sunnuntai 31. elokuuta 2014

Pahan alkulähteillä

Viides vuodenaika - Mons Kallentoft

Linköpingin poliisin etsivä Malin Fors on jo pitkään halunnut selvittää, mitä tapahtui mykkänä psykiatrisessa sairaalassa asustavalle Maria Murvallille. Hänet löydettiin harhailemassa metsästä raa'asti pahoinpideltynä, eikä ole sen päivän jälkeen sanonut kellekään sanaakaan. On kuin Maria olisi halunnut paeta tätä maailmaa kokonaan oman päänsä sisään.

Kun sitten samaisesta metsästä löydetään myös toisen nuoren naisen ruumis, päättää Malin vihdoin selvittää, mitä näille naisille on tapahtunut. Millaisen pahuuden keskelle nämä naiset ovatkaan joutuneet ja kuinka monta heitä lopulta onkaan? Jäljet johtavat Malinin kollegoineen yllättäen yhteiskunnan korkeimmille tahoille. Pystyykö Malin pysäyttämään miehen, joka vain ottaa mitä tahtoo ja saako Malin väkivallan kierteen vihdoin loppumaan?

Luin Viidettä vuodenaikaa enimmäkseen hyvin hämmentyneessä mielentilassa. Vaikka kirja onkin dekkari, ei se missään nimessä ole mitenkään helppoa luettavaa. Se käsittelee hyvin raakoja rikoksia, eikä sovellu ihan herkimmille lukijoille. Sen lisäksi Kallentoft ei ole päähenkilöidensä suhteen todellakaan mennyt siitä, mistä aita on matalin. Malin Forsista tai muistakaan hänen kollegoistaan ei ole kovin helppoa pitää. Malin on työlleen omistautunut, hieman sitoutumiskammoinen alkoholisti (sittemmin raitistunut), joka tekee asiat niin työ- kuin yksityiselämässä niin kuin itse haluaa. Kallentoftin kirjoitustyyli on myös hyvin erikoista. Kirjan tapahtumat nähdään tarinan eri henkilöhahmojen silmin ja ne suodattuvat kunkin henkilön ajatusten ja tunteiden kautta lukijalle. Teksti on kirjoitettu enimmäkseen hyvin lyhyin lausein, jotka usein koostuvat vain yhdestä tai kahdesta sanasta.

Kirjan puoliväliin mennessä en ollut aivan varma, pystynkö jatkamaan kirjaa loppuun. En erityisemmin pitänyt Malinista ja pelkäsin, että kirjan juoni olisi kuitenkin liian yksinkertainen ja rikosten uhrien kohtaloiden puiminen menisi enemmän väkivallalla mässäilyn puolelle. Useamman päivän tauon jälkeen kirjan ääreen palattuani, alkoi Kallentoftin tarina kuitenkin näyttää parhaita puoliaan ja aukesi minulle paljon paremmin.

Kirjalla on painavaa sanottavaa miesten ylivallasta maailmassa. Kirja tuntuu jopa hyvin feministiseltä, vaikka kirjoittajana on ruotsalainen keski-ikäinen mies. Tarina on aika pitkä, lähes viisisataasivuinen, mutta lyhyiden lauseiden ansioista sen lukeminen on kohtuullisen sujuvaa. Pieneltä toistolta ei kuitenkaan ole vältytty ja minua jotenkin häiritsi se, että kirjan monet henkilöhahmot käyttävät koko kirjan läpi tasan samoja kielikuvia, vaikka eivät olisi keskenänsä edes keskustelleet.

Varmasti luen Malin Fors-sarjaa vielä lisää. Tämä ei ollut ihan tavallinen dekkari.

4/5

sunnuntai 24. elokuuta 2014

Sandhamnin saarella tapahtuu taas

Pinnan alla - Viveca Sten

Sandhamnin pienellä saarella koetaan traagisia hetkiä, kun nuori Lina katoaa eräänä syksyisenä iltana. Etsinnät eivät tuota tulosta ja Linan kohtalo jää arvoitukseksi.

Hiihtolomalla Sandhamniin perheongelmiaan paennut Nora Linde kokee jälleen elämänsä järkytyksen, kun hänen poikansa löytävät metsästä palasia ruumiista. Onko kyseessä Lina ja mitä hänelle on tapahtunut? Onko joku saaren harvoista asukkaista syyllistynyt (jälleen) murhaan? Mikä saarelaisia oikein vaivaa, kun kirjasarjan myötä murhien suhde väkilukuun on nousemassa jo aika huimiin korkeuksiin? Noh, viimeisintä kysymystä Noran ystävä rikospoliisi Thomas ei valitettavasti mieti, mutta muuten hänen ei auta tehdä muuta kuin kääriä hihansa ja alkaa selvittää mysteeriä.

Pinnan alla on Stenin Sandhamniin sijoittuvat dekkarisarjan kolmas teos. En ruotsalaisia dekkareita ole kovin paljoa lukenut, mutta Stenin kirjoihin jäin koukkuun viimeistään edellisen osan luettuani. Dekkarigenressä kirjat ovat edelleen aika keskivertoa. Sen rikoksissa ei ole oikeastaan mitään kovin erikoista. Mikä tekee sarjan kirjoista niin nautittavan, on sen sijaan niiden miljöö Tukholman ulkosaaristossa ja etenkin päähenkilöiden Noran ja Thomaksen kehittyvä tarina, kun he kamppailevat oman elämänsä ongelmien kanssa. Sanoisin, että tässäkin sarjan osassa itse murha jäi hyvin toisarvoiseksi seikaksi, kun mielenkiinnolla seurasin, miten Nora selviytyy perheongelmistaan ja mihin suuntaan kohtalo on Thomaksen elämää viemässä.

