perjantai 27. joulukuuta 2013

Kuolleiden etsintä on rankkaa puuhaa


Grave Sight - Charlaine Harris

Olin siskoni kanssa kirjakirppiksellä myymässä viikko sitten. Siinä pöydän takana istuskeltuani silmäni osui tähän siskon ostamaan Charlaine Harrisin kirjaan ja aloin kirjaa lueskella myymisen ohessa hiljaisina hetkinä. Tykästyin kirjan lähtökohtiin sen verran, että kirja lähtikin lopulta minun eikä ostajan mukaan.

Harper Connollyyn iski teini-ikäisenä salama. Hän on sen jälkeen pystynyt aistimaan kaikki kuolleet ja on nyt kehittänyt tämän ainutlaatuisen kykynsä ympärille itselleen ammatin. Harper itse näkee ammattinsa palveluksena kuolleiden perheille, mutta muiden ihmisten on väliin vaikea ymmärtää Harperin kykyä. Hän saakin usein osakseen vain haukkuja, vainoa ja vihaa.

Harper ja hänen apulaisenaan toimiva velipuolensa Tolliver on kutsuttu pieneen Sarnen kaupunkiin etsimään puoli vuotta sitten kadonnutta Teenietä. Käy pian selväksi, että Sarnessa ei kaikki ole oikein muutenkaan kohdallaan ja Teenien katoamiseen liittyy mysteeri jos toinenkin. Harper joutuu taistelemaan jopa omasta hengestään, ennenkuin mysteeri selviää.

Olen lukenut aiemmin yhden osan Harrisin Sookie Stackhouse-sarjasta. Pidin siitä, mutta en niinkään rakastunut. Harrisin kirjoitustyyli jäi kuitenkin lähtemättömästi mieleen, koska tunnistin sen hyvin tästäkin kirjasta. Jotenkin sitä olettaa, että tämäntyyppiset kirjat olisivat jotenkin kevyellä ja humoristisella otteella kirjoitettuja. Harris tarjoaa lukijalleen kuitenkin kaikkea muuta. Hän kirjoittaa suorasukaisesti ja rohkeasti vaikeistakin asioista. Kirjan tunnelma on väliin yllättävänkin ahdistava. Harris ei tunnu säästelevän mitään eikä ketään, kaikkein vähiten omia päähenkilöitään.

Kirjan lähtökohta ja Harperin kyky on mielenkiintoinen. Harper ei henkilönä ole mitenkään täydellinen, vaan hänellä on paljon heikkouksia, joiden kanssa yrittää parhaansa mukaan selvitä. Harperilta löytyy onneksi myös aimo annos sisua, joten pelkojen ja heikkouksien kanssa kamppailu ei kuitenkaan ärsytä lukijaa liikaa. Kirjan juoni on suhteellisen hyvin rakennettu. Loppu ei toki tule minään suurena yllätyksenä, mutta suurin osa juonenkäänteistä selviää vasta loppumetreillä.

Aion Harperin seikkailuja lukea enemmänkin. Tämä oli hyvä aloitus sarjalle, joka toistaiseksi (lopullisesti?) on neljän kirjan mittainen.

4/5

maanantai 23. joulukuuta 2013

Hauskaa ja rauhallista joulunaikaa!

Autonnokka suuntaa tänään mummulaa kohti, joten blogikin hiljenee pariksi päiväksi kokonaan. Toivotan kuitenkin kaikille lukijoilleni oikein ihanaa joulua, hyvää ruokaa ja mieluisia lahjoja!


torstai 19. joulukuuta 2013

Hän rakastaa vai rakastaako sittenkään?


Hän rakastaa minua - Virpi Pöyhönen

Kiira on juuri palannut Suomeen Wyomingista vaihto-oppilasvuoden jälkeen. Wyomingin rajattomaan taivaaseen tottuneelle kesäinen Turku vaikuttaa tunkkaiselta ja pieneltä. Kiira on kokenut matkallaan ystävyyden, jonka jälkeen mikään ei tunnu enää samalta. Miten jatkaa elämää, kun kaikki tuntuu hajonneen?

Krista on uranainen, jonka itsenäisyyttä ystävät ihastelevat. Oikeasti Krista haluaisi sen mitä muillakin, parisuhteen, kodin, perheen. Hän on päättänyt saada sen vihdoin Harrin kanssa, joka tuntuu kaikinpuolin täydelliseltä. Harri on kuitenkin naimisissa, joten Kristan ei auta muuta kuin odottaa, että Harri tekee päätöksensä. Harrihan kuitenkin rakastaa Kristaa, eikös vaan?

