Miehiä riesaksi asti

Kuva: Gummerus

Jono - Heidi Jaatinen

Kirjastonhoitaja Aina Kuluntalahti tulee eräänä iltana miehensä kanssa rakastellessaan lausahtaneeksi lupauksen. Hän lupaa tänä kesänä antaa kaikille, jotka tulevat pyytäneeksi. Ei kestä kauaakaan, kun Ainan portinpieleen alkaa kerääntyä miehiä. Jono on syntynyt.

Miehiä tulee joka päivä lisää. On pankinjohtajia, sirkuslaisia, gynekologeja, sotilaita, ahtaajia, mekaanikkoja... Lista tuntuu loputtomalta. Pääluvun kasvaessa alkaa jonokin elää omaa elämäänsä ja kehittää alkeellista infrastruktuuria, johon kuuluu niin uusien jonottajien infopiste, magneettikuvausauto kuin temppelikin. Ainan mies, taidemaalari Aarni Härkäsimppu kestää tämän kaiken varsin kärsivällisesti, mutta hän onkin uskossa, että jonottajat ovat kerääntyneet paikalle hänen taiteensa takia. Totuus, kun hän sen lopulta kuulee, on aika karvas.

Siitä huolimatta, että kirjan takakansiteksti ja lähtökohdat yleensäkin saattavat antaa teoksesta sellaisen kuvan, että kyseessä olisi jotain suomalaista erotikaa, on varsinainen seksi tässä lopulta aika pienessä sivuosassa. Toki siitä puhutaan ja varsinkin Aina sitä muistelee, mutta jos jonkinlaisia kiksejä itselleen hakee, ne kannattaa hakea muista teoksista. Seksin sijaan kirja käsittelee hyvin pitkälle parisuhdetta, miesten (ajatus)maailmaa sekä miesten ja naisten välistä suhdetta yleisemmällä tasolla. Kirja on tekstinsä puolesta helppolukuinen ja Jaatinen kirjoittaa vetävästi lyhyin lausein, joissa ei ole mitään ylimääräistä.

Kirja itsessään on tarkoitettu farssiksi, josta pienen vihjeen saa jo henkilöiden hullunhauskoista nimistä. Ainan ja Aarnin lisäksi kirjasta löytyy mm. pankinjohtaja Arvo Kohokas sekä autokoulunopettaja Jukka Kolari. Kirja onkin ainakin alkuun hauska ja juonenkäänteille saa hörötellä ihan ääneenkin. Vitsi käy kuitenkin vähän turhan nopeasti vanhaksi. Jono elää omaa elämäänsä, mutta muuten kirjassa ei tunnu tapahtuvan oikein mitään. Asiaa ei helpota se, että kirjan päähenkilö Aina ei itsekeskeisyydellään kerää keneltäkään sympatiapisteitä. Lukija ei oikein jaksa samaistua henkilöön, joka on omasta mielestään vallan erinomainen maailman napa. Aina onnistuukin lähinnä ärsyttämään ja kaikki hänelle sattuvat takaiskut lukija ottaa ilolla vastaan.

Kirja on aika hämmentävä. En oikein päässyt perille siitä, mitä Jaatinen teoksellaan oikein haluaa sanoa. Miehilläkin on tunteet? Miehiäkin on erilaisia? Joidenkin haastatteluiden mukaan Jaatinen on halunnut kommentoida kirjassaan nykyajan vähän turhankin rentoa suhtautumista seksiin ja parisuhteelle asetettuja tiukkoja vaatimuksia, jossa seksuaaliterapeutin apua tarvitaan jo toisena avioliittovuonna. Voihan näin toki ollakin, mutta mielestäni ne eivät kirjasta kovin hyvin välity.

Mielenkiintoisinta on lopulta seurata, miten jonosta tulee pikkuhiljaa paremminkin kylä. Ihan kokopitkään kirjaan asti tässä ei mielestäni jutunjuurta oikein olisi ollut, novellina tarina olisi saattanut toimia paremminkin.

3/5

Lue tämä, jos

• haluat tietää enemmän miesten sielunelämästä
• jonottamisen sisäinen dynamiikka kiehtoo

Pilkunviilaajan pahin painajainen

Kuva: Teos

Syysvieraita - Elina Halttunen

Aili Plyhm on elänyt pitkän elämän, joka hiljalleen lähestyy loppuaan. Elämä on ollut täynnä surua ja menetyksiä, mutta myös onnen hetkiä. Ailin elämää onkin muovannut Falkin perhe ja etenkin perheen päämies Oskari, joka ehti olla Ailin rakastajana yli neljäkymmentä vuotta. Vanhoja kaunoja haudotaan perheen jäsenten kesken vieläkin. Menneisyyden virheillä on yllättävän pitkäkestoiset vaikutukset ja ne uhkaavat tuhota Falkin perheenjäsenten elämän vielä usean sukupolven jälkeenkin. Alkaa olla lopullisen tilinteon aika. Kenties kuitenkin aika todella parantaa haavat ja anteeksiantokin on mahdollista.

