perjantai 27. joulukuuta 2013

Kuolleiden etsintä on rankkaa puuhaa


Grave Sight - Charlaine Harris

Olin siskoni kanssa kirjakirppiksellä myymässä viikko sitten. Siinä pöydän takana istuskeltuani silmäni osui tähän siskon ostamaan Charlaine Harrisin kirjaan ja aloin kirjaa lueskella myymisen ohessa hiljaisina hetkinä. Tykästyin kirjan lähtökohtiin sen verran, että kirja lähtikin lopulta minun eikä ostajan mukaan.

Harper Connollyyn iski teini-ikäisenä salama. Hän on sen jälkeen pystynyt aistimaan kaikki kuolleet ja on nyt kehittänyt tämän ainutlaatuisen kykynsä ympärille itselleen ammatin. Harper itse näkee ammattinsa palveluksena kuolleiden perheille, mutta muiden ihmisten on väliin vaikea ymmärtää Harperin kykyä. Hän saakin usein osakseen vain haukkuja, vainoa ja vihaa.

Harper ja hänen apulaisenaan toimiva velipuolensa Tolliver on kutsuttu pieneen Sarnen kaupunkiin etsimään puoli vuotta sitten kadonnutta Teenietä. Käy pian selväksi, että Sarnessa ei kaikki ole oikein muutenkaan kohdallaan ja Teenien katoamiseen liittyy mysteeri jos toinenkin. Harper joutuu taistelemaan jopa omasta hengestään, ennenkuin mysteeri selviää.

Olen lukenut aiemmin yhden osan Harrisin Sookie Stackhouse-sarjasta. Pidin siitä, mutta en niinkään rakastunut. Harrisin kirjoitustyyli jäi kuitenkin lähtemättömästi mieleen, koska tunnistin sen hyvin tästäkin kirjasta. Jotenkin sitä olettaa, että tämäntyyppiset kirjat olisivat jotenkin kevyellä ja humoristisella otteella kirjoitettuja. Harris tarjoaa lukijalleen kuitenkin kaikkea muuta. Hän kirjoittaa suorasukaisesti ja rohkeasti vaikeistakin asioista. Kirjan tunnelma on väliin yllättävänkin ahdistava. Harris ei tunnu säästelevän mitään eikä ketään, kaikkein vähiten omia päähenkilöitään.

Kirjan lähtökohta ja Harperin kyky on mielenkiintoinen. Harper ei henkilönä ole mitenkään täydellinen, vaan hänellä on paljon heikkouksia, joiden kanssa yrittää parhaansa mukaan selvitä. Harperilta löytyy onneksi myös aimo annos sisua, joten pelkojen ja heikkouksien kanssa kamppailu ei kuitenkaan ärsytä lukijaa liikaa. Kirjan juoni on suhteellisen hyvin rakennettu. Loppu ei toki tule minään suurena yllätyksenä, mutta suurin osa juonenkäänteistä selviää vasta loppumetreillä.

Aion Harperin seikkailuja lukea enemmänkin. Tämä oli hyvä aloitus sarjalle, joka toistaiseksi (lopullisesti?) on neljän kirjan mittainen.

4/5

maanantai 23. joulukuuta 2013

Hauskaa ja rauhallista joulunaikaa!

Autonnokka suuntaa tänään mummulaa kohti, joten blogikin hiljenee pariksi päiväksi kokonaan. Toivotan kuitenkin kaikille lukijoilleni oikein ihanaa joulua, hyvää ruokaa ja mieluisia lahjoja!


torstai 19. joulukuuta 2013

Hän rakastaa vai rakastaako sittenkään?


Hän rakastaa minua - Virpi Pöyhönen

Kiira on juuri palannut Suomeen Wyomingista vaihto-oppilasvuoden jälkeen. Wyomingin rajattomaan taivaaseen tottuneelle kesäinen Turku vaikuttaa tunkkaiselta ja pieneltä. Kiira on kokenut matkallaan ystävyyden, jonka jälkeen mikään ei tunnu enää samalta. Miten jatkaa elämää, kun kaikki tuntuu hajonneen?

Krista on uranainen, jonka itsenäisyyttä ystävät ihastelevat. Oikeasti Krista haluaisi sen mitä muillakin, parisuhteen, kodin, perheen. Hän on päättänyt saada sen vihdoin Harrin kanssa, joka tuntuu kaikinpuolin täydelliseltä. Harri on kuitenkin naimisissa, joten Kristan ei auta muuta kuin odottaa, että Harri tekee päätöksensä. Harrihan kuitenkin rakastaa Kristaa, eikös vaan?

Hän rakastaa minua on PEKKin kautta saatu Virpi Pöyhösen esikoisromaani. Kirja rakentuu kahden henkilön, Kristan ja nuoren Kiiran ympärille, jotka ovat omalla tapaa molemmat etsimässä itseään. Krista yrittää saavuttaa sen, jonka on vannonut ystävilleen saavansa. Hän on omien sanojensakin mukaan voittaja. Eikö voittajille juuri kuuluisi kaikki hyvä ja kaunis tässä maailmassa? Voittajat eivät voi jäädä kakkoseksi tai tyytyä vähempään kuin täydelliseen. Kiira sen sijaan on aikuistumisen kynnyksellä. Elämässä tehdyillä valinnoilla on jo varsin suuri merkitys. Kiira on joutunut seuraamaan vierestä, kuinka ystävän ottama harha-askel on johtanut tämän tuhoon. Nyt rauhalliseen normaalielämään sopeutuminen koti-Suomessa ei onnistukaan kovin helposti, kun vaihto-oppilasvuoden tapahtumat vaivaavat edelleen.

Molempien naisten tarina on mielenkiintoista luettavaa. Pöyhönen on onnistunut kietomaan yhteen kaksi eri juonta kohtuullisen sujuvasti ja uskottavasti. Varsinkin Kristan tarina on väliin koskettavaa luettavaa. Hän haluaa niin paljon, mutta lienee kuitenkin niin, että tässä elämässä kaikki eivät aina voi saada kaikkea. Kristaan minun oli myös helpompi samaistua. Luulisin tämän johtuvan siitä, että olen Kristan kanssa suurinpiirtein samanikäinen. Kiiran tarina tuntui paikoitellen taas enemmänkin teiniangstilta.

Krista ja Kiira joutuvat pohtimaan omaa suhdettaan rakkauteen sen eri muodoissa. Mitä vaaditaan naisen ja miehen, vanhempien ja lasten tai ystävien väliseen rakkauteen? Mitä tapahtuu kun toinen rakastaakin enemmän kuin toinen? Milloin rakkaus loppuu? Kirjan päähenkilöiden on kuitenkin löydettävä itsestään voima jatkaa elämässä jälleen eteenpäin. Ehkä itsensä rakastaminen on sittenkin se kaikkein tärkein asia.

Hän rakastaa minua oli ajatuksia herättävä romaani. Pidin kirjasta ja suosittelen tätä muillekin.

4/5

sunnuntai 15. joulukuuta 2013

Kesäidylli särkyy


Perheestä ja alastomana juoksemisesta - Jarmo Ihalainen

Siskokset Roosa ja Sofia kuuluvat menestyneeseen Wikstenin sukuun. Perheellä on aina ollut tapana kerääntyä merenrantahuvilalleen elokuussa kesäjuhliin, joissa hyvästellään mennyt kesä ja valmistaudutaan tulevaan, harmaaseen syksyyn. Perinteestä on pidetty kiinni vuosikaudet, vaikka perheenjäsenet ovat kokeneet vastoinkäymisiä ja eroja. Sofian ja Roosan kesiin on aina kuulunut myös läheisesti naapurin taitelijapariskunta, kaksi naista, jotka ovat olleet siskoksille kuin varamummoja. Naapuriin on aina voinut paeta huvilan väliin ahdistavaakin tunnelmaa.

Tulee kuitenkin aika, kun huvilan salaisuuksien täytyy vihdoin paljastua. Pystyykö perhe kohtaamaan menneisyydessä tehdyt virheet vai hajoaako se lopullisesti?

Perheestä ja alastomana juoksemisesta on jälleen yksi PEKKin kautta saatu esikoiskirja. PEKK on siitä loistava, että sen kautta pääsee tutustumaan kirjoihin, joita ei muuten kirjakauppojen tarjonnasta välttämättä edes huomaisi. PEKK on myös hyvä tapa tukea suomalaisia esikoiskirjailijoita. Tie edes kohtalaisesti myyväksi kirjailijaksi Suomessa kun on kivinen.

Ihalaisen kirja tuntui sopivan hyvin alkutalven synkkyyteen. Tunnelma oli kesäisen seesteinen ja loppukesän sateen tuoksun saattoi lähes haistaa. Perheen kesäidylli ei toki ole aivan täydellinen kaikkine ongelmine ja hankaluuksineen, mutta voiko nyt mikään idylli ihan täydellinen olla koskaan? Kirja on kirjoitettu hyvin, kovin paljoa esikoiskirjailijalle tyypillisiä sudenkuoppia tai manöövereitä kirjasta ei löydy.

Kertojia kirjassa on useampia. Tarinaa kertovat vuoronperään sekä Sofia että Roosa, mutta myös naapurin taiteilijanaiset ja siskosten isoisä Wilhelm. Ajassa liikutaan sujuvasti 30-luvun, 80-luvun ja nykyhetken välillä. Tästä huolimatta kertomus pysyy hyvin kasassa, eikä lukija koe olevansa hukassa missään vaiheessa.

Teemat ovat yhtä monipuolisia kuin kertojatkin. Ihalainen pohtii kirjassaan etenkin niitä tekijöitä, jotka pitävät parisuhteen ja ylipäätään ihmiset kasassa. Miten vastoinkäymisiin tulisi suhtautua ja miksi eri ihmiset reagoivat niihin niin erilailla? Mikä ylipäätään tekee ihmisistä perheen? Onko merkitsevä asia lopulta verisiteet vai jokin täysin muu tekijä? Eräs kirjan henkilöistä kommentoikin tätä aihetta hyvin, kun sanoo, että haluaa olla toisten kanssa toki perhettä, mutta ei niin välittäisi olla sukua. Tämä on mielestäni hyvä ja kompakti lausahdus, joka kuitenkin sulkee sisäänsä kaikki ne ongelmat, joita varsinkin toisilleen sukua oleminen voi joskus teettää.

Kirjan lopusta en niin välittänyt. Ongelma on paremminkin siinä, etten oikein ymmärtänyt sitä. En ymmärtänyt, miksi tietyt kirjan henkilöt reagoivat niin kuin reagoivat. Kirja ei mielestäni antanut tarpeeksi rakennuspalikoita, jotta loppu olisi luontevasti muotoutunut sellaiseksi kuin se nyt on.

Enimmäkseen kuitenkin pidin kirjasta ja sen henkilöistä. Olen PEKKille kiitollinen, että pääsin lukemaan kirjan, joka minulta olisi muuten jäänyt täysin huomaamatta.

3/5

torstai 5. joulukuuta 2013

Paasilinnan jalanjäljissä(kö)


Kerjäläinen ja jänis - Tuomas Kyrö

Vatanescu tulee Suomeen vain yhtä tarkoitusta varten: tarjotakseen pojalleen paremman elämän nappulakenkien muodossa. Saavuttaakseen haaveensa Vatanescu on jättänyt kotimaansa Romanian, ostanut ihmiskauppias Jegor Kugarilta kyydityksen ja ryhtynyt kerjäämään Helsingin kaduilla. Ei kuitenkaan kestä kauaa, kun asiat menevät pieleen. Vatanescu saa tarpeekseen Kugarin kohtelusta ja lähtee karkumatkalle. Matkakaverikseen hän saa töölöläisen jäniksen. Pakomatka kuljettaa Vatanescua ja jänistä halki Suomen ja takaisin, mutta nappulakenkiä Vatanescu ei vaan tahdo saada hankittua. Mikä lopulta on onnen mitta ja määrä? Riittääkö onneen pelkät nappulakengät?