Hän rakastaa minua on PEKKin kautta saatu Virpi Pöyhösen esikoisromaani. Kirja rakentuu kahden henkilön, Kristan ja nuoren Kiiran ympärille, jotka ovat omalla tapaa molemmat etsimässä itseään. Krista yrittää saavuttaa sen, jonka on vannonut ystävilleen saavansa. Hän on omien sanojensakin mukaan voittaja. Eikö voittajille juuri kuuluisi kaikki hyvä ja kaunis tässä maailmassa? Voittajat eivät voi jäädä kakkoseksi tai tyytyä vähempään kuin täydelliseen. Kiira sen sijaan on aikuistumisen kynnyksellä. Elämässä tehdyillä valinnoilla on jo varsin suuri merkitys. Kiira on joutunut seuraamaan vierestä, kuinka ystävän ottama harha-askel on johtanut tämän tuhoon. Nyt rauhalliseen normaalielämään sopeutuminen koti-Suomessa ei onnistukaan kovin helposti, kun vaihto-oppilasvuoden tapahtumat vaivaavat edelleen.

Molempien naisten tarina on mielenkiintoista luettavaa. Pöyhönen on onnistunut kietomaan yhteen kaksi eri juonta kohtuullisen sujuvasti ja uskottavasti. Varsinkin Kristan tarina on väliin koskettavaa luettavaa. Hän haluaa niin paljon, mutta lienee kuitenkin niin, että tässä elämässä kaikki eivät aina voi saada kaikkea. Kristaan minun oli myös helpompi samaistua. Luulisin tämän johtuvan siitä, että olen Kristan kanssa suurinpiirtein samanikäinen. Kiiran tarina tuntui paikoitellen taas enemmänkin teiniangstilta.

Krista ja Kiira joutuvat pohtimaan omaa suhdettaan rakkauteen sen eri muodoissa. Mitä vaaditaan naisen ja miehen, vanhempien ja lasten tai ystävien väliseen rakkauteen? Mitä tapahtuu kun toinen rakastaakin enemmän kuin toinen? Milloin rakkaus loppuu? Kirjan päähenkilöiden on kuitenkin löydettävä itsestään voima jatkaa elämässä jälleen eteenpäin. Ehkä itsensä rakastaminen on sittenkin se kaikkein tärkein asia.

Hän rakastaa minua oli ajatuksia herättävä romaani. Pidin kirjasta ja suosittelen tätä muillekin.

4/5

sunnuntai 15. joulukuuta 2013

Kesäidylli särkyy


Perheestä ja alastomana juoksemisesta - Jarmo Ihalainen

Siskokset Roosa ja Sofia kuuluvat menestyneeseen Wikstenin sukuun. Perheellä on aina ollut tapana kerääntyä merenrantahuvilalleen elokuussa kesäjuhliin, joissa hyvästellään mennyt kesä ja valmistaudutaan tulevaan, harmaaseen syksyyn. Perinteestä on pidetty kiinni vuosikaudet, vaikka perheenjäsenet ovat kokeneet vastoinkäymisiä ja eroja. Sofian ja Roosan kesiin on aina kuulunut myös läheisesti naapurin taitelijapariskunta, kaksi naista, jotka ovat olleet siskoksille kuin varamummoja. Naapuriin on aina voinut paeta huvilan väliin ahdistavaakin tunnelmaa.

Tulee kuitenkin aika, kun huvilan salaisuuksien täytyy vihdoin paljastua. Pystyykö perhe kohtaamaan menneisyydessä tehdyt virheet vai hajoaako se lopullisesti?

Perheestä ja alastomana juoksemisesta on jälleen yksi PEKKin kautta saatu esikoiskirja. PEKK on siitä loistava, että sen kautta pääsee tutustumaan kirjoihin, joita ei muuten kirjakauppojen tarjonnasta välttämättä edes huomaisi. PEKK on myös hyvä tapa tukea suomalaisia esikoiskirjailijoita. Tie edes kohtalaisesti myyväksi kirjailijaksi Suomessa kun on kivinen.

