Lukumaraton!

Klo 13.10

Pikapostaus ennen ukkosmyrskyä. Se on nimittäin ihan jo kulman takana. Pimeää on kuin keskiyöllä.

En ole Blogistanian maratoneihin ehtinyt osallistua töiden vuoksi, joten ajattelin näin lomalla maratoonailla ihan issekseni. Tavoitteeksi otin lukea pois keskeneräisiä kirjoja. Annoin tosin itselleni luvan aloittaa myös uutta, jos nämä nykyiset tarjokkaat alkavat kyllästyttää.

Onhan tuota luettavaa ihan mukavasti tiedossa. En lupaa Alastalon salin kanssa kuitenkaan kovin paljoa edistyä edes tällä lukumaratonilla.

Nyt pistän kuitenkin koneen hetkeksi kiinni ja siirryn sohvalle ihmettelemään myrskyä. Ilmoitan virallisen aloitusajan sitten myrskyn jälkeen.

klo 14.50, 40 sivua luettu

Haaste alkoi siis virallisesti klo 13.30 ja tarkoitus on lukea se 24 tuntia. Saa nähdä kuinka monta sivua saan kasaan, jotenkin olen omasta mielestäni niin hidas lukija. Tämä saattanee liittyä siihenkin, että haahuilen lukemisen lomassa vähän siellä täällä. Nytkin täytyi astianpesukone käydä täyttämässä ihan välttämättä kesken kaiken.

Ensimmäinen maratonkirja on Gillian Flynnin Paha paikka, joka täytyy joka tapauksessa lukea ennen ensi maanantaita, jolloin laina-aika umpeutuu. Kirjastossa ovat lätkäisseet kirjaan dekkarimerkin, mutta mielestäni tämä paremminkin kertoo aikuiseksi kasvamisen vaikeudesta.

Klo 19.00, 180 sivua luettu

Kauheata kuinka tuo aika kuluu. Pahassa paikassa on viimeiset 70 sivua käsillä ja jännää nähdä, miten tarina päättyy. Tällä hetkellä loppuratkaisulle tuntuu olevan ainakin useita eri vaihtoehtoja.

Klo 21.00, 250 sivua luettu

Paha paikka on saatu päätökseen. Loppu oli jännä ja myös yllättävä, ainakin jollain tasolla. Se oli myös hyvin dekkarimainen lopulta.
 

Seuraavaksi palaan jalkapallon MM-kisojen tunnelmiin Jari Ekbergin Kuin koskettaisi taivasta-kirjan myötä. Olen päässyt kronologisesti etenevässä tietokirjassa jo vuoden 2002 kisoihin, joten paljoa ei ole enää jäljellä. Saa tosin nähdä, jaksanko tätä kirjaa lukea putkeen pidempää aikaa.

Klo 0.50, 360 sivua luettu

Sain urakoitua Ekbergin kirjan sitten kuitenkin loppuun. Todella hieno kirja!

Seuraavana otan työn alle Stephen Kingin Kuvun alla, jossa olen päässyt jo sivulle 500. Ottaen huomioon, että kirjassa on yhteensä yli 1300 sivua, en ole päässyt vielä edes puoliväliin! Tämän kirjan kanssa jatkankin sitten varmaan haasteen loppuun. Tosin kohta täytyy jo mennä nukkumaan ja jatkaa sitten aamulla.

Klo 12.00, 510 sivua luettu

Kuvun alla etenee mukavaa vauhtia ja se on sen verran jännittävä kirja, etten meinannut unta saada viime yönä.

Valitettavasti minun täytynee nyt jättää lukumaraton hieman etuajassa kesken. Koira nimittäin haluaa välttämättä parvekkeelle vilvoittelemaan ja ottaen huomioon, että sitä ei ole putsattu varmaankaan viimeiseen viiteen vuoteen, on edessä parvekkeen suursiivous.

Olen kuitenkin saldooni erittäin tyytyväinen. Pääsin siihen, mihin tavoittelinkin ja sain kaksi kokonaista kirjaa keskeneräisten kasasta luettua. Maratoonailu oli erittäin hauskaa ja voi olla, että uusin haasteen vielä tämän loman aikana.

Koneöljynkatkuisia novelleja

Steampunk! Höyryä ja helvetinkoneita

toim. Markus Harju ja J. S. Meresmaa

Olen omassa päässäni suuri fantasian ja scifin ystävä, mutta se luettujen kirjojen määrä? No se jää aika pieneksi, mikä on hieman jo häpeällistä. Tietämykseni suomalaisista, spekulatiivista fiktiota kirjoittavista kirjailijoista on sekin aika rajallinen.