Ei varmaan liene kellekään epäselvää, että Kyrö on ottanut kirjaansa varten vahvasti vaikutteita Arto Paasilinnan Jäniksen vuodesta. Kerrankin voin sanoa, että olen jopa lukenut sen! Jäniksen vuoden lukemisesta on tosin jo niin monta vuotta, että en siitä kovin kirkkaasti mitään muista. Sen verran on kuitenkin jäänyt mieleen, että voi sanoa Kyrön teoksen saaneen Paasilinnan kirjasta, jos ei nyt suinkaan koko juontansa, niin ainakin ideakehyksen. Mielestäni siihen ne yhtäläisyydet sitten jäävätkin. Vaikka mm. Vatanescun nimi ja matka Suomen halki nyökkäävät vahvasti Paasilinnan suuntaan, on tarinan sisältö, viesti ja sen henkilöiden motiivit jotain aivan muuta kuin Paasilinnalla. Yhteistä toki on se, että sekä Paasilinnan että Kyrön päähenkilö haluaa irtaantua tietyllä tavalla arkitodellisuudesta ja on hakemassa elämäänsä jotain parempaa.

Kyrö kirjoittaa todella hyvin. Olen lukenut kirjailijalta aiemmin vain Mielensäpahoittajan kaksi osaa ja jännitin sitä, miten huumori välittyy tälläiseen pidempään kertomukseen. Kirjan alussa jo vähän aikaa pelkäsin, etten pääse oikein sinuiksi tarinan kanssa. Tarinankuljetus tuntui osaltani tyssäävän heti alkuunsa Hotakaisilmiöön: huumori tuntui minusta taas liian äijämäiseltä. Tästä päästiin onneksi nopeasti yli ja kun tarina vei mennessään, se tosiaan myös vei.

Pidin Vatanescusta ja hänen ajattelutavastaan. Kyröllä onkin loistava tilaisuus näyttää köyhän romanialaisen silmin suomalainen elämänmeno sen oikeassa valossa. Mielestäni Kyrö onnistuu tässä hyvin. Huumorin taakse kätkeytyy paljon osuvaa yhteiskuntakritiikkiä. Onko todella onnen mitta lopulta kauppakeskus, uudet nappulakengät, talo Nurmijärvellä ja kaasugrilli?

Kerjäläinen ja jänis osoittautui loistavaksi ja hauskaksi kirjaksi, jolla on paljon sanottavaa. Suosittelen!

4/5

maanantai 2. joulukuuta 2013

Kai se on sitten pakko uskoa, vaikka vähän tiukkaa tekeekin


"Et kuitenkaan usko...", Ville Haapasalon varhaisvuodet Venäjällä - Ville Haapasalo, Kauko Röyhkä ja Juha Metso

Ville Haapasalo on nähnyt Venäjän vuosinaan paljon: Neuvostoliiton viimeiset päivät, maan yksityistämisen, raharikkaiden nousun valtaan ja Venäjän 90-luvun villit vuodet, jolloin mikä vain oli sallittua, jos vain rahaa löytyi tarpeeksi. Uskomattomien tapahtumien keskellä myös eräs suomalainen näyttelijänalku eli omaa uskomatonta tarinaansa. Venäjää sanaakaan osaamaton nuori Ville Haapasalo tuskin osasi odottaa, että jonain päivänä hän olisi yksi Venäjän rakastetuimmista näyttelijöistä. "Et kuitenkaan usko..."-kirja on kirjoitettu kahden päivän aikana tapahtuneen haastattelun pohjalta, jossa Haapasalo muistelee Kauko Röyhkän avustuksella ensimmäisiä vuosiaan Venäjällä. Kirjaa kuvittavat Juha Metson upeat valokuvat.

Tein sen virheen, että aloin lukea tätä kirjaa eilen illalla kymmenen jälkeen, kun olisi paremminkin pitänyt mennä nukkumaan. Kolme tuntia myöhemmin silmät ristissä käänsin kirjasta viimeisen sivun ja ensimmäinen ajatukseni oli, "Olen sanaton." Haapasalon kertomus on niin mahtava, käsittämätön, hauska ja peloton (näitä adjektiivejahan riittäisi), että vähän aikaa täytyi haukkoa henkeä kuin kala kuivalla maalla, kun sain tämän päätökseen. Mieletön kirja, mieletön kokemus!

Haapasalon tarina on todella hurja. Sitä lukee väliin kuin parastakin jännitysnäytelmää. Täytyy kyllä sanoa, että jos en olisi Parikan kirjaa juuri lukenut, voisi Haapasalon kertomuksessa olla vieläkin enemmän ihmettelemistä. Nytkin on tosiaan siinä ja siinä, että uskoisiko tätä kaikkea todella. Toisaalta Haapasalo kertoo koettelemuksistaan vilpittömästi ja kirjan formaatti, joka on todella kuin yksi pitkä haastattelu, vielä korostaa tätä vaikutelmaa. Haapasalon ja Röyhkän keskustelu on väliin kuin parin hyvän kaverin jutustelua seuraisi.

Juha Metson valokuvat kruunaavat kokonaisuuden. Ne ovat uskomattoman hyviä. Useammasta kuvasta löytyy itse Haapasalo, mutta pääosaa esittää lopulta kuviin ikuistetut tavalliset venäläiset. Miten Metso onkin löytänyt kuviinsa juuri nämä tilanteet ja ihmiset? Metso on kuvissaan onnistunut tavoittamaan hyvin niin Venäjän ytimen kuin sen äärilaidatkin.

Lukekaa tämä kirja! Tarina on hengästyttävä, eikä se takuulla jätä ketään kylmäksi. Yhtenä hetkenä naurat katketaksesi ja sitten taas toisena sydämesi särkyy. Vaikuttavaa.

5/5

sunnuntai 1. joulukuuta 2013

Mystinen itänaapuri

Äiti-Venäjän aapinen - Outi Parikka


Outi Parikalla on takanaan pitkä ura MTV3:n uutisten Venäjän erikoistoimittajana. Hän onkin siis otollinen henkilö kirjoittamaan opasta Venäjästä, sen kulttuurista ja ihmisistä. Työssään Parikka on joutunut tutustumaan niin tavallisten ihmisten kuin rikkaiden ja mahtavienkin elämään.

Äiti-Venäjän aapisessa käydään läpi venäläisten aakkosten kautta 28 keskeistä Venäjään, sen ihmisiin ja kulttuuriin liittyvää aihetta. Kirjan myötä tutustuu mm. venäläiseen ruoka- ja juomakulttuuriin, juhliin, liikenteeseen ja televisioon. Myös venäläisyyden varjoisammalla puolella käydään: omat aakkosensa kirjassa on saanut myös rikollisuus, lahjonta ja huijaaminen. Koko kirjan johtava ajatus on kuitenkin pohdinta siitä, mitkä seikat venäläisessä tapakulttuurissa ja ihmisten ajatusmaailmassa ovat ne, jotka näitä ilmiöitä synnyttävät.

Voin ihan rehellisesti myöntää, että samalla kun Venäjä on alkanut kiehtoa minua yhä enemmän, se myös pelottaa aika tavalla. Itärajan tuolla puolella on maa, joka on niin iso, ettei sitä pieni ihminen voi edes käsittää ja siellä asuu kansa, jonka ajattelutapa tuntuu väliin niin vieraalta, että se saattaa jopa ahdistaa. Ainoa ratkaisu tähän siis on hankkia aiheesta lisää tietoa ja sitä myötä toivottavasti myös ymmärrystä. Parikan kirja on näihin lähtökohtiin varsin oiva teos. Parikka tunnistaa tämänsuuntaiset ajattelumallit myös muissa suomalaisissa ja pyrkii selittämään ajattelutavan ja kulttuurien eroavaisuuksia mahdollisimman ymmärrettävästi ja käytännönläheisesti. Tämän kirjan luettuani ymmärrän venäläisiä takuulla taas vähän paremmin.

Parikan lähestymistavasta näkee, että hän on tottunut Venäjänmatkaaja. Hän suhtautuu asioihin sopivalla ulkopuolisen kriittisyydellä, mutta samalla pyrkii nostamaan esiin asioita, jotka Venäjällä ovat ainutlaatuisia ja joista suomalaisetkin voisivat joskus ottaa oppia. Taustatyötä Parikka tuntuu tehneen tätä kirjaa varten aivan huikean määrän. Hän on käynyt läpi viimeaikaista Venäjä-tutkimusta ja nostaa kirjassaan keskeisimpiä löydöksiä esiin. Kirjan lopussa on lisäksi kattava linkkikokoelma, jonka kautta kirjan teemoihin pääsee syventymään vielä lisää.

Kirjaa on helppo lukea, Parikka kirjoittaa muutamaa pientä suvantokohtaa lukuunottamatta aiheestaan vetävästi ja lämpimästi. Suosittelen tätä kirjaa kaikille niille, joita Venäjän kulttuuri kiehtoo ja ihmetyttää. Tästä on hyvä aloittaa aiheeseen tutustuminen. Toinen hyvä katsaus aiheeseen on Anna-Lena Laurenin Hulluja nuo venäläiset, joka on tosin tiiviimpi ja kevyemmällä otteella kirjoitettu.

Nyt tekisi mieli lukea venäläistä nykykirjallisuutta. Onko teillä mielessä kirjailijoita, joita voisitte suositella?

4/5

torstai 28. marraskuuta 2013

Terroristeja ja vieriviä sappikiviä

Mac Moose ja Jagge Migreenin tapaus - Mauri Kunnas


Mac Moose on entinen poliisi, nykyinen menestyskirjailija, joka on juuri saanut uusimman teoksensa valmiiksi. Mac kaipaisi hieman vaihtelua elämäänsä ja saakin sitä oikein olan takaa, kun keskellä yötä Macin kalsonkilaatikkoon sukeltaa avonaisesta ikkkunasta ei sen enempää eikä vähempää kuin kuuluisa Kiith Nielurisat, maailman kovimman rockyhtyeen, Rollin Gallstonesien basisti.


Kiithillä on hurja tarina kerrottavanaan bingoillasta yhtyeen solistin, Jagge Migreenin kanssa, joka ei mennytkään ihan putkeen. Jagge on siepattu ja Kiith on paennut henkensä kaupalla murhanhimoisia tekohampaita, jotka ovat seuranneet Kiithiä Macin ikkunalle saakka. Mac sekaantuu lähes tahtomattaan tapahtumavyyhteen, johon liittyy bingon ja tekohampaiden lisäksi terroristeja, Live Aid-konsertti, rastapupuja, aivopesua, pikku-Heidi, haisevaa juustoa ja huimia takaa-ajokohtauksia. Noin muutamia esimerkkejä mainitakseni.


Huomasin taannoin, että Mac Moosen seikkailuista kertova sarjakuva-albumi on juuri julkaistu uudestaan, tällä kertaa värillisenä. Tämä inspiroi minut kaivamaan hyllystäni jälleen esiin tämän alunperin vuonna 1995 julkaistun Kunnaksen albumin. Vaikka olin vuonna 1995 vielä varsin nuori, oli Kunnaksen sarjakuva jo silloin mielestäni yksi hauskimmista, joita olin lukenut. Pidin tästä niin paljon, että vaivihkaa albumi siirtyikin vanhempieni kirjahyllystä omaani, jossa se siis edelleen oleilee.

Muistikuvat tarinan hyvyydestä eivät onneksi pettäneet. Jos mahdollista tämä oli vieläkin parempi kuin muistinkaan. Nyt "vanhemmalla iällä" tarinan huumori varmasti uppoaa vielä paremmin kuin silloin nuorempana. Kunnas on päästänyt albumissa mielikuvituksensa oikein kunnolla valloilleen. Tarina on herkullisen absurdi ja ottaa kaiken viihdearvon irti kertomuksen tapahtumista ja sen henkilöistä. Kunnas on kuvittanut tarinan tutulla, yksityiskohtaisella tyylillään, jossa joka ruudusta löytää uusilla lukukerroilla aina jotain uutta. Hauskoja sivuheittoja on siellä täällä ja itse tarinallekin saa hihitellä koko albumin ajan.

