahtaneet patentti-insinöörit Tikkari ja Hyvönen on lähetetty jonnekin Eurooppaan liikematkalle. He havahtuvat todellisuuteen keskellä keskinäistä tappelua pienen Hrabeslavin kaupungin rautatieasemalla. Kännykät ja tietokoneet ovat jatkaneet matkaa junan kyydissä. Ihan varmaa ei ole enää sekään, mihin firmaan ja kaupunkiin miehet ylipäätään olivat matkalla.

Pienen alkuhämmennyksen jälkeen asiat kuitenkin alkavat sujua. Paikallinen baari löytyy, olut virtaa ja Hyvönen oppii vähän kieltä. Miehet tutustuvat paikallisiin, Tikkari löytää Jeesuksen (kirkon tornista piirtämässä harpilla ympyröitä), eikä kotiinpaluun kanssa ole lopulta yhtään kiire. Joskus on kuitenkin arkeenkin palattava, mutta loppuraportin kirjoittaminen miesten matkasta ei tule olemaan helppoa.

Leikaksen esikoisteos Melominen oli yksi hauskimpia kirjoja, joita viime vuonna luin. Leikakselle näköjään tyypillinen ajatuksenlento ja vapaa filosofointi toimi siinä hyvin, koska juonta vietiin eteenpäin muilla tavoin haaveilun ohessa. Leikas yrittää nyt samaa ideaa Huopaamisessakin ja lopputulos ei valitettavasti ole yhtään niin tasapainoinen kuin Melomisessa.

Kirjaa vaivaakin epätasaisuus. Tarinan lähtökohdissa olisi ollut ainesta vaikka millaiseen koomiseen hurvitteluun, mutta valitettavasti ne hauskat kohdat ovat lopulta aika harvassa. Sen sijaan sitä filosofista pohdintaa riittää ja välillä tuntuu, että loputtomiin. Valitettavasti pohdinnat vaan eivät kanna juonta eteenpäin ja olinkin jo tylsistymisen vuoksi valmis heittämään kirjan kesken useaan kertaan. Voin myöntää, että loppuosan kirjasta vain selailin.

Hyviä hetkiäkin toki on. Parasta kirjassa on Tikkarin ja Hyvösen touhuja vierestä seuraavan vanhan miehen välikommentit tapahtumiin. Hyvösen sananlaskuvarasto tuntuu loppumattomalta ja loppuraportin kirjoitus pomon kanssa on hetkittäin hulvatonta luettavaa.

En kuitenkaan lopulta päässyt tähän tarinaan mukaan ollenkaan. Mitä tässä kirjassa oikein tapahtui ja mikä olikaan kaiken pointti? Ei mitään käsitystä. Leikas kirjoittaa kyllä teknisesti hyvin, mutta se ei oikein riitä kantamaan kirjaa miellyttävään lukukokemukseen saakka. Melomisen jälkeen tämä oli pettymys.

2/5

torstai 8. maaliskuuta 2012

Ainahan se on mielessä...

... eikä nyt puhuta tuplajuustosta

Pirjo Hassinen - Voimanaiset

Julia on kohta kolmikymppinen, Shakespearesta väitöskirjaa tekevä nainen, joka asuu kahden äitinsä, siskosten Tuulan ja Irjan luona. Molemmat ovat aikanaan rakastaneet samaa miestä, mutta vain Tuula on onnistunut saamaan tämän kanssa lapsen. Julian isä on jo kauan sitten kadonnut maisemista. Pehmeä Tuula ja taipumaton Irja ovat kasvattaneet Julian tuntemaan oman arvonsa naisena, riittämään vain itselleen ja halveksimaan miehiä sekä näiden tarjoamaa rakkaudeksi verhottua väkivaltaa ja alistamista. Viittaukset Shakespeareen ja Juliaan tarkoittanevat sitä, että teoksessa on lainattu teemoja Romeosta ja Juliasta. Tämän vuoksi miespäähenkilön nimi onkin luonnollisesti Harri.

Joka tapauksessa... Voimanaisissa törmäsin pitkästä aikaa jälleen kirjaan, joka on joko liian hieno tajuttavaksi tai sitten minä olen liian tyhmä ymmärtääkseni, mistä tässä oikein oli kyse. Ehkä molemmat.

Ennenkuin päästän tuskailumopon irti, on kuitenkin pakko sanoa jotain hyvääkin. Sen vuoksi totean näin alkuunsa, että Voimanaiset oli taidokkaasti kirjoitettu, sen kieli oli hyvää ja selkeästi sellaisen kirjailijan kynästä, joka tietää, mitä on tekemässä.