Kirjastoreissulta haalin siis ihan mielelläni mukaan tämän Osuuskumman steampunk-aiheisen novellikokoelman. Osuuskumma on jo pitkään tanssahdellut tietoisuuteni rajoilla ja tarkoituksenani on ollut tutustua sen tarjontaan tarkemminkin. Novellikokoelma vaikutti oikein hyvältä tilaisuudelta tämä tutustuminen aloittaa.

Steampunkin määritelmä on minulla aina ollut vähän hämärän peitossa. Siinä on jotain viktoriaanista, koneiden kanssa puuhastellaan, mutta kai sen täytyy muutakin sisältää? Esipuheessa sopivasti pohditaan steampunkia käsitteenä, mutta valitettavasti teksti laventaa käsitettä edelleen vain lisää. Olen siis ihan yhtä pihalla steampunkin määrittelystä kuin aikaisemminkin, mutta ehkä steampunkia ei ole tarkoituskaan mahduttaa mihinkään tiukkaan kategoriaan vaan genre ulottaa anarkistihengessä lonkeroitaan joka suuntaan.

Kirjan novellit olivat minulle erittäin iloinen yllätys. Olen alkanut suhtautua novellikokoelmiin joissa on useampi kirjoittaja aika varauksellisesti. Varsinkin ulkomaisissa antologioissa kun tuppaa olemaan se muutama hyvä ja itseä kiinnostava novelli ja muut ovat helposti kirjailijoiden pöytälaatikosta kaivettua sekundaa. Steampunk-kokoelmasta kuitenkin huokuu se, että jokaisen tarinan kirjoittamiseen on todella omistauduttu ja paneuduttu. Ei mitään pöytälaatikoiden rippeitä näissä!.

Miljööt ja henkilöt ovat yhtä moninaiset kuin novellitkin, mutta myös koneilla ja tekniikalla on joka tarinassa oma roolinsa. Kokoelman novelleissa on vuoroin jännitystä ja sydäntäsärkeviä ihmiskohtaloita. Tunnelma on usein aika synkkä, mutta toivo paremmasta maailmasta ei tunnu silti koskaan kuolevan.

Novellien kautta pääsee tutustumaan useammankin kirjailijan tyyliin ja muutaman nimen olen jo omalle lukulistalleni kirjasta poiminut. Steampunk-kirjojen ensimmäinen osa Koneita ja korsetteja on myös ehdottomasti haalittava jostain. Suosittelen novellikokoelmaa oikein lämpimästi kaikille, joita spekulatiivinen fiktio yhtään kiinnostaa. Tällaisia kirjoja lisää!

4/5

Vaarallinen runous

Sokeat linnut - Ursula Poznanski

Jatketaan edellisen kirjoituksen jälkeen vähän iloisemmissa tunnelmissa, jos nyt kasa ruumiita voidaan sellaiseksi laskea. Kävin kirjastossa toistamiseen ja löysin sieltä ilokseni Poznanskin uutuuskirjan Sokeat linnut. Vii5ikin on vielä lukematta, mutta eihän tälläistä mahdollisuutta voinut ohittaa.

Sokeat linnut alkaa, kun leirintäalueelta läheltä Salzburgia löytyy kaksi ruumista, mies ja nainen. Nopeasti katsottuna näyttäisi siltä, että mies on ensin kuristanut naisen ja sen jälkeen ampunut itsensä. Rikospoliisin etsivä Beatrice Kasparyn mielestä kaikki ei kuitenkaan täsmää ja hän alkaa tutkia tapausta murhana. Tapaus käy entistä hämmentävämmäksi kun käy ilmi, että ainoa asia, joka uhreja yhdistää, on Facebookin rauhallinen runoryhmä. Kun sitten ryhmäläisiä kuolee enemmänkin, saa Bean teoria yhä enemmän vahvistusta.

Mitä niin vaarallista voi runoissa olla, että joku on valmis tappamaan niiden vuoksi?

Sokeat linnut on minulle vuoden ensimmäinen dekkari ja se osui täydelliseen saumaan. Uppouduin kirjan maailmaan niin täysin, että minulta oli jäädä jalkapallon MM-kisojen pronssipelikin ihan väliin! Käsittämätön asia tällaiselle intohimoiselle penkkiurheilijalle. Kirjan tarina kuitenkin vei minut mukanaan heti ensimmäisestä sivusta alkaen, eikä päästänyt otteestaan ennen loppua.

Kirja oli taiten kirjoitettu. Jännitystä ja vauhtia piisasi juuri sopivassa määrin. Tylsiä kohtia ei ollut käytännössä ollenkaan vaan tapahtumat seurasivat toisiaan sopivalla intensiteetillä. Kirjan mysteeri oli monimutkainen ja lukija pysyi mukavasti kuutamolla pitkän aikaa. Pidin myös siitä, että päähenkilöt eivät joutuneet rikosta selvittäessään turvautumaan kovin mielikuvituksellisiin päättelyketjuihin vaan lopputulos selvisi loogisella tavalla.