Ihalaisen kirja tuntui sopivan hyvin alkutalven synkkyyteen. Tunnelma oli kesäisen seesteinen ja loppukesän sateen tuoksun saattoi lähes haistaa. Perheen kesäidylli ei toki ole aivan täydellinen kaikkine ongelmine ja hankaluuksineen, mutta voiko nyt mikään idylli ihan täydellinen olla koskaan? Kirja on kirjoitettu hyvin, kovin paljoa esikoiskirjailijalle tyypillisiä sudenkuoppia tai manöövereitä kirjasta ei löydy.

Kertojia kirjassa on useampia. Tarinaa kertovat vuoronperään sekä Sofia että Roosa, mutta myös naapurin taiteilijanaiset ja siskosten isoisä Wilhelm. Ajassa liikutaan sujuvasti 30-luvun, 80-luvun ja nykyhetken välillä. Tästä huolimatta kertomus pysyy hyvin kasassa, eikä lukija koe olevansa hukassa missään vaiheessa.

Teemat ovat yhtä monipuolisia kuin kertojatkin. Ihalainen pohtii kirjassaan etenkin niitä tekijöitä, jotka pitävät parisuhteen ja ylipäätään ihmiset kasassa. Miten vastoinkäymisiin tulisi suhtautua ja miksi eri ihmiset reagoivat niihin niin erilailla? Mikä ylipäätään tekee ihmisistä perheen? Onko merkitsevä asia lopulta verisiteet vai jokin täysin muu tekijä? Eräs kirjan henkilöistä kommentoikin tätä aihetta hyvin, kun sanoo, että haluaa olla toisten kanssa toki perhettä, mutta ei niin välittäisi olla sukua. Tämä on mielestäni hyvä ja kompakti lausahdus, joka kuitenkin sulkee sisäänsä kaikki ne ongelmat, joita varsinkin toisilleen sukua oleminen voi joskus teettää.

Kirjan lopusta en niin välittänyt. Ongelma on paremminkin siinä, etten oikein ymmärtänyt sitä. En ymmärtänyt, miksi tietyt kirjan henkilöt reagoivat niin kuin reagoivat. Kirja ei mielestäni antanut tarpeeksi rakennuspalikoita, jotta loppu olisi luontevasti muotoutunut sellaiseksi kuin se nyt on.

Enimmäkseen kuitenkin pidin kirjasta ja sen henkilöistä. Olen PEKKille kiitollinen, että pääsin lukemaan kirjan, joka minulta olisi muuten jäänyt täysin huomaamatta.

3/5

torstai 5. joulukuuta 2013

Paasilinnan jalanjäljissä(kö)


Kerjäläinen ja jänis - Tuomas Kyrö

Vatanescu tulee Suomeen vain yhtä tarkoitusta varten: tarjotakseen pojalleen paremman elämän nappulakenkien muodossa. Saavuttaakseen haaveensa Vatanescu on jättänyt kotimaansa Romanian, ostanut ihmiskauppias Jegor Kugarilta kyydityksen ja ryhtynyt kerjäämään Helsingin kaduilla. Ei kuitenkaan kestä kauaa, kun asiat menevät pieleen. Vatanescu saa tarpeekseen Kugarin kohtelusta ja lähtee karkumatkalle. Matkakaverikseen hän saa töölöläisen jäniksen. Pakomatka kuljettaa Vatanescua ja jänistä halki Suomen ja takaisin, mutta nappulakenkiä Vatanescu ei vaan tahdo saada hankittua. Mikä lopulta on onnen mitta ja määrä? Riittääkö onneen pelkät nappulakengät?

Ei varmaan liene kellekään epäselvää, että Kyrö on ottanut kirjaansa varten vahvasti vaikutteita Arto Paasilinnan Jäniksen vuodesta. Kerrankin voin sanoa, että olen jopa lukenut sen! Jäniksen vuoden lukemisesta on tosin jo niin monta vuotta, että en siitä kovin kirkkaasti mitään muista. Sen verran on kuitenkin jäänyt mieleen, että voi sanoa Kyrön teoksen saaneen Paasilinnan kirjasta, jos ei nyt suinkaan koko juontansa, niin ainakin ideakehyksen. Mielestäni siihen ne yhtäläisyydet sitten jäävätkin. Vaikka mm. Vatanescun nimi ja matka Suomen halki nyökkäävät vahvasti Paasilinnan suuntaan, on tarinan sisältö, viesti ja sen henkilöiden motiivit jotain aivan muuta kuin Paasilinnalla. Yhteistä toki on se, että sekä Paasilinnan että Kyrön päähenkilö haluaa irtaantua tietyllä tavalla arkitodellisuudesta ja on hakemassa elämäänsä jotain parempaa.