Syysvieraita on kirja, josta ihan tosissani halusin pitää. Ajattelin kirjan sopivan hyvin jo nimensäkin puolesta syksyn pimeneviin iltoihin fiilistelylukemiseksi ja olinkin aika hyvin oikeassa. Kirjan kansi on myös varsin puoleensavetävä, ehdottomasti yksi kauneimmista, joita olen vähään aikaan nähnyt.

Tarina itsessään on mielenkiintoinen. Kirjailija on luonut jännittävän kertomuksen siitä, miten muutaman ihmisen virheet saattavat vaikuttaa perheenjäsenten elämään vielä vuosikymmentenkin jälkeen. Falkin perheen jäsenet ovat kiinnostavia ja heidän kohtaloistaan haluaa tietää koko ajan enemmän. Kirjan henkilöt ovat juuri sopivan sympaattisia, jotta heidän kohtalonsa koskettaa. Tarina antaa myös paljon ajateltavaa.

Sitten se kuuluisa mutta... En päässyt oikein sinuiksi kirjan tyylin kanssa missään vaiheessa. Kaikesta näkee, että Halttunen on tottunut kirjoittamaan tv-sarjoja. Melodraaman tällä puolen pysytään usein vain vaivoin ja lipsahduksiakin sattuu. Tarinaa ja sen henkilöitä viedään myös paikasta toiseen välillä niin hengästyttävällä vauhdilla, että lukija ei oikein tahdo pysyä perässä siitä, kuka milloinkin puhuu ja missä nyt ollaan. Halttunen ei pysähdy selittelemään miljöötä tai sen vaihtumista kovinkaan tarkkaan. Toisaalta paradoksaalisesti hän sitten selittelee kaikkea muuta kyllä senkin edestä. Dialogi on yllättävän harvassa ja suurimman osan aikaa kirjan henkilöt vain muistelevat jotain, eli toisin sanoen infodumppaavat kirjan juonta. Lisätään tähän vielä vähän väliä toistuvat kirjoitusvirheet ja puuttuvat sanat, niin uskoni tämän kirjan todelliseen laatuun on jo hieman hatara.

Kaikki tämä olisi vielä kestettävissä, mutta kamelin selän katkaisee se kaikkein pahin virhe, mitä mielestäni missään kirjassa voi ikinä olla, eli jatkumo-ongelmat. (No okei, mitäänsanomaton, tylsä juoni on vieläkin pahempaa.) Juonen jatkumo ei Syysvieraissa nimittäin ole missään nimessä aukoton, vaan siinä on aina väliin sellaisia elefantinmentäviä reikiä, jotka nostavat ainakin minun ärsytyskäyräni nollasta sataan niin nopeaan, että vain humina käy. En vain voi sille mitään, että olen yksityiskohtiin fanaattisesti takertuva pilkunviilaaja ja jos asiat eivät ole kauniisti järjestyksessä, huomaan sen välittömästi.

Luulisi nyt kirjailijan itse muistavan, että kuka on jo kuollut (tai ei vielä ole) ja mikä tärkeä tavara on jo annettu kellekin, ettei sitä tarvitse enää toiseen kertaan antaa. Näissä tilanteissa tulee pakostikin mieleen, että kukaan ei ole lukenut kirjaa huolella läpi kertaakaan, ennen kuin se on mennyt painoon. Valitettavasti tämä vaan saa minut epäilemään sekä kirjailijan että etenkin kustannustoimittajan ammattitaitoa. Tiedän kyllä, että tämä kaikki on varmaankin vain henkilökohtainen ongelmani, eivätkä muut ole huomanneet kirjassa mitään outoa. Tuskin tälläiset asiat edes kaikkia haittaavat. Ne kuitenkin torpedoivat minun lukukokemukseni yleensä täysin ja näistä kirjoista tulee niitä, joita tekee mieli heitellä kesken lukemisen pitkin seiniä, kun se kahdeskymmenes virhe pistää jälleen silmään.

Tulipa taas paasattua. Summa summarum: Kirja ei sovi yksityiskohtiin takertujille niinkuin minä, mutta kaikille muille tämä on varmasti oikein miellyttävä lukukokemus ja mielenkiintoinen tarina yhden perheen vaiheista vuosikymmenten aikana.

3/5

Lue tämä, jos

• pidät perhesaagoista ja tykkäät lukea perheensisäisestä monimutkaisesta dynamiikasta
• pienet virheet juonessa eivät saa verenpainettasi nousemaan