Pictures of You - Caroline Leavitt
Harvoin tulee nykyään vastaan kirjoja, jotka herättävät yhtä paljon ajatuksia kuin tällä viikolla lukemani Caroline Leavittin Pictures fo You.
Kirja kertoo Isabellesta, jonka elämä muuttuu täydellisesti eräänä sumuisena syyskuun päivänä, kun hän joutuu auto-onnettomuuteen. Toisessa autossa ollut nainen, April, kuolee välittömästi, mutta tämän yhdeksänvuotias poika Sam kuitenkin pääsee pakenemaan paikalta juuri ajoissa ja selviää pelkillä naarmuilla. Myös Isabelle joutuu sairaalaan, mutta pääsee lopulta pelkällä aivotärähdyksellä.
Itsesyytökset luonnollisesti kiusaavat Isabellea. Hän ei tahdo päästä tapahtumista yli, ei vaikka poliisitutkinnassa onnettomuus todetaan käytännössä Aprilin syyksi. Häntä alkaa yhä enemmän mietityttämään, miten Aprilin perhe voi, miten Sam ja Aprilin mies Charlie pystyvät käsittelemään tapahtunutta ja ovatko he päässeet elämässä eteenpäin. Pian Isabellen ja Samin tiet alkavatkin risteämään yhä useammin. Sam muistaa Isabellen onnettomuudesta enkelinä ja on vakuuttunut, että Isabellen kautta Sam saisi vielä mahdollisuuden puhua äidilleen ja ehkä jopa nähdäkin tämän. Charlie luonnollisesti ei ole kauhean innostunut siitä, että Sam viettää yhä enemmän aikaa Isabellen kanssa, mutta hänkin huomaa ajattelevansa tätä yhä useammin ja alkaa jopa tuntea vetoa Isabellea kohtaan. Onnettomuuteen liittyy kuitenkin vielä paljon selvittämättömiä kysymyksiä, jotka vaativat vastauksensa, ennenkuin kukaan kolmesta päähenkilöstä pystyy pääsemään tapahtumista yli.
Kirjan juoni on petollisen yksinkertainen: on kolme ihmistä, joiden on jotenkin löydettävä keinot selvitä menetyksestä, antaa anteeksi sekä itselleen että muille ja vielä jotenkin jatkaa elämäänsä kaiken tapahtuneen jälkeen. Kirja kuitenkin kätkee sisälleen valtavasti paljon muitakin teemoja, jotka saivat minut lukiessani väliin jopa ihan pysähtymään jonkin ajatuksen äärelle ja pohdiskelemaan asiaa lähemmin. Tunnemmeko loppujen lopuksi tässä maailmassa ketään muuta kuin itsemme ja oman elämämme? Voimme kuvitella tuntevamme läheistemme ajatukset ja tekemiset, mutta loppujen lopuksi elämme elämäämme muukalaisten keskellä, emmekä koskaan voi olla varmoja, mitä muut aivan todella ajattelevat.
Yksi kirjan johtoajatuksista liittyy sattuman ja onnen merkitykseen elämässä. Minkälaiseksi kirjan henkilöiden elämä olisi muodostunut, jos Charlie olisikin onnettomuusaamuna ollut Aprilille kiltimpi, jättänyt loukkaavia asioita sanomatta tai pyytänyt niitä ajoissa anteeksi? Olisiko April silloin lähtenyt ollenkaan kohtalokkaalle automatkalleen? Tai jos Isabelle olisi samana aamuna viettänyt kymmenen minuuttia kauemmin aamun lehteä lukien tai valinnut matkallaan jonkin toisen reitin? Kirja osoittaa, että joskus ne kaikkein arkipäiväisimmätkin valinnat saattavat lopulta olla niitä kohtalokkaimpia. Ja näinhän se tosiaan menee. Kuinka monta kertaa sitä on itsekin miettinyt, että olisi pitänyt kuitenkin lähteä reissuun vaikka viisi minuuttia myöhemmin, niin ei olisi joutunut ajamaan tuon bussin takana ja joutunut hankalaan ohitustilanteeseen. Tai jos olisi valinnut vaihteeksi jonkun toisen reitin työpaikalta pois, niin ei olisi ollut paikalla juuri silloin kun jonkin kriisin vuoksi tullaan nykäisemään hihasta. Vaikeinta näissä valintatilanteissa kuitenkin on, että sitä ei lopulta koskaan voi etukäteen tietää mihin valinta voi todella johtaa.