Vaikka sarjakuva on jo lähes 20 vuotta vanha, ei se silti ole menettänyt yhtään ajankohtaisuuttaan. Valitettavasti terroristeista ja Live Aid-konserteista riittää jutun juurta ihan yhtä paljon nykypäivänä kuin 90-luvullakin. On myös hauskaa huomata, että Rollin Gallstonesien esikuvana ollut yhtye keikkailee edelleen. Vitsit ovat siis jo parikymmentä vuotta sitten olleet yhtyeen herrojen kohdalla aika geriatrisia, mitä ne tänä päivänä olisivatkaan?

Jos olette yhtään sarjakuvan, musiikin tai huumorin ystäviä, lukekaa ihmeessä tämä sarjakuva, nyt kun sitä kaupoistakin taas saa. Tämä on ehdottomasti yksi kaikkien aikojen suosikkejani, joka kestää aikaa ja uudelleenlukemista vielä vuosikymmentenkin jälkeen. Ainoa asia, jota tämän sarjakuvan kohdalla harmittelen on se, että selkeästi tästä piti alunperin kehittyä sarja, mutta niin ei sitten kuitenkaan käynyt. Mac Moosesta olisin halunnut kuulla lisääkin.

5/5

lauantai 23. marraskuuta 2013

7 kuukautta ja 22 päivää

1Q84 - Haruki Murakami


Postauksen otsikko kertoo sen, kuinka kauan tätä kirjaa kesti lukea. Nyt se on kuitenkin tehty, bileet pystyyn!

1Q84 on kirjatrilogia, jolla on minun versiossani mittaa huimat 1156 sivua. Ei siis liene ihme, etten tätä ihan yhdeltä istumalta lukaissut. 1Q84:n kolmas osa ilmestyi Keltaisessa kirjastossa suomennettuna tänä syksynä.

1Q84:n tarina alkaa, kun toinen päähenkilöistä, Aomame, kapuaa pakon sanelemana moottoritien hätätikkaita, jottei ruuhkan takia myöhästyisi tärkeästä tapaamisesta. Taksikuski on häntä hetkeä aikaisemmin varoittanut, että poikkeukselliset teot johtavat poikkeuksellisiin asioihin. Aomame silti yllättyy, kun nykyhetki alkaa muuttaa muotoaan totutusta. Maailmassa on yhtäkkiä asioita, joita sinne ei ole aikaisemmin kuulunut, kuten kaksi kuuta. Aomame tajuaa joutuneensa rinnakkaistodellisuuteen, jota hän alkaa nimittää 1Q84:ksi. 1Q84:n maailmassa kaikki ei ole aina ihan loogista.

Samaan aikaan toisaalla Tengo, Aomamen vanha luokkatoveri ja elämän rakkaus, ottaa vastaan uskaliaan työtarjouksen. Hän suostuu uudelleenkirjoittamaan nuoren lukiotytön, Fuka-Erin teoksen Air Chrysalis. Air Chrysaliksen maailmaa hallitsevat Pienet ihmiset, joiden tarkoitusperiä ei oikein kukaan tiedä. Taivaalla loistaa kaksi kuuta. Air Chrysaliksesta tulee suuri hitti ja Tengo tajuaa joutuneensa varsinaiseen liemeen. Peliä pelataan säännöillä, joita hänelle ei ole kerrottu ja Air Chrysaliksen maailma alkaa muistuttaa yhä enemmän Tengon todellisuutta.

Kirja on erikoinen yhdistelmä rakkaustarinaa, maagista realismia, jopa murhamysteeriäkin. Murakami yhdistelee eri genrejä ennakkoluulottomasti toisiinsa, eikä lukijalle ole aina täysin selvää, missä kirjallisuuden alalajissa milloinkin mennään. Kirjan tarinaa kertovat vuorotellen Aomame ja Tengo. Kolmas kertoja tulee mukaan kuvioihin vasta kolmannessa osassa. Koska kirjan päähenkilöt eivät ole nähneet toisiaan kahteenkymmeneen vuoteen, tuntuu lukija hyvin pitkään seuraavansa kahta toisiiinsa täysin liittymätöntä tarinaa. Tengon ja Aomamen kohtalot alkavat kuitenkin kietoutua kuin huomaamattaan toisiinsa ja molemmilla on tärkeä rooli kirjan tapahtumissa.

1Q84:n tempo on varsin seesteinen. Vaikka tunnelma tuntuukin aika ajoin tiivistyvän, ei lukijan tarvitse silti kovin paljoa jännittää päähenkilöiden puolesta. Aika paljon kirjan tapahtumien kulusta kertoo se, että Tengo toteaa ensimmäisen osan loppupuolella jokseenkin niin, että "Jotain alkaa kohta tapahtua". Ollaan sivun 400 paikkeilla. Olisihan se tosiaan ihan hyvä, koska lähestulkoon koko ensimmäinen osa on pelkkää pohjustusta ja päähenkilöiden elämänkäänteiden analysointia.

Tarina ei silti ole tylsä. Päähenkilöiden elämänhistoria on mielenkiintoista luettavaa ja Murakami houkuttelee lukijaansa jatkuvasti pienillä lupauksilla tulevísta tapahtumista, jotta kirjaa jaksaa rämpiä eteenpäin. Sanoisin kuitenkin, että tämän lukeakseen täytyy lukijankin olla sopivassa mielentilassa. Mikään pageturner tämä tosiaankaan ei ole, vaan parhaimmillaan juuri pieninä paloina luettuna.

Luin hiljattain Murakamin omaelämänkerrallisen teoksen "Mistä puhun kun puhun juoksemisesta". Siinä Murakami vertaa kirjan kirjoittamista maratoniin. Sanoisin, että tämän kirjan lukeminenkin oli kyllä eräänlainen maraton, jollei sitten jo jonkin sortin ultrajuoksu. Kirja oli kuitenkin enimmäkseen varsin hyvä ja Murakamia luen vielä jatkossakin.

4/5

Lue tämä, jos

  • haluat lukea kirjan fiilistellen, kiirettä pitämättä
  • pidät Murakamin kirjoitustyylistä

sunnuntai 13. lokakuuta 2013

Miehiä riesaksi asti

Kuva: Gummerus
Jono - Heidi Jaatinen

Kirjastonhoitaja Aina Kuluntalahti tulee eräänä iltana miehensä kanssa rakastellessaan lausahtaneeksi lupauksen. Hän lupaa tänä kesänä antaa kaikille, jotka tulevat pyytäneeksi. Ei kestä kauaakaan, kun Ainan portinpieleen alkaa kerääntyä miehiä. Jono on syntynyt.

Miehiä tulee joka päivä lisää. On pankinjohtajia, sirkuslaisia, gynekologeja, sotilaita, ahtaajia, mekaanikkoja... Lista tuntuu loputtomalta. Pääluvun kasvaessa alkaa jonokin elää omaa elämäänsä ja kehittää alkeellista infrastruktuuria, johon kuuluu niin uusien jonottajien infopiste, magneettikuvausauto kuin temppelikin. Ainan mies, taidemaalari Aarni Härkäsimppu kestää tämän kaiken varsin kärsivällisesti, mutta hän onkin uskossa, että jonottajat ovat kerääntyneet paikalle hänen taiteensa takia. Totuus, kun hän sen lopulta kuulee, on aika karvas.

Siitä huolimatta, että kirjan takakansiteksti ja lähtökohdat yleensäkin saattavat antaa teoksesta sellaisen kuvan, että kyseessä olisi jotain suomalaista erotikaa, on varsinainen seksi tässä lopulta aika pienessä sivuosassa. Toki siitä puhutaan ja varsinkin Aina sitä muistelee, mutta jos jonkinlaisia kiksejä itselleen hakee, ne kannattaa hakea muista teoksista. Seksin sijaan kirja käsittelee hyvin pitkälle parisuhdetta, miesten (ajatus)maailmaa sekä miesten ja naisten välistä suhdetta yleisemmällä tasolla. Kirja on tekstinsä puolesta helppolukuinen ja Jaatinen kirjoittaa vetävästi lyhyin lausein, joissa ei ole mitään ylimääräistä.

Kirja itsessään on tarkoitettu farssiksi, josta pienen vihjeen saa jo henkilöiden hullunhauskoista nimistä. Ainan ja Aarnin lisäksi kirjasta löytyy mm. pankinjohtaja Arvo Kohokas sekä autokoulunopettaja Jukka Kolari. Kirja onkin ainakin alkuun hauska ja juonenkäänteille saa hörötellä ihan ääneenkin. Vitsi käy kuitenkin vähän turhan nopeasti vanhaksi. Jono elää omaa elämäänsä, mutta muuten kirjassa ei tunnu tapahtuvan oikein mitään. Asiaa ei helpota se, että kirjan päähenkilö Aina ei itsekeskeisyydellään kerää keneltäkään sympatiapisteitä. Lukija ei oikein jaksa samaistua henkilöön, joka on omasta mielestään vallan erinomainen maailman napa. Aina onnistuukin lähinnä ärsyttämään ja kaikki hänelle sattuvat takaiskut lukija ottaa ilolla vastaan.

Kirja on aika hämmentävä. En oikein päässyt perille siitä, mitä Jaatinen teoksellaan oikein haluaa sanoa. Miehilläkin on tunteet? Miehiäkin on erilaisia? Joidenkin haastatteluiden mukaan Jaatinen on halunnut kommentoida kirjassaan nykyajan vähän turhankin rentoa suhtautumista seksiin ja parisuhteelle asetettuja tiukkoja vaatimuksia, jossa seksuaaliterapeutin apua tarvitaan jo toisena avioliittovuonna. Voihan näin toki ollakin, mutta mielestäni ne eivät kirjasta kovin hyvin välity.

Mielenkiintoisinta on lopulta seurata, miten jonosta tulee pikkuhiljaa paremminkin kylä. Ihan kokopitkään kirjaan asti tässä ei mielestäni jutunjuurta oikein olisi ollut, novellina tarina olisi saattanut toimia paremminkin.

3/5

Lue tämä, jos

  • haluat tietää enemmän miesten sielunelämästä
  • jonottamisen sisäinen dynamiikka kiehtoo

sunnuntai 6. lokakuuta 2013

Pilkunviilaajan pahin painajainen

Kuva: Teos
Syysvieraita - Elina Halttunen

Aili Plyhm on elänyt pitkän elämän, joka hiljalleen lähestyy loppuaan. Elämä on ollut täynnä surua ja menetyksiä, mutta myös onnen hetkiä. Ailin elämää onkin muovannut Falkin perhe ja etenkin perheen päämies Oskari, joka ehti olla Ailin rakastajana yli neljäkymmentä vuotta. Vanhoja kaunoja haudotaan perheen jäsenten kesken vieläkin. Menneisyyden virheillä on yllättävän pitkäkestoiset vaikutukset ja ne uhkaavat tuhota Falkin perheenjäsenten elämän vielä usean sukupolven jälkeenkin. Alkaa olla lopullisen tilinteon aika. Kenties kuitenkin aika todella parantaa haavat ja anteeksiantokin on mahdollista.

Syysvieraita on kirja, josta ihan tosissani halusin pitää. Ajattelin kirjan sopivan hyvin jo nimensäkin puolesta syksyn pimeneviin iltoihin fiilistelylukemiseksi ja olinkin aika hyvin oikeassa. Kirjan kansi on myös varsin puoleensavetävä, ehdottomasti yksi kauneimmista, joita olen vähään aikaan nähnyt.

