perjantai 26. tammikuuta 2018

Piru on todellakin yksityiskohdissa

Salattu nainen - Anna Ekberg

Julkaistu: 2018
Alkuperäinen nimi: Den hemmelige kvinde
Suomentanut: Katarina Luoma
Sivumäärä 421 s.
Arvio: 1/5

Kirjastosta

Mietiskelin pitkään, että kumpaan blogiin tämän kirjan arvion lykkäisen. Tanskankielisessä alkuteoksessa kirjan mainostetaan olevan rakkausdekkari, mutta toisaalta se tunnepuoli on tässä niin kevyissä kantimissa ja Suudelmia & sukkanauhoja on nähnyt jo ihan tarpeeksi sitä, kun tuulettelen tunteitani huonojen kirjojen jälkeen, että marmatetaan kirjoista nyt vaihteeksi tässä blogissa.

Louisella ja Joachimilla on mukava elämä idyllisellä Christiansøn saarella. Kaikki kuitenkin menee uusiksi, kun tuntematon mies törmää eräs aamu Louisen kahvilaan ja väittää Louisea vaimokseen Heleneksi. Louise ei kuitenkaan muista aiemmasta elämästään mitään, edes sitä, että hänellä on miehensä Edmundin kanssa kaksi yhteistä lasta ja että Helene on suuren yhtiön perijätär. Louise ei näe muuta vaihtoehtoa kuin jättää rakas Joachim jälkeensä ja palata takaisin entiseen elämäänsä. Louisen paluu laittaa liikkeelle kuitenkin sarjan tapahtumia, joiden seurauksena sekä Louisen että Joachimin henki vaarantuu.

Kirjailijana toimiva Joachim kertoo Louiselle jo kirjan alkuvaiheessa, miten hyvän romaanin kirjoittaminen piilee keskittymisessä tarinan yksityiskohtiin. Olen ihan samaa mieltä! En mitään niin paljon inhoa kuin sitä, että kirja on vasemmalla kädellä kirjoitettu ja helposti tarkistettavat faktat ovat ihan päin seiniä. Luulisi siis, että Anna Ekberg-pseudonyymin taakse kätkeytyvät kaksi kirjailijaa olisivat ottaneet tästä omasta vinkistään onkeensa mutta ei! Jos tämän kirjan tarina johonkin kaatuu, niin nimenomaan niihin yksityiskohtiin! Ja noh, myös sekavaan juoneen, kliseisiin henkilöihin ja heidän päättömiin ratkaisuihinsa.

Yksikään tämän kirjan henkilöistä ei toimi niin kuin normaali-ihmiset yleensä reaalimaailmassa toimivat. Helene säntäilee ympäriinsä kuin päätön kana pysähtymättä kertaakaan pohtimaan sitä, että mitä on oikeastaan tekemässä. Toki palaaminen elämään, jossa ei tunnista itseään ollenkaan on traumaattista, mutta Helenen sekava käytös tuntuu väliin vain kätevältä tavalta saada juoneen edes jonkinlaista dramatiikkaa. Kummasti hänen päänsä selkiää juuri parahiksi kun on taas toiminnan aika.

Joachim on ihan kirjaimellisesti Liian Tyhmä Elääkseen. Hänellä ei ole tippaakaan itsesuojeluvaistoa, vaan kuvittelee, että kaikki satunnaiset roistot ja rikollisliigat vain iloisesti vastailevat hänen kysymyksiinsä, kunhan hän vain ilmestyy paikalle. Tipuin oikeasti laskuissa siinä, kuinka monta kertaa Joachim saa tajuttomuuteen johtavan iskun päähänsä kirjan aikana. Ihmettelen suuresti sitä, että hän on kirjan loppuun mennessä oikeasti mitenkään toimintakykyinen, eikä makaa sairaalassa aivovamman kanssa. Päähän kohdistuneet vammat ovat kirjassa muutenkin jotain, joita voi käyttää kevyin perustein lähinnä viemään juonta eteenpäin. Reaalimaailmassa päävammoista olisi vakavia seurauksia, mutta Ekbergin kirjassa tajuttomuudesta herätään kuin Ruususen unilta ja porskutetaan eteenpäin.

Juoni on sekava ja etenee lähinnä sopivien sattumien kautta. Uusia juonenhäntiä nousee oikealta ja vasemmalta, eikä niistä oikein missään vaiheessa rakennu yhtenäistä kokonaiskuvaa. Draamaa tarinaan haetaan juuri sattumusten ja muiden kätevien tapahtumaketjujen kautta ja aiemmat teemat pudotetaan surutta matkasta, vaikka niistä saisi aikaiseksi vaikka millaisen psykologisen trillerin. Juoni tuntuu lähinnä kokoelmalta kauheuksia, joita on kasattu toinen toistensa päälle. Loppuosassa Joachim toki yrittää filosofoida tästä jotain maatamullistavaa teoriaa, mutta selittely jää aika kevyeksi.

Inhosin myös sitä kuvaa, joka oikeastaan kaikista ammatti-ihmisistä kirjassa annetaan. Poliisit ovat luonnollisesti typeriä tyyppejä, jotka eivät usko mitään muuta kuin omaa totuuttaan. Lääkärit ovat selkärangattomia ja vissiin vähän tyhmiä, eivätkä osaa sanoa psykiatrisille potilailleen ei. Myös muita lääketieteellisiä tosiseikkoja kirjassa käsitellään vähän sinnepäin, siis noiden jatkuvien aivovammojen lisäksi: elvytyksestä selviää kotiutuskuntoon päivässä, koska tehohoito ... eihän sitä nyt mihinkään tarvita. Lisäksi eräs kirjan henkilöistä saa dramaattisen parasetamolimyrkytyksen, joka aiheutuu yhden pienen pillerin nauttimisesta. Hei kirjailijat! Oletteko koskaan nähneet tavallista parasetamolitablettia ihan livenä? Se on jo aikamoinen halko, eikä siitä määrästä kyllä kenenkään terveen ihmisen henki vielä lähde.

Ekbergin Annan taakse kätkeytyy muuten kaksi mieskirjailijaa, Anders Rønnow Klarlund ja Jacob Weinrich. Epäilin tätä itsekin, kun kirjassa ties monetta kertaa ihailtiin "hoikkia, mutta kurvikkaita" naisvartaloita.

Suosittelen siis tätä kirjaa vain siinä tapauksessa, että ammottavat juoniaukot osaa jättää huomiotta ja osaa hyllyttää realismintajunsa kirjaa lukiessa. Muuten sanoisin, että maailma on nykyään skandidekkareita täynnä. Niistä kannattaa lukea tämän kirjan sijaan joku ihan muu.

2 kommenttia:

  1. Jippii,joku sentään kokenut samoja fiiliksiä ko.kirjan parissa.Piti harppoa loppua kohti,kun tuli jo melkein epäuskoinen olo,ettei näin onnetonta sekoilua voi edes olla.Mutta olihan se.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä! Tämä on edelleen top 5:ssä elämäni huonoimmat kirjat-listalla :D

      Poista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...