Mutta, mutta. Tässä kirjassa ei ollut varmaan ensimmäistäkään asiaa, joka ei olisi minua ärsyttänyt. Henkilöt olivat ärsyttäviä, juoni oli ärsyttävä, jopa kirjan sanoma ärsytti. Varsinkin henkilöissä ei ollut ainoatakaan, jota kohtaan olisi tuntenut edes hippustakaan sympatiaa tai samaistumista. Kaikki kirjan henkilöt onnistuvat olemaan nimittäin keskenkasvuisia, itsekkäitä tai molempia. Julia on myös yksi passiivisimpia päähenkilöitä, joita olen aikoihin nähnyt. Hän tuntuu tekevän ratkaisuja vain siksi, että muut henkilöt omilla toimillaan pakottavat hänet siihen. Asioita helpottaa huomattavasti myös se, että hyvät asiat näyttävät tippuvan Julialle kuin manna taivaasta, eikä hän toimeentulonsa eteen loppujen lopuksi laita ensimmäistäkään tikkua itse ristiin. 
 
Kirjan suurin ongelma kuitenkin on, että siinä on liikaa seksiä. Pahemmaksi asian tekee se, ettei se ole edes kovin seksikästä seksiä. Enkä nyt sano, että tässä on liikaa seksiä edes siksi, että olisin asenteiltani mitenkään erityisen puritaaninen. Sanonpahan vain, että jos tämän kirjan seksiviittauksista olisi olemassa juomapeli, iskisi tuhti hiprakka jossain sivun 30 paikkeilla.

Kirjan takakansitekstissä lupaillaan jopa eroottista aikuisten satua, vaikka erotiikasta tässä ollaan kaukana. Mielestäni mitään kirjaa ei tee eroottiseksi pelkästään se, että joka toisella sivulla mainitaan joko miehen tai naisen sukupuolielimet ja mitä niillä voikaan yhdessä tehdä. Jos tällä kriteerillä mennään, niin minulla on tuossa hyllyssä aika monta paljonkin eroottisempaa anatomian ja fysiologian kirjaa, kuin tämä Voimanaiset tässä. Eroottisuudessa pitäisi olla mielestäni tunnelmaa ja saada edes vähän sukat pyörimään lukijankin jaloissa. Tässä kirjassa sen sijaan "eroottisuus" on lähes tappavan tylsää. Lähinnä sitä ajattelee, että voi ei! Taas se Julia ajattelee/koskettelee/muistelee/hiplailee sen Harrin paikkoja ja onko nyt taas ihan pakko, eikö nyt voitaisi siirtyä tarinassa eteenpäin, jookopliis. Loppua kohden valehtelematta jo kiroilin ääneen, kun jälleen kerran taas haaveiltiin jos jonkinlaisesta aktista.

Tarinassa lähes kaikkien henkilöiden motiivit ja ajatusmaailma linkittyvät jollain tavalla joko seksuaalisuuteen tai naisellisuuteen, edelleenkin kyllästymiseen asti. Tämä johtaa väliin varsin omituisiin rinnastuksiin. Tässä malliesimerkki kirjan henkilöiden ajatusmaailmasta:

Julia muisti kuinka hän oli kerran kiirehtinyt kotiin kun koulun portilla oli sanottu, että Irja oli saanut sairauskohtauksen ja lähtenyt koululta jo keskipäivällä. ... Jos Irja kuolisi, se olisi samaa kuin jos hänelle, Julialle, ei koskaan kasvaisi karvoja, ei mihinkään, ei rintoja. ... Julia oli juossut ja nieleskellyt kyyneleitä ja tuntenut juostessaan haarojensa tyhjyyden, kehittymättömyyden, ja koululaukun hihnan alla sileän rintansa.

Kai tämän on tarkoitus olla taiteellista ja syvällistä, mutta kysynpä vaan; jos oma äiti on kuolemassa, kuinka moni ajattelee sillä hetkellä rintojaan ja haaroväliään?

Hämmentävintä kirjassa on, etten lopulta oikein osaa päättää, onko tämä kirja feministinen vai sittenkin täysin antifeministinen. Naisten ylemmyyttä miehistä toitotetaan kyllä joka käänteessä, mutta (mies)viha on viety tässä niin äärimmäisyyksiin asti, ettei se juurikaan enää tee oikeutta feministisille ajatuksille.

Kirjan loppuunlukeminen oli täyttä tuskaa ja jos se olisi ollut yhtään pidempi kuin 230 sivua, olisin heittänyt sen täyttä tyydytystä (sic) tuntien huoneen nurkkaan jo vähintäänkin puolivälissä. Toisaalta olen täysin varma, että tämä on kirja, josta joku muu voi pitää paljonkin. Kertokaapa nyt siis te jotka olette joskus tämän kirjan lukeneet: Minkä elämää mullistavan ajatuksen tässä nyt oikein missasin?

2/5, vain mukiinmenevän kirjoitustyylin takia

Lue tämä, jos
  • ?
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...