Tarina itsessään on mielenkiintoinen. Kirjailija on luonut jännittävän kertomuksen siitä, miten muutaman ihmisen virheet saattavat vaikuttaa perheenjäsenten elämään vielä vuosikymmentenkin jälkeen. Falkin perheen jäsenet ovat kiinnostavia ja heidän kohtaloistaan haluaa tietää koko ajan enemmän. Kirjan henkilöt ovat juuri sopivan sympaattisia, jotta heidän kohtalonsa koskettaa. Tarina antaa myös paljon ajateltavaa.

Sitten se kuuluisa mutta... En päässyt oikein sinuiksi kirjan tyylin kanssa missään vaiheessa. Kaikesta näkee, että Halttunen on tottunut kirjoittamaan tv-sarjoja. Melodraaman tällä puolen pysytään usein vain vaivoin ja lipsahduksiakin sattuu. Tarinaa ja sen henkilöitä viedään myös paikasta toiseen välillä niin hengästyttävällä vauhdilla, että lukija ei oikein tahdo pysyä perässä siitä, kuka milloinkin puhuu ja missä nyt ollaan. Halttunen ei pysähdy selittelemään miljöötä tai sen vaihtumista kovinkaan tarkkaan. Toisaalta paradoksaalisesti hän sitten selittelee kaikkea muuta kyllä senkin edestä. Dialogi on yllättävän harvassa ja suurimman osan aikaa kirjan henkilöt vain muistelevat jotain, eli toisin sanoen infodumppaavat kirjan juonta. Lisätään tähän vielä vähän väliä toistuvat kirjoitusvirheet ja puuttuvat sanat, niin uskoni tämän kirjan todelliseen laatuun on jo hieman hatara.

Kaikki tämä olisi vielä kestettävissä, mutta kamelin selän katkaisee se kaikkein pahin virhe, mitä mielestäni missään kirjassa voi ikinä olla, eli jatkumo-ongelmat. (No okei, mitäänsanomaton, tylsä juoni on vieläkin pahempaa.) Juonen jatkumo ei Syysvieraissa nimittäin ole missään nimessä aukoton, vaan siinä on aina väliin sellaisia elefantinmentäviä reikiä, jotka nostavat ainakin minun ärsytyskäyräni nollasta sataan niin nopeaan, että vain humina käy. En vain voi sille mitään, että olen yksityiskohtiin fanaattisesti takertuva pilkunviilaaja ja jos asiat eivät ole kauniisti järjestyksessä, huomaan sen välittömästi.

Luulisi nyt kirjailijan itse muistavan, että kuka on jo kuollut (tai ei vielä ole) ja mikä tärkeä tavara on jo annettu kellekin, ettei sitä tarvitse enää toiseen kertaan antaa. Näissä tilanteissa tulee pakostikin mieleen, että kukaan ei ole lukenut kirjaa huolella läpi kertaakaan, ennen kuin se on mennyt painoon. Valitettavasti tämä vaan saa minut epäilemään sekä kirjailijan että etenkin kustannustoimittajan ammattitaitoa. Tiedän kyllä, että tämä kaikki on varmaankin vain henkilökohtainen ongelmani, eivätkä muut ole huomanneet kirjassa mitään outoa. Tuskin tälläiset asiat edes kaikkia haittaavat. Ne kuitenkin torpedoivat minun lukukokemukseni yleensä täysin ja näistä kirjoista tulee niitä, joita tekee mieli heitellä kesken lukemisen pitkin seiniä, kun se kahdeskymmenes virhe pistää jälleen silmään.

Tulipa taas paasattua. Summa summarum: Kirja ei sovi yksityiskohtiin takertujille niinkuin minä, mutta kaikille muille tämä on varmasti oikein miellyttävä lukukokemus ja mielenkiintoinen tarina yhden perheen vaiheista vuosikymmenten aikana.

3/5

Lue tämä, jos
  • pidät perhesaagoista ja tykkäät lukea perheensisäisestä monimutkaisesta dynamiikasta
  • pienet virheet juonessa eivät saa verenpainettasi nousemaan

keskiviikko 18. syyskuuta 2013

Mistä täältä pääsee pois??

Laakso - Marie Hermanson

Daniel on aina jäänyt identtisen kaksoisveljensä Maxin varjoon. Siinä missä Max on sosiaalinen ja kaiken keskipiste, on Daniel syrjäänvetäytyvä ja jopa arka. Daniel on aina toivonut omaavansa edes hieman samoja piirteitä Maxin kanssa, vaikkakin Maxin suuret suunnitelmat eivät useinkaan toteudu niinkuin pitää ja Daniel on joutunut koko elämänsä pelastamaan Maxin aina milloin mistäkin sopasta.

Veljekset ovat vuosien aikana ajautuneet erilleen. Kun Max sitten kutsuu Danielin vieraaksi yksityisklinikalle, jossa on omien sanojensa mukaan lataamassa akkujaan, ei Daniel voi kieltäytyä ilmaisesta lomasta. Sveitsiläinen Himmelstalin klinikka vaikuttaakin ensinäkemältä varsinaiselta rauhan tyyssijalta, loistavalta pakopaikalta, jonne rikkaat ja kiireiset businessihmiset voivat hakeutua toipumaan arjen stressistä. Daniel ei siis oikein tiedä mihin ryhtyy, kun Max suostuttelee hänet vaihtamaan paikkaa kanssaan, jotta voi käydä hoitamassa raha-asioitaan klinikan ulkopuolella. Totuus alkaa paljastua vasta, kun Max ei tulekaan takaisin ja Daniel kyllästyy esittämään veljeään. Hän saa karvaasti kokea, että klinikalta ei niin vaan kotiin lähdetäkään.

Kirjan alkuasetelmat vaikuttivat mielenkiintoisilta ja muutenkin tämä tuntui vähän erilaiselta jännäriltä varsinkin ruotsalaisen kirjoittamaksi. Onhan näitä Beckejä sun muita jo ihan tarpeeksi nähtykin. Jostain syystä minulla oli ennen kirjan aloitusta koko ajan fiilis, että tämän tarinan olen kuullut ennenkin. Minulle tuli jotenkin 60-luvun tunnelmat ja naiset dirndleissä mieleen koko ajan. En tiedä tekikö sen miljöönä oleva Sveitsi vai assosioinko tämän jatkuvasti johonkin Sound of Musiciin? Ehkä vähän vastaavan tyyppisen tv-ohjelman (The Prisoner?) olen joskus nähnyt, mene ja tiedä. Asia kuitenkin vähän häiritsi, mutta pääsi siitä ylikin, kun tarina alkoi kuljettaa.

Tiivistyvä tunnelma kirjassa oli hyvin kehitelty ja varsinkin Danielin kasvava epätoivo tilanteensa kanssa sai lukijankin väliin miettimään, että onko tästä nyt oikeasti poispääsyä. Jotain jäi silti puuttumaan. Aika iso osa asioista selviää mielestäni jo puoleen kirjaan mennessä ja en oikein onnistunut saamaan jännitystä päälle enää sen jälkeen. Myös loppuratkaisua leimaa aikamoinen epäuskottavuus, joka ei tosin varmaan kaikkia haittaa.

Ihan ok perusjännäri siis, mutta en ole kyllä hyppykengässä ostamassa muita kirjailijan teoksia.

3/5

Lue tämä, jos

  • haluat lukea vähän erilaisen ruotsalaisen jännärin

sunnuntai 15. syyskuuta 2013

Kuinka morin huuria soitetaan

Hiekkaan kadonneet jäljet - Johanna Viitanen

Musiikintutkija Seppo Salo saa yllättäen apurahan, jolla hän pääsee Mongoliaan tutkimaan hevosenpääviulun soittoa ja soittajia. Ulan Batorin koneessa hän tapaa toisen tutkijan, walesilaisen eläinlääkäri Rhys Daviesin, jonka on tarkoitus selvittää kaviokuumeen esiintyvyyttä mongolialaisissa hevosissa. Kaksi toisistaan poikkeavaa tieteenalaa ovatkin yllättävän yhteensopivia ja pian miehet huomaavat, etteivät pääse toisistaan eroon vaikka haluaisivatkin.

Ei kestä kauaa, kun omituisia asioita alkaa tapahtua. Sepon tutkima asiakirja häviää, joku tuntuu käyvän miesten tavaroita läpi vähän väliä ja pian Sepon Suomeen jäänyttä ex-vaimoa ja tytärtäkin aletaan uhkailla. Mikä musiikintutkimuksessa tai eläinlääketieteessä voi olla niin salaista, että sen vuoksi täytyy ryhtyä näin radikaaleihin toimiin? Miesten tietämättä pahin on kuitenkin vielä edessä ja he joutuvat tukeutumaan toisiinsa, jotta vaikeuksista ylipäätään selvitään hengissä.

Viitanen on kirjoittamisen ammattilainen ja se tässäkin kirjassa tosiaan näkyy. Tarinaa viedään eteenpäin vaivattomasti, tylsiä kohtia ei juurikaan kirjassa ole. Tummia pilviä tuntuu olevan horisontissa koko ajan ja lukija saa tosissaan jännittää, koska kaikki kaatuu miesten päälle ja kuinka he vastoinkäymisistään selviävät.

Päähenkilöistä varsinkin Rhys on erittäin mielenkiintoinen. Hän on tyyliltään varsin rempseä, eikä pyytele keneltäkään tekemisiään anteeksi. Hän sattuu olemaan myös homo, joka taas tuottaa ongelmia suomalaisen pidättyvän Sepon kanssa, tosin lopulta aika yllättävin tuloksin. Koska tarinan kertojina toimivat pääasiassa Rhys ja Seppo vuorotellen, pääsee lukija sisälle myös miesten ajatusmaailmaan. Tämä tuntuukin olevan kirjan yksi vahvimpia puolia. Viitanen nimittäin kirjoittaa jotenkin ilahduttavan suorasukaisesti, mitään kiertelemättä tai vaikeampiakin asioita pelkäämättä. Sepon ja Rhysin ajatukset kerrotaan suoraan ja he muodostuvat tällä tavoin henkilöinä erittäin uskottaviksi. Pidin Viitasen kirjoitustyylistä erittäin paljon.

Muutama ongelmakin toki on. Kirjan tarinan uskottavuus on vähän siinä ja siinä, mutta eihän sen kannata antaa häiritä. Aavistuksen ärsyttävämpää sen sijaan on se, että Viitanen tuntuu pimittävän lukijalle olennaisia tietoja ihan viime metreille saakka. Tiedot ovat kuitenkin pääosin sellaisia, jotka hänen päähenkilönsä tietävät. Kappale saattaa loppua siihen, kun toinen miehistä kysyy toiselta jonkin erittäin suoran, juonen kannalta varsin olennaisen kysymyksen, jonka vastauksen lukijakin haluaa kuulla. Seuraavassa kappaleessa saatetaan kuitenkin olla sitten jo seuraavassa päivässä, eikä kysymyksen vastausta lopulta kuulla ollenkaan. Yhdessä vaiheessa jo mietin, että selviääkö tarinan mysteeri ollenkaan, jos kukaan kirjan henkilöistä ei suostu selittämään mitään auki vaan lukija saa koko ajan vain arvailla, että mistä tässä kaikessa onkaan kyse.

Pidin tästä kirjasta todella paljon. Päähenkilöistä varsinkin Rhys oli persoonana vahva ja tarina oli sopivan jännittävä. Mietin perjantaina, että saanko luettua kirjan ennen kuin lukutaitohaaste loppuu, mutta loppujen lopuksi tämä lukikin melkein itsensä. Lukemista ei vaan malttanut jättää kesken. Ehdottomasti voisin lukea Viitaselta muutakin, jos hän jatkossa lisää proosaa kirjoittaa.

4/5

Lue tämä, jos
  • pidät jännäreistä
  • normaalista poikkeava miljöö ja juoni kiinnostaa

lauantai 14. syyskuuta 2013

Nuoruus on parasta aikaa?