Pidin kirjasta tosi paljon, mutta mietin myös olisiko tämä ollut yhtä viihdyttävä lukukokemus sellaiselle, joka dekkareita lukee enemmänkin. Tuskin. Hänelle tämä olisi saattanut olla enemmän siellä keskinkertaisten joukossa. Hyvä lukukokemus, muttei mitään maata mullistavaa. Kirjan tarinaa ei myöskään kannata tarkastella kovin syvällisesti, koska mm. uhrien käytös ja heidän tekemänsä valinnat saattavat silloin tuntua aika hassuilta. Loppuratkaisukin menee juuri ja juuri uskottavan paremmalle puolelle, vaikka voikin jonkun mielestä olla vähän kaukaa haettu.

Jos ei kuitenkaan anna pikku yksityiskohtien häiritä, on Sokeat linnut oikein viihdyttävä dekkari ja voin sitä suositella. Onkohan pohjoismaisten dekkarien jälkeen kohta saksankielisten aika? Berliinin ja Wienin kirjakaupoissa on nimittäin useitakin mielenkiintoiselta vaikuttavia kirjasarjoja vain odottamasta kääntämistä. Itse haluaisin ainakin lukea enemmän vaikka alppimaisemiin sijoittuvaa rikoskirjallisuutta.

4/5

Joskus elämä on liian lyhyt kirjan lukemiseen

The Eight - Katherine Neville

suom. nimellä Kahdeksan ja Musta kuningatar

Seuraava kirjoitus saattaa sisältää spoilereita ja takuuvarmasti sisältää erinäistä tuohtunutta ja närkästynyttä jorinaa kirjasta ja kirjan vierestä.

The Eightin alkuasetelmat ovat erittäin lupaavat. Itse Kaarle Suuren aikanaan omistamaa ihmeellisiä ominaisuuksia omaavaa shakkipeliä on suojeltu tarkkaan Montglanen luostarissa vuosituhannen ajan. 1790-luvun Ranskassa kuitenkin puhaltavat muutoksen tuulet, vallankumous on käynnissä, eikä shakkipeli ole enää turvassa. Montglanen abbedissa päättää erottaa shakkipelin nappulat toisistaan ja lähettää ne maailmalle nunnien mukana. Tärkeän tehtävän saavat myös nuoret serkukset Mireille ja Valentine, jotka lähetetään Pariisiin sukulaisten luokse. Valentinen on tarkoitus toimia "keräyspisteenä". Vaikeuksiin joutuneet nunnat voivat tuoda oman nappulansa tarvittaessa hänelle. (Sopii tosin kysyä, miksi näinkin tärkeä tehtävä annetaan vallankumouksen keskukseen lähetetylle teini-ikäiselle tyhjäpäälle, mutta no, se on kirjan pienimpiä murheita) Kaikki ei mene kuitenkaan putkeen.

Sillä välin 1970-luvulla Catherine Velis sotkeutuu tahtomattaan Montglanen shakkipelin kohtaloon. (Miksi näin käy, tuntuu olevan puolen New Yorkin, muttei suinkaan lukijan tai Catin itsensäkään tiedossa. Sekin on kirjan pienimpiä murheita.) Catherine on juuri saanut työtehtävän Algeriasta, jonne lähteminen vaan tuntuu vievän aika kauan aikaa. Sillä välin Cat ehtiikin tutustua venäläiseen shakkimestariin, tulee ammutuksi ja varjostetuksi, mutta sentään kuulee myös Montglanen shakkipelistä ensimmäistä kertaa. Catin kohtalona on kerätä shakkipelin nappulat vihdoin yhteen. Tai jotain.

Jos nyt aloitetaan ensin niistä hyvistä asioista. Kirjan teksti oli kohtuullisen sujuvaa, eikä siinä ollut juurikaan kirjoitusvirheitä. Jep. Sitten onnittelen Nevilleä siitä, että hän on saanut yhteen ainoaan kirjaan kasattua kaikki ne asiat, joita kirjallisuudessa ylipäätään inhoan:

• Epälooginen, täysin epäuskottava juoni, check
• Ärsyttävät päähenkilöt, jotka ovat joko täysiä Mary Sueita tai sitten vaan liian tyhmiä elääkseen, check
• Juonen jatkuvat sivuraiteet, jotka vain pitkittävät tarinaa, mutteivät tuo siihen mitään lisää, check
• Kirjan henkilöt, jotka puhuvat ja käyttäytyvät kuin kirjan henkilöt, eivät kuin oikeat ihmiset, check
• Tarina, jonka koko pointti on kateissa vielä siinäkin kohtaa, kun kirjaa on luettu kolmasosan verran, checkcheckcheck!