Kirjan vaikuttavin hahmo on Sam, jolle äidin menetys on jotain sellaista jota ei voi lopulta oikein ymmärtää. Kirjailija on kuvannut hienosti Samin väliin ristiriitaiset ja sekavatkin tunteet ja sen äärettömän hämmennyksen, jota yhdeksänvuotiaalla voi tälläisessa tilanteessa olla. Lasten tapaan Sam myös syyttää onnettomuudesta ja kirjan myöhemmistä tapahtumista itseään ja yrittää vielä pärjätä näiden ajatusten aiheuttaman häpeän kanssa kaiken muun ohessa. Charlie tekee parhaansa yksinhuoltajaisänä, joka ei kuitenkaan loppujen lopuksi oikein tiedä, mitä poikansa päässä liikkuu.
Sam saa lohtua siitä, että kuvittelee Isabellen olevan enkeli ja uskoo Isabellen toimivan yhdyssiteenä maan ja taivaan välillä. Eräässä kirjan kohtauksessa Sam pohtii taivaan olemassaoloa ja lapsen mieleen tulee lähinnä se, että mahtaa siellä olla tylsää soitella vain harppuja kaiket päivät. Johtuneekohan lukemisen varsin myöhäisestä ajankohdasta vai mistä, mutta omatkin ajatukset kääntyivät tässä kohtaa kuolemanjälkeiseen elämään ja yhtäkkiä tajusin aivan varmasti, kristallinkirkkaudella, että jonain päivänä ei minuakaan todella ole. Ei ollenkaan. Että elämä on nyt tässä, this is it. Jotenkin koko ajatus tuntui yllättäen varsin absurdilta; jaa miten niin, enkö siis olekaan kuolematon? Ajatus, että tulee päivä, kun en ole tässä enää pohtimassa näitä asioita jotenkin herätteli ja kauhistutti samalla kertaa. Totesin, että niinhän sitä ihminen kuitenkin kuvittelee olevansa kuolematon varmaan loppuun asti. Tässä on toki se hyvä puoli, että kuolemaa ei kauheasti kannata pelätä. Jos kuitenkin viimeiseen hengenvetoon kuvittelee elävänsä ikuisesti ja kuoltuaan sitä ei kuitenkaan itse tiedä kuolleensa, niin mikäs tässä on ollessa. Enemmän kannattanee pelätä asioita, joita tässä vielä ehtii tapahtua
ennen sitä kuolemaa.
Menipäs syvälliseksi, palataanpas takaisin asiaan. Loppu oli katkeransuloinen. Kaikki ei lopukaan aivan siirappisen onnellisesti vaan elämä jatkaa kulkuaan yllätyksineen kaikkineen ja on vain tartuttava siihen mitä on. Mielestäni tämä sopi kirjan muuhunkin henkeen varsin mainiosti, eikä tehnyt minulle lukijana tunnetta, että minulta olisi jotenkin huijattu pois se loppu jota olisin ehkä odottanut.
Pientä miinusta kirja saa tarinan tietynlaisesta hitaudesta. Tarinassa ei loppujen lopuksi mitään ihan hirveän dramaattisia asioita tapahdu, ainakaan kovin nopeasti, joten voisin kuvitella joidenkin ihmisten kirjan äärellä kyllästyvän. Itseänikään tämä ei nyt varsinaisesti inspiroi haalimaan käsiini kirjailijan muita teoksia. Joka tapauksessa suosittelen kirjaa lämpimästi.
4/5
Olipa kerran pari vuotta sitten aika (ja taitaapi se jatkua vähän vieläkin), kun viihdemaailmassa ei pystynyt mihinkään kääntymään kun jostain tuutista jo pukkasi pelkkää Tudoria Tudorin perään. Oli tv-ohjelmaa, elokuvaa ja vaikka kuinka monta kirjaa, jotka katselivat Anne Boleynin elämää ja kuolemaa taas jostain eri vinkkelistä. Vähän alkoi tuntua että Henrik VIII vaimoineen oli kuin jonkinlainen historiallinen rokkistara, josta kukaan ei tahtonut saada tarpeekseen. Itse en kauheasti jaksanut tästä buumista kiinnostua jo ihan yksinkertaisesta syystä. Pidän onnellisista lopuista ja jo etukäteen vähän ahdisti kun ajatteli, että täytyisi lukea kirja Anne Boleynista tai jostain muusta hänen kohtalosisarestaan, kun kyllähän sen nyt tietää, kunka siinä lopulta käy.