Keltaiset tyypit - Eeva Rohas

Rohaksen esikoisteoksen takakansiteksti ei lupaile mitään mieltäylentävää lukukokemusta. Sen mukaan novellikokoelman henkilöt ovat kaikki polvillaan, joko vapaaehtoisesti tai pakotettuna. Mustelmia tulee helposti, niin fyysisiä kuin henkisiäkin.

Novellikokoelma koostuu kahdeksasta tarinasta, joiden päähenkilöillä ei todellakaan mene päällisin puolin kovin hyvin. Virheitä tehdään sekä hyvästä tahdosta, että puoliksi tahallaan, muita ihmisiä ei aina nähdä ihmisinä ja elämä potkii päähän ihan muuten vaan. Monelle tarinan henkilölle elämässä eteneminen tuntuu olevan kuin suossa rämpimistä. Eteenpäin pitäisi päästä, mutta aina jokin imee pinnan alle.

Novellien päähenkilöt ovat pääsääntöisesti aika nuoria. Monen henkilön ikä vaikuttaa keikkuvan siinä parinkympin molemmin puolin. Nuoruus ja kokemattomuus lisää virheiden ja väärien arvioiden määrää, mutta sattuu niitä vahinkoja hieman iäkkäämmillekin. Tarinat ovat mieleenpainuvia ja käsittelevät aika pitkälle aikuistumisen tuskaa, toisiin luottamista ja sitä, kuinka paljon toisia ihmisiä tarvitaan, jotta elämässä pääsisi eteenpäin niin hyvässä kuin pahassakin.

Parhaiten mieleen on jäänyt kirjan nimikkonovelli, jossa nuori Pekka tapaa ryhmäterapiaistunnossa kauniin ja salaperäisen Maaretin, johon ihastuu. Maaret taitaa nähdä täysikäisessä Pekassa valitettavasti lähinnä kaljanostajan, mutta Pekka pitää silti yllä toivoa siitä, että Maaret ihastuisi häneen samalla tavalla. Kun Pekka sitten tapaa Maaretin poikaystävän ja lähtee heidän kanssaan ryyppyreissulle, on Pekan tehtävä vaikea valinta itsensä ja ihastuksensa välillä.

Kirja oli jälleen oikein hyvin kirjoitettu ja herätti ajatuksia. Vaikka novellien tunnemaailma olikin pääosin aika synkkä, löytyi sitä toivoakin monesta tarinasta, jopa aika yllättäviltä tahoilta. En siis sanoisi, että tämä kirja olisi minua mitenkään masennuksen partaalle vetänyt. Suurin syy tähän lienee se, että en kokenut kirjan päähenkilöiden ongelmia oikein omakseni. Pahimmat nuoruusiän toilailut kun ovat jo takanapäin, jos niitä nyt kovin paljon ikinä olikaan. Tämä ei siis ihan henkilökohtaisella tasolla päässyt koskettamaan juuri siitä syystä. Voisin ajatella, että joku itseäni nuorempi henkilö saisi tästä kirjasta paljon enemmän irti.

3/5

Lue tämä, jos
  • haluat lukea novelleja, joissa nuoruuden angsti jyllää toden teolla
  • olet itse vielä nuori

Lukutaitokampanjan loppufiilikset

Lukutaitokampanja loppui eilen ja ainakin omalta osaltani se sujui varsin hyvin. Sain luettua melkoisen kasan kirjoja, vaikka aikaa olikin vain reilun viikon verran. Toki täytyy sanoa, että kirjojen keskipituus ei varmaan juurikaan pariasataa sivua ylittänyt.


Sain luettua yhteensä kuusi kirjaa:


Viimeistä kirjaa luin myöhään eilisiltaan saakka. Koska lupasin lahjoittaa keräykseen 5 euroa jokaista lukemaani kirjaa kohden, tulee haasteen saldoksi näin 30 euroa. Ihan mukava summa. Kampanja näyttää menneen muutenkin varsin hyvin ja tavoite on saavutettu yli kaksinkertaisesti.

Oli mukava keskittyä enimmäkseen vain lukemiseen koko viikko ja olen mielissäni siitä, miten paljon sain aikaan. Vastaaviin lukuhaasteisiin osallistun jatkossakin varsin mielelläni. Lukemieni kirjojen kirjoittajat olivat minulle kaikki uusia tuttavuuksia ja olihan tässä joukossa muutamia todellisia helmiäkin mukana. Kaikenkaikkiaan lukemieni kirjojen taso yllätti erittäin positiivisella tavalla. Suomessa kirjoitetaan vetävää ja laadukasta kirjallisuutta, jota on todella ilo lukea.

torstai 12. syyskuuta 2013

Naisia kolmessa polvessa

Olot - Sanna Eeva

Kirjan perheen naisilla ei ole oikein koskaan ollut helppoa varsinkaan keskenään. Elsa on isoäiti, joka asuu vanhan Veikko-kissansa kanssa kotitalossaan yksin, surren menetettyjä mahdollisuuksia ja haikaillen menneitä. Ellu on uranainen, jonka on pidettävä pystyssä niin toimisto kuin perhekin. Ellulla on monta rautaa tulessa ja aina kiire. Aikaa ei kovin paljoa perheelle löydy, kun pitää tehdä pitkää päivää toimistolla ja siinä ohessa vielä viihdyttää nuorta rakastajaa. Emilia on Ellun tytär, ekaluokkalainen, joka usein kaipaa äitiään ja joutuu viettämään illat isän kanssa, joka on ihan mukava, muttei kovin jännittävä.

Ristiriitoja perheessä on jo vuosien takaa. Varsinkin Elsa ja Ellu eivät ole oikein koskaan tulleet juttuun ja kauan sitten tehtyjä ratkaisuja muistellaan vieläkin puolin ja toisin, samalla kun syytökset lentävät. Jalkoihin tuntuu jäävän pieni Emilia, joka lapsenymmärryksellään yrittää saada jonkinlaista tolkkua ajoittain varsin kaoottiseen tilanteeseen. Naisten keskinäiset suhteet lopulta kärjistyvät aika dramaattisella tavalla.

Kirjaa oli ilo lukea. Se oli erittäin hyvin ja sujuvasti kirjoitettu. Eeva myös onnistui pääsemään varsinkin nuoren Emilian ajatuksiin erittäin uskottavasti. Ellu nousee kirjan päähenkilöksi, jonka ympärillä kaikki tapahtuu. Hänen kohtalonsa ja tekonsa ratkaisevat kirjassa kaiken. Ellu on modernin uranaisen malliesimerkki ainakin päällisin puolin. Menestystä tarvitsisi tulla ja sille hankitaan myös sopivat puitteet. Koko Ellun rakennelma tuntuu olevan kuin huojuva korttitalo ja kun yksi kortti kaatuu, uhkaa kaikki sortua. Ellun särmikkyyttä kuitenkin pehmentää hänen selkeä rakkautensa Emiliaa kohtaan, jota Ellu tosin ei ehdi aina näyttää ihan niin kuin tahtoisi. Myös Elsalla on omat yllättävätkin salaisuutensa, jotka selittävät pitkälti sitä, miksi perheen välit ovat alun alkaenkin menneet niin pahasti kieroon.

Kirja ei ole pelkästään helppoa luettavaa. Osittain sen teemat ovat ahdistavia ja lukijan huoli lisääntyy loppua kohti varsinkin Emilian kohdalla, jonka hätää ei oikein kukaan tunnu tunnistavan.

Loppu on yllättävä, enkä ole aivan varma, ymmärsinkö sitä ihan täysin. Ajateltavaa se kuitenkin antoi. Suosittelen tätä kirjaa varsinkin niille, jotka pitävät tälläisistä eri sukupolvista ja varsinkin eri sukupolvien naisten välisistä ristiriidoista kertovista tarinoista.

4/5

Lue tämä, jos
  • pidät sukupolviromaaneista
  • naisten ja perheen joskus räjähdysaltis dynamiikka kiehtoo

keskiviikko 11. syyskuuta 2013

Ei siinä ollutkaan pikkupoikaa

Vaarille pala haitaria - Jaana Kapari-Jatta

Kääntäjänä paremmin tunnettu Kapari-Jatta on julkaissut myös pari omaa kirjaa. Vaarille pala haitaria on niistä toinen. Jostain syystä minulla oli alunperin mielikuva, että kirja olisi romaani. Kehittelin mielessäni jo otsikon perusteella juonta, jossa nuori poika viettää kesät isovanhempien luona ja isoisän haitarin sävelet soivat kesäyössä.

Juu ei, tämä olikin kolumnikokoelma. Pienen ajatusten muokkaushetken jälkeen pääsin kuitenkin kirjaan nopeasti sisälle, enkä jäänyt haihattelemaan kasvutarinoiden perään. Kirja koostuu Kapari-Jatan kolumneista, jotka on julkaistu alunperin eri lehdissä, mm. Uusimaassa. Aihepiirit liikkuvat oikeastaan kaikessa maan ja taivaan välillä. Kapari-Jatta puhuu niin ammatistaan, kissoistaan, lapsenlapsistaan, puutarhanhoidosta, Gambiasta kuin monesta muustakin elämään kuuluvasta mukavasta ja ei niin mukavasta asiasta. Kolumnit ovat muutaman sivun mittaisina tiiviitä ja niitä lukee nopeasti.

Parhaimmillaan Kapari-Jatta on kolumneissa, jotka käsittelevät eläimiä, lapsia ja Kapari-Jatan omaa lapsuutta. Näissä kolumneissa kirjailija on ehdottomasti hauskimmillaan ja kaikkein teräväkatseisimpana. Minua hämmensi myös hieman se, että vaikka minulla ja kirjailijalla on ikäeroa se pari vuosikymmentä, olivat jostain syystä monet lapsuusmuistot samoja. Varsinkin superpalloja, narunhyppelyä ja muita välituntien ajanvietteitä muistelen edelleenkin lämmöllä. Todennäköisesti Kapari-Jatta osaa kirjoittaa hyvin myös puutarhanhoidosta, mutta koska aihe ei kosketa minua tällä hetkellä mitenkään, jäivät nämä kolumnit vähän mitäänsanomattomiksi.

Ihan kohtalainen kolumnikokoelma siis. Kapari-Jatalla on (useimmiten) ihan tähdellistä sanottavaa monestakin asiasta, mutta jotenkin se viimeinen terävyys jäi puuttumaan. Kolumnit eivät oikein pysyneet myöskään aiheessa vaan tuntui, että kirjoittajan ajatukset lentelivät vähän sinne tänne. En voinut olla tätä lukiessani muistelematta erään toisen suomalaiskirjailijan kolumnikokoelmaa, josta pidin kyllä tätä enemmän.

3/5

Lue tämä, jos
  • pidät kolumneista
  • haluat lukea väliin ihan hauskaakin pohdintaa elämän arkisista asioista

Lukutaitokampanja, 6. päivä

Eilinen meni matkustellessa, mikä sopi haasteen toteuttamiseen oikein hyvin. Sain taas yhden kirjan luettua. Se ei kuitenkaan ollut se Kapari-Jatan kirja, koska luin sen jo maanantaina, vaan Sanna Eevan Olot.


Olen siis edennyt jo haasteen viidenteen kirjaan saakka, luen Eeva Rohaksen novellikokoelmaa Keltaiset tyypit. Sekin on jo puolivälissä. Seuraavan kirjan kohdalla ajattelin poiketa hieman Kasan ulkopuolelle. Postiluukku kolahti nimittäin juuri sopivasti tänään ja sieltä tuli PEKKin uusin kerhokirja Johanna Viitasen Hiekkaan kadonneet jäljet. Päätin lukea sen heti tuoreeltaan ja (todennäköisesti) huipennuksena hyvin menneelle haasteviikolle.