Ainoa, mikä puuttuu on juonen jatkuvuuden ongelmat, mutta en varmaan vain lukenut kirjaa tarpeeksi pitkälle.

Varmaan voinette tästä päätellä, että en oikein pitänyt kirjasta. Noin lievästi sanottuna. Lähtökohta tosiaan kiehtoi minua suunnattomasti ja kirjaa on moni kehunut. Kun kuitenkin kolmasosan kirjasta luettuani pyörittelin silmiäni jo sadannen kerran ja kirjan keskeisen henkilön traaginen, surulliseksi tarkoitettu kohtalo sai minut lähes hurraamaan, totesin siinä, että ehkä on paras jättää tämä kirja kesken. Juoni ei avautunut minulle oikein missään välissä. Kaikki tuntuivat olevan aivan hullaantuneita Montglanen shakkipelistä, mutta lukijalle ei todellakaan aukea, että miksi. No, se teki Kaarle Suuren melkein hulluksi. Pakko saada!

Jokaisella pienimmälläkin sivuhenkilöllä tuntuu olevan oma tarinansa kerrottavana shakkipeliin liittyen. Nämä juonen nyrjähdykset kestävät sivutolkulla ja niiden sanoma on aina vaan se, että shakkipeli on niin mahtava, pakko saada! Jooo ja sitten...? Asiaa ei helpota yhtään se, että henkilöt kertovat näitä tarinoitaan kuin lukisivat niitä suoraan kirjasta, sen sijaan että spontaanisti tarinoisivat kuulijalleen.

Nevillellä on ollut myös jokin käsittämätön halu ahtaa tarinaansa joka ikinen 1790-luvun silmäätekevä tietenkään vapaamuurareita ja temppeliherroja unohtamatta. Tarina on kuin 1790-luvun "Kuka kukin on". 95 % näistä henkilöistä eivät tuo juoneen mitään lisäarvoa.

Koska sivulle 180 mennessä olen edelleen juonesta ja sen merkityksestä pihalla kuin lumiukko ja suorastaan vihaan kirjan jokaista henkilöä, niin ehkä kirja on vain syytä jättää kesken. Elämä on tosiaan liian lyhyt tällaiseen.

1/5

Kävin sitten kirjastossa

Merkittäväksi asian tekee se, että tämä oli ensimmäinen kerta varmaan kymmeneen vuoteen. Nuorempana olin ehdottomasti kirjaston suurkuluttaja, mutta sitten alkoi työt, rahaa oli ostaa kirjoja omaksi ja kirjaston olemassaolo suoraan sanottuna unohtui. Muita lukutoukkia tämmöinen paljastus varmasti kauhistuttaa, mutta kun kotona näyttää tältä,

Kirjahylly on yksi kolmesta

niin ei tässä tosiaan kirjojen puutteesta ole tarvinnut kärsiä.

Nyt minuun iski kuitenkin jokin hetken hairahdus ja oli pakko päästä katsomaan, onko lähikirjastossa asiat yhä samalla mallilla kuin ennenkin. Mieltä lämmitti kummasti kun se sama kirjastonsetä, johon jo ala-asteikäisenä noin 25 vuotta sitten tutustuin, oli edelleen tiskin takana. Kirjaston valikoimat olivat lapsuudesta tosin laajentuneet ja hyllyt vaihtaneet paikkaa. Olin kuin lapsi karkkikaupassa. Ai, täällä on tuokin. Ja tuo! Oli suoraan sanottuna pakko lähteä kesken pois, kun kädet loppuivat lainakirjojen kanssa.

Aikamoisen kasan sain kerättyä, mm. Mia Vänskän uusimman, joka on minua kiinnostanut kovasti. Toivottavasti kirjat herättelevät taas sen kevätunilla olleen lukuinnostukseni ja saisin luettua jotain järkevää, josta voisi jopa tänne blogiinkin kirjoittaa. Steampunk!-kokoelma onkin jo hyvässä vauhdissa.

Onko muille käynyt näin? Ovatko omat, ostetut kirjat vieneet mennessään, vai käykö kirjaston ovi edelleen tiuhaan?

(Pirkanmaan aluekirjastosta saa nykyään muuten netin kautta lainattavaksi myös e-kirjoja! Jes, miten helppoa ja hauskaa! Ei tarvitse kotikoneelta liikahtaa mihinkään ja voi silti olla kirjaston asiakas.)