Kyrö kirjoittaa todella hyvin. Olen lukenut kirjailijalta aiemmin vain Mielensäpahoittajan kaksi osaa ja jännitin sitä, miten huumori välittyy tälläiseen pidempään kertomukseen. Kirjan alussa jo vähän aikaa pelkäsin, etten pääse oikein sinuiksi tarinan kanssa. Tarinankuljetus tuntui osaltani tyssäävän heti alkuunsa Hotakaisilmiöön: huumori tuntui minusta taas liian äijämäiseltä. Tästä päästiin onneksi nopeasti yli ja kun tarina vei mennessään, se tosiaan myös vei.

Pidin Vatanescusta ja hänen ajattelutavastaan. Kyröllä onkin loistava tilaisuus näyttää köyhän romanialaisen silmin suomalainen elämänmeno sen oikeassa valossa. Mielestäni Kyrö onnistuu tässä hyvin. Huumorin taakse kätkeytyy paljon osuvaa yhteiskuntakritiikkiä. Onko todella onnen mitta lopulta kauppakeskus, uudet nappulakengät, talo Nurmijärvellä ja kaasugrilli?

Kerjäläinen ja jänis osoittautui loistavaksi ja hauskaksi kirjaksi, jolla on paljon sanottavaa. Suosittelen!

4/5

maanantai 2. joulukuuta 2013

Kai se on sitten pakko uskoa, vaikka vähän tiukkaa tekeekin


"Et kuitenkaan usko...", Ville Haapasalon varhaisvuodet Venäjällä - Ville Haapasalo, Kauko Röyhkä ja Juha Metso

Ville Haapasalo on nähnyt Venäjän vuosinaan paljon: Neuvostoliiton viimeiset päivät, maan yksityistämisen, raharikkaiden nousun valtaan ja Venäjän 90-luvun villit vuodet, jolloin mikä vain oli sallittua, jos vain rahaa löytyi tarpeeksi. Uskomattomien tapahtumien keskellä myös eräs suomalainen näyttelijänalku eli omaa uskomatonta tarinaansa. Venäjää sanaakaan osaamaton nuori Ville Haapasalo tuskin osasi odottaa, että jonain päivänä hän olisi yksi Venäjän rakastetuimmista näyttelijöistä. "Et kuitenkaan usko..."-kirja on kirjoitettu kahden päivän aikana tapahtuneen haastattelun pohjalta, jossa Haapasalo muistelee Kauko Röyhkän avustuksella ensimmäisiä vuosiaan Venäjällä. Kirjaa kuvittavat Juha Metson upeat valokuvat.

Tein sen virheen, että aloin lukea tätä kirjaa eilen illalla kymmenen jälkeen, kun olisi paremminkin pitänyt mennä nukkumaan. Kolme tuntia myöhemmin silmät ristissä käänsin kirjasta viimeisen sivun ja ensimmäinen ajatukseni oli, "Olen sanaton." Haapasalon kertomus on niin mahtava, käsittämätön, hauska ja peloton (näitä adjektiivejahan riittäisi), että vähän aikaa täytyi haukkoa henkeä kuin kala kuivalla maalla, kun sain tämän päätökseen. Mieletön kirja, mieletön kokemus!

Haapasalon tarina on todella hurja. Sitä lukee väliin kuin parastakin jännitysnäytelmää. Täytyy kyllä sanoa, että jos en olisi Parikan kirjaa juuri lukenut, voisi Haapasalon kertomuksessa olla vieläkin enemmän ihmettelemistä. Nytkin on tosiaan siinä ja siinä, että uskoisiko tätä kaikkea todella. Toisaalta Haapasalo kertoo koettelemuksistaan vilpittömästi ja kirjan formaatti, joka on todella kuin yksi pitkä haastattelu, vielä korostaa tätä vaikutelmaa. Haapasalon ja Röyhkän keskustelu on väliin kuin parin hyvän kaverin jutustelua seuraisi.