Lukutaitokampanjan saldo: 4 luettua kirjaa/20 euroa

maanantai 9. syyskuuta 2013

Itseään etsimässä

Katoamispiste - Joel Haahtela

Kirjassa nimettömäksi jäävä kirjailija-lääkäri kohtaa syksyisen Helsingin kaduilla ranskalaisnaisen, Magda Roux'n, joka on etsimässä kadonnutta ex-miestään Paulia. Uteliaisuuttaan ja auttamishaluaan mies lähtee Magdalle oppaaksi ja tulkiksi. Paulia ei kuitenkaan viimeisimmästä tiedossa olevasta majapaikasta löydy ja Magda lopettaa yllättäen etsinnät.

Kirjailijaa tapaus jää kuitenkin vaivaamaan. Kun Paulin katoamiseen liittyy jotenkin myös jo edesmennyt kirjailijakollega Raija Siekkinen, huomaa kirjailija pian selvittelevänsä sekä Paulin kohtaloa, että Raijan elämää.

Kirja on lyhyt ja nopealukuinen, mutta se silti onnistuu sulkemaan sisäänsä elämänkohtalon jos toisenkin. Teksti on tyylikkäästi kirjoitettu. Se soljuu eteenpäin lähes huomaamatta, vaivattomasti. Vaikka tarina on surumielinen, oli minulla silti jotenkin rauhallinen olo tätä lukiessa. Ehkä juuri kirjan lyhyys tekee sen, että tarina suorastaan kutsuu tulkitsemaan sen eri merkityksiä. Tätä kirjaa ei oikein voi vain lukea ja todeta, että olipas mielenkiintoinen tarina ja jättää asiaa siihen. Kirjaan on pakko mennä syvemmälle.

Vaikka kaikki kirjan henkilöt tuntuvat menettäneen jotain ja ovat kadottamaansa etsimässä, on kaiken keskipisteessä silti Raija Siekkinen ja hänen surullinen kohtalonsa. Kirjailija tuntuu samaistuvan Siekkiseen yhä enemmän, mitä enemmän hän tämän elämästä kuulee. Ehkä kirjailija jopa pelkää, että Siekkisen kohtalo saattaisi olla mahdollinen myös omalla kohdalla. Jos antaakin kirjojen vain viedä ja unohtaa, että myös tekstin ulkopuolella on elämää. Missä kohtaa eteen tulee piste, kun kaiken menettää, eikä paluuta enää ole?

Jälleen hyvin paljon ajatuksia herättävä kirja, joka ei varmasti aukea ensilukemisella kokonaan, eikä varmaan vielä toisellakaan. Kirjan tarina jää mieleen pyörimään ja siihen tekee mieli syventyä vielä uudelleenkin. Ehdottomasti luen Haahtelan kirjoja vielä lisää jatkossa.

4/5

Lue tämä, jos
  • haluat nauttia kauniista kielestä
  • pidät kirjojen merkitysten tulkinnasta ja haluat kirjalta tarinan lisäksi myös ajateltavaa

Lukutaitokampanja, 4. päivä

Kauhealla höökillä jatketaan eteenpäin. Sain eilen luettua Haahtelan Katoamispisteen ja se vaatikin vähän sulattelua sekä yön yli nukkumista. Seuraavaksi lukulistalla on Jaana Kapari-Jatan Vaarille pala haitaria, jossa olen mukavasti päässyt jo puolen välin tienoille. Huomenna on tiedossa sopivasti junamatkailua, joten voin osallistua haasteeseen jopa työajalla.


Lukutaitokampanjan saldo: 2 luettua kirjaa/10 euroa

sunnuntai 8. syyskuuta 2013

On niitä M-hiukkasia Tampereen Haiharassakin


Harjukaupungin salakäytävät - Pasi Ilmari Jääskeläinen

Olli Suominen elää mukavan tasaista elämää Jyväskylässä pienen poikansa ja vaimonsa Ainon kanssa. Hän on arvostettu kustantaja ja kirkkovaltuuston jäsen, jota kosiskellaan useasti myös muihin luottamustoimiin. Kuin huomaamattaan Olli alkaa kuitenkin muuttua. Kun Aino antaa Ollille hääpäivälahjaksi Elokuvallinen elämänopas-kirjan, alkaa kirjassa esitelty elämäntyyli luikerrella Ollinkin elämään kuin varkain. Tilannetta ei helpota se, että menestyskirjan kirjoittaja Kerttu Kara on aikoinaan ollut Ollin ensimmäinen rakastettu.

M-hiukkasten suuri määrä on havaittavissa varsinkin Haiharan kartanon takakuistin seudussa. Paikka on kuin luotu romanttisia kohtaamisia silmällä pitäen. Maisemaa täydentää upea näköala koivukujaa pitkin järvelle.

Kerttu ja Olli alkavat lähetellä toisilleen viestejä Facebookin kautta ja pian Olli huomaa olevansa Kertun seuraavan kirjan kustannustoimittaja. Jyväskylästä kertova Maaginen kaupunkiopas-kirja käy läpi paikkoja, joissa elokuvallinen elämäntyyli onnistuu kaikkein sujuvammin ja siten erityisiä merkityksellisyyshiukkasia saattaa varmimmin kohdata. Kun Kerttu sitten saapuu itse Jyväskylään, alkaa tosissaan tapahtua.

Isolammen rannan maisemat ovat kuin suoraan Suomi-Filmistä, vain Tauno Palo puuttuu.
Pidin tästä kirjasta todella paljon. Kieli oli erittäin sujuvaa, eikä juoni käynyt tylsäksi missään kohtaa. Seesteiset jaksot tarinassa eivät kestä kauaa, vaan juonta kuljetetaan pian johonkin suuntaan lähes hengästyttävällä vauhdilla. Tämä on yksi niistä asioista, jonka vuoksi istuin kuin kirjaan liimattuna kahteen asti yöllä, koska halusin tietää kuinka kaikki päättyy.

Haiharankadun koivukujalla voi edelleen kuulla hevosrattaiden jylyn, kun ne sunnuntaikirkon jälkeen kiirehtivät kartanolle. Koivukujalla M-hiukkaset suorastaan kasaantuvat, kunhan et katsele päinvastaiseen suuntaan eli Pub Kivitaskuun päin.
Kirjaa on mielestäni hyvin vaikeaa laittaa mihinkään tiettyyn kategoriaan. Muistan Jääskeläisen teini-ajoiltani, jolloin luin intohimoisesti Portti-lehteä. Jääskeläinen voitti sen novellikilpailun useana vuonna peräkkäin. Osasin siis odottaa jonkinlaisia fantasian elementtejä. Tarinaan sekoittuu myös paljon unia ja lapsuusmuistoja, jotka noin lähtökohtaisesti muotoutuvat helposti ajan kultaamana aika maagisiksi muutenkin. Muistojen, unien ja todellisuuden raja tässä kirjassa on siis sen verran häilyvä, että ei oikein voi sanoa, etteikö suurin osa sen tapahtumista voisi olla tottakin. En siis oikein voi luonnehtia tätä fantasiakirjaksi. Maaginen realismi voisi olla lähempänä totuutta.

Haiharan vanhan tuulimyllyn juurella on kohtaamispaikka, jossa M-hiukkasten säteily on erityisen voimakasta.
Elokuvallisen elämänoppaan ajatus kirjassa on aivan hurjan nerokas. Ihan tekisi jopa mieli lukea tämä fiktiivinen kirja. Jääskeläinen on sen perusideaan löytänyt paljon asioita, jotka ovat aika pitkälle tottakin. Maagista kaupunkiopasta kirjoittava Kerttu kartoittaa Jyväskylän merkityksellisimpiä paikkoja ja niinhän se on, että elämä joissain paikoissa vaan tuntuu erilaiselta kuin toisissa. Itse olen ainakin seissyt milloin missäkin upeassa paikassa, ihaillut maisemaa ja samalla todennut, että tässä maisemassa pitäisi oikeasti tapahtua jotain hyvin merkittävää. Se on sitten eri asia, onko koskaan tapahtunut...

Valitettavasti Tauno Palo ei ilmestynyt edes tähän M-hiukkasia täynnä olevaan Isolammen maisemaan, vaikka kuinka vartosin.
Kirjan loppu (ne molemmat) sen sijaan jätti minut hieman hämmentyneeksi. Olisin ehkä kaivannut jotain muuta, mutta todennäköisesti loppuratkaisut noudattelivat hyvin pitkälle elokuvista tuttuja draaman kaaria, eikä tarina olisi oikein muuten voinut loppuakaan. En varsinaisesti voi siis sanoa, että olisin ollut pettynyt kirjan loppuun. Ehkä ihan vähän olen pettynyt paremminkin itseeni, koska turhaan odotin jotain muuta, vaikka alitajuisesti kyllä tiesin etten sitä koskaan saa.

Lopuksi vielä asiaan mitenkään liittymätön kärpässieni.
Sanoisin, että loppujen lopuksi kirjaa voisi kuvailla sanalla vaikuttava. Vaikutuksen se tosissaan minuun tekikin. Ensinnäkin kirjan tarina tunkeutui jo omiinkin uniin. Toisekseen minusta tuntuu, että olen kirjan luettuani vieläkin vähän sekaisin ja pöllämystynyt sen tapahtumista, kuten ehkä tämän postauksen kuvituksesta ja kuvateksteistä voitte päätellä. Suosittelen kirjaa kuitenkin lämpimästi varsinkin niille, jotka eivät niin pistä pahakseen pieniä maagisia ja fantastisia elementtejä lukemissaan kirjoissa. Lisäksi voin nyt hyvillä mielin mainostaa Jääskeläisen ensi kuussa julkaistavaa Sielut kulkevat sateessa-romaania, jonka olen takuulla ensimmäisten joukossa nyt hankkimassa.

5/5

Lue tämä, jos
  • haluat lukea yhden taidokkaimmista kotimaisista kirjoista, joita viime vuosina on kirjoitettu
  • haluat valmistautua Jääskeläisen seuraavaan romaaniin

 

Lukutaitokampanja, 3. päivä

Sain ensimmäisen kirjan luettua! Luin eilen Harjukaupungin salakäytäviä kahteen yöllä, koska sitä ei vain yksinkertaisesti voinut laskea käsistään. Nyt kun kirjasta on jo vähän toivuttu, voikin sitten siirtyä seuraavaan.


Valitsin pinostani Joel Haahtelan Katoamispisteen. Haahtela on jälleen yksi blogisuosikki, jonka kirjoja en ole vielä ehtinyt lukea. Mielenkiinnolla jälleen odotan, mitä tuleman pitää. Ainakin Haahtelan kieltä on kehuttu useilla eri tahoilla, joten lukutaitokampanjaan tämän pitäisi olla oiva teos.

Lukutaitokampanjan saldo: 1 luettu kirja/ 5 euroa

perjantai 6. syyskuuta 2013

Lukutaitokampanja, 1. päivä


Kampanja on lähtenyt hyvin käyntiin. Valikoin eilen kirjoja, joita voisin kampanjan aikana lukea ja jostain syystä silmiini osui pelkästään kotimaisten kirjailijoiden kirjoja. Mielestäni tämä sopii kuitenkin kampanjan henkeen todella hyvin. Pyrin siis lukemaan omalla äidinkielelläni kirjoja, joita myös omalla äidinkielelläni on kirjoitettu. Kirjaehdokkaita kerääntyi äkkiä aika kasa. Tietenkään en ehdi lukea näistä kuin muutaman, mutta onpahan ainakin valinnanvaraa.


Aamusta aloitin ensimmäisen haastekirjan niin innokkaana, että melkein myöhästyin töistä. Onneksi töihinmeno ei ollut tänään niin minuutilleen... Aloitin Pasi Ilmari Jääskeläisen Harjukaupungin salakäytävät-kirjan, josta olen kuullut paljon hyvää. Toistaiseksi ainakin kirja vaikuttaa varsin mielenkiintoiselta ja mukaansatempaavalta, mutta kuulemma tämä muuttuu ennenpitkää kummallisemmaksi. Jännityksellä odotan, mitä tuleman pitää ja pidänkö tästä kirjasta niin paljon kuin muut ovat pitäneet.

Lukutaitokampanjan saldo: 0 luettua kirjaa/ 0 euroa

torstai 5. syyskuuta 2013

Lukutaitokampanja

Muutamassa seuraamassani blogissa tuli vastaan huomenna alkava lukutaitokampanja. Innostuin heti ja tunnettuna yllytyshulluna päätin lähteä mukaan. Idean äiti on Kirjainten virrassa-blogin Hanna.

Kuva Suomen Pakolaisapu
Harva taito elämässä on niin tärkeä kuin lukutaito. Silti joka kuudes aikuinen maailmassa ei osaa lukea. Tarkoitus on kerätä tempauksella rahaa Suomen Pakolaisavulle ja tukea samalla pakolaisten ja paluumuuttajien lukutaitokoulutusta Sierra Leonessa, Liberiassa, Ugandassa ja Thaimaassa. Lukutaitokoulutus on käytännönläheistä, joten oppilaat eivät opi vain lukemaan, laskemaan ja kirjoittamaan, vaan saavat samalla tietoa myös hygieniasta, sairauksista, terveellisestä ruokavaliosta, maanviljelystä ja kaupankäynnistä. Näin lukutaidon vaikutukset ovat hyvin laajat.

Haaste kestää viikon (6.9.-13.9.13). Lupaan lahjoittaa jokaista lukemaani kirjaa kohti 5 euroa keräykseen. Lisäksi jos saan jonkin noista ikuisuusprojektikirjoistani luettua (1Q84, Game of Thrones, Liebe und Marillenködel), lahjoitan näistä 10 e/kirja. Haastan myös jokaisen lukijani lahjoittamaan yhden euron keräystilille jokaista luettua kirjaa kohti.

Haasteen ohjeet:

  • Kirjabloggaajat lukevat viikon ajan kirjoja ja haastavat lukijat mukaan sponsoreiksi
  • Jokaisesta kirjasta maksetaan euro, (vähimmäislahjoitus on kuitenkin sivulla 5 euroa)
  • Keräyssivua (https://jelpi.fi/kerayssivut/kirjabloggaajat-lukevat-lukutaitoa) ja kirjablogijuttuja saa vapaasti jakaa sosiaalisessa mediassa. Se on jopa suotavaa asian edistämiseksi.
  • Osallistuminen ei edellytä kirjablogien lukemista tai edes niitä tykkäämistä. Riittää, että haluaa osallistua tärkeään hyväntekeväisyystyöhön.

Maalattu mies

The Painted Man - Peter V. Brett

Pidän fantasiasta varmaan enemmän kuin mistään muusta kirjallisuuden lajista ja on aina hauskaa löytää uusia kirjasarjoja. Aina on myös etuna, jos niitä ei jo lähtökohtaisestikin kaavailla 15-osaiseksi (Wheel of Time, puhun nyt sinusta). Siksi aloinkin ihan ilomielin lukea tätä Brettin Demon Cycle-sarjan ensimmäistä osaa, sarja kun on ajalteltu vain viiden kirjan mittaiseksi.

Kirjassa demoneita vuosituhansia vastaan käyty sota on pikkuhiljaa kääntymässä demoneiden eduksi. Ne ovat ottaneet haltuunsa pimeän ajan, jolloin ne tappavat kaikki, jotka käsiinsä saavat. Ainoa tapa säästyä ikävältä kuolemalta demonien käsissä on suojata asuinrakennukset ja kaupungit erityisillä suojariimuilla, jotka tosin ovat väliin valitettavan epäluotettavia. Joskus oli myös aika, jolloin ihmiskunta pystyi suojautumisen sijaan myös taistelemaan demoneita vastaan, mutta taisteluriimut ovat aikoja sitten unohtuneet.

Pienessä kylässä nuori Arlen Bales näkee äitinsä kuolevan demoneilta saatuihin haavoihin ja hän päättää elää elämänsä jotenkin toisin kuin piiloutumalla. Arlen karkaa kotoa isompaan kaupunkiin, joka on sinänsä varsin riskaabeli teko, koska pitkän matkan varrelta ei suojaa demoneilta välttämättä löydy. Arlen ei kuitenkaan näistä vaaroista välitä, koska hän on vakuuttunut siitä, että jostain on löydyttävä keinot demoneiden kukistamiseen.

Pidin kirjan lähtökohdista. Jotenkin minua kiehtoi se, että Arlenin maailman taika on täysin sidottu erilaisiin kuviin ja riimuihin, joita taitavasti käyttämällä demoneiden kukistaminen saattaisi olla mahdollista. Toisaalta jos yleisesti fantasiakirjallisuutta ajattelee, niin eihän tässä kirjassa muuten kauheasti mitään uutta ollut, vaan tämä oli lopulta aika perinteistä fantasiaa. Köyhä maalaispoika joutuu puoliksi tahtomattaan suureen maailmaan, jossa hänellä on isompi rooli kuin voisi uskoakaan. Koettelemusten ja vastoinkäymisten kautta hän oppii paremmin puolustamaan itseään ja muita, päätyen lopulta maailman pelastajaksi. Kyseinen perusjuoni kuvailee ihan yhtä hyvin tätä Painted Man-kirjaa, kuin puoltatusinaa muuta lukemaani kirjasarjaa aina sieltä ensimmäisistä Eddingseistä Jordanin Wheel of Timeen. Mikä ihme tässä maalaispojan messiastarinassa on niin ihmeellistä, että se täytyy kirjoittaa aina vaan uudestaan? Eikö joskus päähenkilö voisi olla edes tyttö? Kai niitäkin on kirjoitettu, mutta eivät ole minulle vielä vastaan tulleet.

Jokatapauksessa, aavistuksen aiheesta hairahdettuani täytyy sanoa, että pidin tästä kirjasta kuitenkin aika paljon. Arlen oli henkilönä mielenkiintoinen ja juonenkäänteiden myötä hänen hahmonsa vain syvenee ja monimutkaistuu. Tarina veti hyvin mukaansa ja kirjassa pääsee seuraamaan myös muita tulevan sarjan päähenkilöitä Arlenin lisäksi. Riimujärjestelmä on jotenkin yhtä kiehtova kuin etukäteen ajattelinkin. Painted Man on hyvä alku sarjalle ja mielenkiinnolla odotan, mitä tuleman pitää. Tämä ensimmäinen osa oli kuitenkin aika pitkälle alkuasetelmien luontia ja vähän tuntuu, että tästä se nyt varsinaisesti sitten vasta lähtee.

4/5

Lue tämä kirja, jos
  • haluat aloittaa uuden fantasiasarjan
  • et pistä pahaksesi ainaista nuoresta pojasta kehittyy sankari-kuviota

maanantai 2. syyskuuta 2013

Suola on pahaa... voi se olla hyvääkin


Cooking School Secrets for Real World Cooks - Linda Carucci

En ole mikään himokokkaaja, mutta aina joskus sekin innostus iskee. Silloin sitä haaveilee vaikka millaisesta gourmet-ruoan tekemisestä, vaikka taidot ovat enemmän siellä makaronilaatikon tasolla. Suurin unelmani on se, että paistan itselleni vielä joskus täydellisen mediumin pihvin. Siitä huolimatta, että tämä nyt ei paljoa muuta vaatisi kuin pihvitarvikkeiden hakemista kaupasta, en ole vielä saanut tätä aikaiseksi.

Pihvi-inspistä odotellessa ainahan asiasta voi lukea ja yrittää oppia, kuinka paistaminen tehdään täydellisesti, sitten kun tositilanne tulee eteen. Näine ajatuksin tähänkin kirjaan aikanaan tartuin. Otsikkohan lupaa hyvää: koulutettujen kokkien parhaat niksit arkikielelle käännettynä. Niksien lisäksi kirja lupailee takuuvarmoja reseptejä, joilla kokkaustaitonsa saa hiottua timantinkovaksi.

Kirja on jaettu useampaan osaan aika perinteiseen kokkikirjatyyliin. Niksejä ja reseptejä löytyy keitoista, salaateista, pastasta, lihoista ja jälkiruoista. Kirja itsessään ja jokainen kappale alkaa niksikokoelmalla, jolla pääsee kuhunkin aiheeseen aina sisälle. Kukin resepti sisältää myös omat vinkkinsä, joista saa irti yllättävän paljon. Kirjan alussa Carucci kertoo kokkauksen perusteista, liemien valmistamisesta, ruoan maistamisesta, erilaisista kokkaustavoista sekä raaka-aineiden valitsemisesta.

Kirja on monipuolinen ja siitä oppi aika hyvin kyllä muutamia uusiakin juttuja. Aika monet vinkeistä olivat tosin ennestään tuttuja. Jäin ehkä silti kaipaamaan vielä jotain viimeistä valaistumista. Siihen pihvinpaistoon Caruccilla ei ollut mitään sellaista sanottavaa, jota en olisi jo muutenkin tiennyt. Reseptitkään eivät oikein sytyttäneet. Kuvia kirjassa ei ole ja reseptit vaikuttivat väliin vähän turhan monimutkaisilta. Niissä oli usein raaka-aineita, jotka eivät välttämättä kuulu ainakaan suomalaisten pikkumarkettien valikoimaan. Jos kuitenkin jostain syystä tulee tarve valmistaa kiitospäivän kalkkuna linnun valmistelemisesta alkaen, löytyy tästä kirjasta asiaan oikein hyvät ohjeet.

Mitäs sitten tästä opin? Täytyy sanoa, että ihan kauhean paljon ei hihaan tarttunut, mutta ainakin se oli uutta, että pastan kiehuminen kannattaa lopettaa kunnon annoksella kylmää vettä, että pastasta tulee paremmin al dente. Kaikkein paras niksi liittyy kuitenkin suolaan. Carucci esittelee kirjassaan useammankin suolalaadun, mutta ennen kaikkea kehoittaa maistelemaan eri suolalaatuja, koska eroja niissäkin on. Itse sain suorastaan ahaa-elämyksen siitä, että paakkuuntumisenestoaine tekee pöytäsuolasta aivan käsittämättömän pahan makuista. Ilman tätä ainetta suola on aivan kuin eri planeetalta. Kannattaa kyllä kokeilla, suola voi tosiaan maistua myös hyvältä.

Aika siis perusteos kokkaamaan opettelevalle. Reseptit tästä kirjasta eivät aiheuttaneet mitään kovin suuria intohimoja, mutta joku muu saattaisi niistä innostua enemmänkin.

3/5 

Lue tämä kirja, jos

  • olet edennyt ruoanlaiton alkeista jo vähän pidemmälle ja kaipaat perusvinkkejä siihen, miten teet aterioistasi täydellisiä

perjantai 30. elokuuta 2013

Intialaiset novelleissa

Tämä siunattu koti - Jhumpa Lahiri

Vaikka lukuinnostus on vähän ollutkin hakusessa, olen minä silti jotain saanut aikaan. Lukaisin kesällä Jhumpa Lahirin esikoisteoksen, novellikokoelman Tämä siunattu koti. En oikein tiennyt mitä odottaa, vaikka Lahiri ei minulle olekaan mikään uusi tuttavuus. Luin muutama vuosi sitten Lahirin toisen novellikokoelman, Unaccustomed Earth-kirjan (suom. Tuore maa) ja vaikka mielestäni tekstin taso siinä oli huippuluokkaa, olivat novellit itsessään jotenkin synkkiä ja vailla toivoa. Jotenkin tuntui, että Lahiri ei tosiaankaan antanut henkilöhahmoilleen armoa tipan tippaa.