Juha Metson valokuvat kruunaavat kokonaisuuden. Ne ovat uskomattoman hyviä. Useammasta kuvasta löytyy itse Haapasalo, mutta pääosaa esittää lopulta kuviin ikuistetut tavalliset venäläiset. Miten Metso onkin löytänyt kuviinsa juuri nämä tilanteet ja ihmiset? Metso on kuvissaan onnistunut tavoittamaan hyvin niin Venäjän ytimen kuin sen äärilaidatkin.

Lukekaa tämä kirja! Tarina on hengästyttävä, eikä se takuulla jätä ketään kylmäksi. Yhtenä hetkenä naurat katketaksesi ja sitten taas toisena sydämesi särkyy. Vaikuttavaa.

5/5

sunnuntai 1. joulukuuta 2013

Mystinen itänaapuri

Äiti-Venäjän aapinen - Outi Parikka


Outi Parikalla on takanaan pitkä ura MTV3:n uutisten Venäjän erikoistoimittajana. Hän onkin siis otollinen henkilö kirjoittamaan opasta Venäjästä, sen kulttuurista ja ihmisistä. Työssään Parikka on joutunut tutustumaan niin tavallisten ihmisten kuin rikkaiden ja mahtavienkin elämään.

Äiti-Venäjän aapisessa käydään läpi venäläisten aakkosten kautta 28 keskeistä Venäjään, sen ihmisiin ja kulttuuriin liittyvää aihetta. Kirjan myötä tutustuu mm. venäläiseen ruoka- ja juomakulttuuriin, juhliin, liikenteeseen ja televisioon. Myös venäläisyyden varjoisammalla puolella käydään: omat aakkosensa kirjassa on saanut myös rikollisuus, lahjonta ja huijaaminen. Koko kirjan johtava ajatus on kuitenkin pohdinta siitä, mitkä seikat venäläisessä tapakulttuurissa ja ihmisten ajatusmaailmassa ovat ne, jotka näitä ilmiöitä synnyttävät.

Voin ihan rehellisesti myöntää, että samalla kun Venäjä on alkanut kiehtoa minua yhä enemmän, se myös pelottaa aika tavalla. Itärajan tuolla puolella on maa, joka on niin iso, ettei sitä pieni ihminen voi edes käsittää ja siellä asuu kansa, jonka ajattelutapa tuntuu väliin niin vieraalta, että se saattaa jopa ahdistaa. Ainoa ratkaisu tähän siis on hankkia aiheesta lisää tietoa ja sitä myötä toivottavasti myös ymmärrystä. Parikan kirja on näihin lähtökohtiin varsin oiva teos. Parikka tunnistaa tämänsuuntaiset ajattelumallit myös muissa suomalaisissa ja pyrkii selittämään ajattelutavan ja kulttuurien eroavaisuuksia mahdollisimman ymmärrettävästi ja käytännönläheisesti. Tämän kirjan luettuani ymmärrän venäläisiä takuulla taas vähän paremmin.

Parikan lähestymistavasta näkee, että hän on tottunut Venäjänmatkaaja. Hän suhtautuu asioihin sopivalla ulkopuolisen kriittisyydellä, mutta samalla pyrkii nostamaan esiin asioita, jotka Venäjällä ovat ainutlaatuisia ja joista suomalaisetkin voisivat joskus ottaa oppia. Taustatyötä Parikka tuntuu tehneen tätä kirjaa varten aivan huikean määrän. Hän on käynyt läpi viimeaikaista Venäjä-tutkimusta ja nostaa kirjassaan keskeisimpiä löydöksiä esiin. Kirjan lopussa on lisäksi kattava linkkikokoelma, jonka kautta kirjan teemoihin pääsee syventymään vielä lisää.

Kirjaa on helppo lukea, Parikka kirjoittaa muutamaa pientä suvantokohtaa lukuunottamatta aiheestaan vetävästi ja lämpimästi. Suosittelen tätä kirjaa kaikille niille, joita Venäjän kulttuuri kiehtoo ja ihmetyttää. Tästä on hyvä aloittaa aiheeseen tutustuminen. Toinen hyvä katsaus aiheeseen on Anna-Lena Laurenin Hulluja nuo venäläiset, joka on tosin tiiviimpi ja kevyemmällä otteella kirjoitettu.

Nyt tekisi mieli lukea venäläistä nykykirjallisuutta. Onko teillä mielessä kirjailijoita, joita voisitte suositella?

4/5
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...