Pelkäsin vähän, että tämä kokoelma olisi samankaltainen kuin Tuore maa, mutta pelko oli onneksi turha. Pidin tästä kirjasta paljonkin. Se koostuu yhdeksästä novellista, joiden miljöö vaihtelee Kalkutasta Amerikkaan. Päähenkilöt ovat usein intialaisia. Kirja ei silti pelkästään kerro Intiasta, kuten takakannen teksti väittää, vaan usein paljon arkisemmista asioista, parisuhteesta, perheestä ja rakkaudesta. Toki siirtolaisuutta ja Intian nykyaikaistumistakin sivutaan.

Huonoja novelleja kirjassa ei oikeastaan ole. Kaikkein parhaiten niistä on kuitenkin jäänyt mieleen tarina Oikea durwan. Siinä köyhä Boori Ma toimii lakaisijana eräässä kalkuttalaisessa asuintalossa. Talon asukkaat joutuvat kuuntelemaan hänen muisteluaan menneistä ajoista, jolloin hän eli yltäkylläisyydessä ennen päätymistään pakolaiseksi. Kun sitten luksus saapuu taloon pesualtaan muodossa, ovat seuraukset ennalta-arvaamattomat varsinkin Boori Malle. Tarina oli toisaalta humoristinen, mutta silti kaihoisa ja vähän surullinenkin.

Ennen kirjan lukemista huomioni muuten kiinnittyi kirjan kanteen. Siinähän komeilee ilmiselvä Neitsyt Maria! Ensin alkuun ajattelin, että onko tosiaan niin, että sanasta pyhä ainoa mielleyhtymä on kristillisen uskon symbolit. Kannen suunnittelija on kuitenkin ollut paljon fiksumpi kuin ajattelinkaan. Sininen neitsytpatsas nimittäin näyttelee varsin keskeistä roolia yhdessä kirjan tarinoista.

Tämä siunattu koti on voittanut Pulitzer-palkinnon ja se tosiaan on kirja, jota voi lämpimästi suositella varsinkin niille, jotka pitävät novelleista. Tämän luettuaan voi olla helpompi siirtyä myös Tuoreen maan pariin.

4/5

Lue tämä kirja, jos
  • Pidät nykynovelleista ja ajatuksia herättävistä tarinoista
  • Haluat lukea hyvinkirjoitetun kirjan

keskiviikko 28. elokuuta 2013

Kuka varasti lukumojoni?



Olen jo jonkin aikaa (taitaa olla jo useamman vuoden) kamppaillut jonkin sortin lukemisähkyn kanssa. Tilanne on suorastaan katastrofaalinen ihmiselle, joka on tottunut lukemaan kirjan ja yleensä useamman viikossa. Nyt jos saan kokoon edes muutaman kuukaudessa, olen asiasta onnellinen.

Olen yrittänyt analysoida tilaani mahdollisimman tarkkaan, jos sen lukemisinnon taas jostain löytäisi. Tokihan on, että vielä kymmenisen vuotta sitten lukeminen oli rakkain ja lähes ainoa harrastukseni. Sittemmin tilaa kirjoilta on alkanut viedä neulominen, koira, juokseminen, työt. Vapaa-aikaa ja niitä hiljaisia hetkiä ei vaan päivästä löydy enää samalla lailla kuin joskus kouluaikoina. Eniten tietenkin ärsyttää se, että tiedän tämän kaiken olevan vain kasa huonoja tekosyitä ja jos aikaa haluaa löytää, sitä myös on.

Yllättävin havainto jonka olen tehnyt on kuitenkin se, etten enää tunne saavani kirjojen lukemisesta sitä samaa tunne-elämystä kun joskus nuorempana. Asia on huolestuttava. Onko tunne-elämäni, leikinhaluni ja uskoni myös uskomattomaan todella kuihtunut näin paljon? Onko minusta tullut liian aikuinen?! Tosiasia kuitenkin on, etten pysty enää heittäytymään kirjojen maailmaan niin kokonaisvaltaisesti kuin nuorena. Tarinat eivät vain imaise minua sisäänsä samalla tavalla. Elämää suurempia kertomuksia on yhä hankalampaa löytää. Keskittyminen kirjan maailmaan on yhä vaikeampaa ja ajatukset tuntuvat väliin poukkoilevan milloin minnekin.

Toivon edelleen hartaasti, että tämä on elämässäni vain vaihe, josta on mahdollista päästä yli. Haluan takaisin entiseen aikaan, mutta on kai se pakko hyväksyä, että ihminen ja suhtautuminen asioihin vain muuttuu ajan saatossa.

Olenko asian kanssa yksin? Onko teillä ollut hetkiä kun lukeminen ja kirjat eivät yksinkertaisesti vain huvita? Oletteko päässeet asiasta yli ja miten? Lisäksi toivon, että jos näette karkuteillä olevaa mojoani, niin palauttaisitte sen pikimmiten tämän blogin pitäjälle.


lauantai 13. huhtikuuta 2013

Kaikki beigen sävyt

The Invisible Bridge - Julie Orringer

suom. nimellä Näkymätön silta

Andras on unkarinjuutalainen nuori mies, joka on juuri saanut unelmiensa opiskelupaikan arkkitehtikoulusta Pariisista. Eletään 30-luvun loppua ja tummia pilviä on jo kertymässä Euroopan ylle. Andras kuitenkin heittäytyy täysillä opiskeluihinsa ja tapaa myös kauniin Klaran, jolla tuntuu olevan salaperäinen ja vaiettu menneisyys. Ei kuitenkaan kestä kauaa, kun suuremmat tapahtumat pyyhkäisevät molemmat mukaansa ja Andrasin ja Klaran on perheineen kamppailtava pysyäkseen hengissä sodan pyörteiden keskellä.

En nyt yhtään liiottele, kun sanon, että minulla meni vuosi tämän kirjan lukemiseen. Kyse ei ole edes siitä, että olisin unohtanut kirjan johonkin kuukausiksi, vaan tarina ei vain onnistunut viemään mukanaan. Olen miettinyt pitkään, mistä tämä johtui. Sinänsä tekstissä ei ollut mitään suurta vikaa, kirja oli oikein hyvin kirjoitettu. Se ei onnistunut ärsyttämään millään tavalla, mutta toisaalta ei myöskään aiheuttanut mitään erityisen suuria tunnekuohuja. Itseasiassa koko kirjaa vaivaa tietty tasapaksuus. Jos kirja voi olla beige, niin tämä on tasan sitä.

Juoni oli ihan kohtuullisen kiinnostava, mutta sitä oli tekstiin nähden aivan liian vähän. Luulisi, että 600 sivussa pienellä printillä kirjoitettuna tapahtuisi enemmänkin, mutta tosiasiassa juonen voi aika hyvin tiivistäen kertoa toiselle ihmiselle n. 15 sekunnissa. Kirjan loppua kohti Andrasille tuntuu tapahtuvan paljonkin, mutta itse asiassa kirjailija toistaa samaa juonikuviota noin neljä kertaa vain miljöön hieman muuttuessa. Vasta viimeiset 50 sivua onnistuin lukemaan yhdellä istumalla ja niiden aikana taas tuntuu tapahtuvan vähän liikaakin. Tälläistä juonenkuljetusta olisivat ne ensimmäiset 550 sivuakin kaivanneet!

Jotenkin toisen maailmansodan kauhut eivät oikein tunnu realisoituvan Andrasin kohdalla kuin hetkittäin. Kirjan loppua kohden tosin tuntuu, että kirjailijakin herää ja huomaa, että hei niin, juutalaiset toisessa maailmansodassa! Kai siitä jotain pitäisi seuratakin! Andrasin puolesta ei sodasta huolimatta tarvitse juuri kuitenkaan pelätä. Joka kerta, kun Andras on joutumassa edes vähänkin pahempiin vaikeuksiin, löytyy jostain yllättäen joku laupias samarialainen, joka on valmis jopa oman henkensä uhalla ilomielin pelastamaan Andrasin aina sen hetkisistä ongelmista. Kyynikko minussa vaan tuppaa sanoa, että oikeat historiantapahtumat ovat enimmäkseen menneet jotenkin aivan toisin.

Kirjan lopussa viimein selviää, että Orringerin kirja pohjautuu itse asiassa hänen isovanhempiensa tarinaan. Tämä kyllä hyvin pitkälle selittää sen, miksi kirjan päähenkilökaarti tuntuu koostuvan paremminkin pyhimyksistä kuin ihmisistä. Myös monet ongelmat tarinan kuljetuksessa kirkastuvat tämän tiedon kautta. Orringer nimittäin vaikuttaa kykenemättömältä jättämään pois pienintäkään yksityiskohtaa Andrasin ja Klaran tarinassa, mutta kun lopulta niihin kaikkein kipeimpiin tapahtumiin päästään, ne kerrotaan vain hyvin nopeasti ja tiivistetysti.

Päätin antaa tälle kirjalle arvosanan

3/5

enimmäkseen laadukkaan tekstin ansiosta. Orringer kirjoittaa kyllä hyvin, mutta aivan liian pitkästyttävästi. Kirja olisi voinut olla puolet lyhempi, ilman että mitään olisi menetetty.

Älä kuitenkaan lannistu tästä arviosta, muut tykkäsivät paljon enemmän: Sanna, Leena Lumi ja Norkku.

Lue tämä kirja, jos
  • haluat lukea vähän laimeamman version toisen maailmansodan kauhuista
  • eeppiset rakkaustarinat kiehtovat

lauantai 6. huhtikuuta 2013

Vähän psykedeelistä

Gorilla - Juhani Karila

Sain Gorillan käsiini, mitenkäs muutenkaan kuin PEKKin kautta. Jos tästä esikoiskirjakerhosta jotain voi sanoa, niin ainakin sen, että se ihan tosissaan haastaa lukemaan ihan erilaisia kirjoja kuin normaalisti. Gorilla on tästä jälleen suorastaan loistava esimerkki.

Karila on muutaman vuoden takainen J. H. Erkon novellikilpailun voittaja ja Gorillakin on kokoelma lyhyitä tarinoita ja novelleja. Sen aiheet vaihtelevat Toisen maailmansodan tarkka-ampujista nykypäivän lahkoihin.

Karilalla on lyhyt ja ytimekäs kirjoitustyyli, jossa ei korulauseita juurikaan vilahtele. Lauseet ovat lyhyitä, mikä tekee lukemisesta nopeaa. Tämän seurauksena lukija tuntee väliin olevansa kuin vuoristoradalla, kun Karila vie tarinaa eteenpäin hengästyttävällä nopeudella ja usein myös aivan ennalta-arvaamattomasti. Yksi lempitarinoistanikin, Kana tappaa, saa lukijan hörähtelemään epäuskoisesti tarinan suorastaan herkulliselle absurdiudelle.

Tuntuu, että Karila ei ole asettanut tarinoilleen mitään rajoja. Ne saattavat mennä minne tahansa, mikä puolestaan luo oman haasteensa lukijalle. Aika moneen kertaan jännitin, pääsenköhän tarinan aiheesta perille, ennen kuin se loppuu. Voin myös ihan rehellisesti myöntää, että 60 prosenttia ajasta olin aivan pihalla siitä, mitä Karila oikeasti haluaa tarinoillaan kertoa. Osa novelleista meni enimmäkseen vain kulmia kohotellessa ja loppukommentti oli useampaan kertaan, että jaa-ha, tämmöistä.

Gorilla oli ehkä hieman liian sekava minun makuuni. Tämä varmasti sopii paremmin niille, jotka nauttivat salattujen merkitysten pohtimisesta ja löytämisestä lukemistaan kirjoista. Tälläinen vähän laiskempi yksilö kuten minä jäi kaipaamaan selkeämpiä juonia.

3/5

Muiden arvioita: Kirsi on aika lailla samoilla linjoilla kanssani, Aamulehdessä ja Kirjasfäärissä tykättiin enemmän

Lue tämä kirja, jos

  • juonen epämääräisyys ei sinua haittaa
  • tykkäät pohtia tarinoiden merkityksiä
  • haluat lukea jotain vähän erilaista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...