Itse Sandhamnin saari ja koko saaristoympäristö on asiantuntevasti ja rakastavasti kuvattu. Kieltämättä käy vähän kateeksi, kun itsellä ei ole mitään kätevää rantahuvilaa, johon voisi lomilla lähteä tuulettumaan. Toisaalta yhteiskunnan suuret luokkaerot käyvät sarjan myötä myös piinaavan selkeiksi, kun Sandhamn muuttuu pala palalta yhä enemmän rikkaiden leikkikentäksi ja vakiasukkaat joutuvat enenevässä määrin marginaaliin.

Dekkarina kirja toimii yksistäänkin, mutta jos haluaa seurata Thomaksen ja Noran elämää kaikkine käänteineen, kannattaa sarja ehdottomasti aloittaa alusta. Tämänkertainen teos loppuu kaiken lisäksi vielä niin jännittävään kohtaan, etten voinut muuta tehdä kuin tilata seuraavat osat ruotsiksi, jotta näkisin mitä tapahtuu. En voi mitenkään odottaa seuraavaa vuotta tai puolta, jotta seuraava osa suomennetaan! Harvoin olen ollut näin kiitollinen kielitaidosta.

4/5

sunnuntai 17. elokuuta 2014

Älykästä chick litiä?

Kuva: Otava
Riikka Pulkkinen - Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän

Iiris Lempivaaran elämässä on ollut monta uutta alkua. Yllätyksekseen hän kohtaa jälleen yhden, kun hänen pitkäaikainen poikaystävänsä Aleksi haluaakin yhtäkkiä lopettaa suhteen. Iiris on yllättäen tyhjän päällä. Miten elämää eletään tästä eteenpäin, kun kaikki tuttu noin vain katoaa?

Onneksi on kuitenkin ihania ystäviä, suklaata ja kenkiä, joiden avulla kaikki on aina vähän paremmin. Miehiäkin maailmassa riittää, mutta pystyykö silti kukaan viemään Aleksin paikkaa Iiriksen sydämessä?

Iiris Lempivaara ei rehellisyyden nimissä ole minua teoksena kovin paljoa kiinnostanut. Löysin sen kuitenkin (ylläri) kirjaston pikalainahyllystä ja päätin antaa teokselle mahdollisuuden. Syy nuivaan suhtautumiseeni on se, että en vain ole missään välissä oikein lämmennyt chick lit-genren kirjoille. Huomionarvoista lienee se, että pidän kuitenkin romanttisesta kirjallisuudesta muuten. Tiedätte varmaan ne kirjat. Ne ovat juuri niitä, joiden kansissa on yleensä enemmän paljasta pintaa kuin keskiverto suomalaisella järvenrannalla hellepäivänä. Nykypäivän romanttinen kirjallisuus kun on parhaimmillaan nokkelaa ja hauskaa, eikä sekään haittaa, että onnellinen loppu on aina taattu. Siihen verrattuna chick litin suhdesekoilut, loputtomat shoppailureissut ja merkkivaatteet tuntuvat minusta vaan jotenkin vieraalta.

Kun sitten Iiris Lempivaaran tarina alkoi pohdinnalla siitä, miten merkkikengät ja suklaa tekevät elämästä jälleen kerran parempaa, huokaisin syvään ja ajattelin, "et tu Riikka Pulkkinen?" Et sitten mitään kliseisempää keksinyt? Se mikä minulta jäi kuitenkin tajuamatta kirjan alkulehdillä oli, että kirjaa ei todellakaan ole kirjoitettu aivan 100 % tosissaan. Pulkkinen nimittäin on tuntunut ottavan tehtäväkseen ihan tosissaan luoda chick litin genren sisällä jotain uutta ja raikasta. Jotain, jossa on muutakin sisältöä kuin se ainainen suklaansyönti. Hatunnosto siitä.

Kirjan tunnelma varsinkin tarinan alkupuolella on hyvin kepeä. Iiris tekee niin oikeita valintoja kuin virheitäkin ja yrittää oppia tästä kaikesta. Kirjassa myös mietitään paljon sitä, mitä lopulta tarvitaan itsensä ja oman elämänsä arvostukseen. Varsinkin nuorten naisten itsetuntokysymykset nostetaan pinnalle Iiriksen koulupsykologin työn kautta. Kirjan kieli on suorastaan upeaa. Selvästi näkee, että kirjailija on tottunut kirjoittamaan myös vakavahenkisempiä teoksia kuin Iiriksen tarina.

Loppua kohden tarina käy vähän turhan saarnaavaksi ja mietin siinä, kuinkahan hyvin lopun luvut ovat alunperin toimineet lehden lukemistona. Pulkkinen haluaa tuoda esiin tärkeää sanomaa, mutta jotenkin alun kepeyden jälkeen lähinnä tuntuu siltä, että liian paljon asiaa yritetään mahduttaa liian tiiviiseen pakettiin. Lukijalle tulee väistämättäkin ähky ja vähempikin olisi riittänyt sanoman perille menemiseen.

Kirja oli siis suurimmalta osin ihan hauska ja etenkin erittäin hyvin kirjoitettu. En lopulta kuitenkaan mitenkään järjettömästi rakastunut tähän teokseen ja päätökseni olla ostamatta kirjaa omaan hyllyyni oli ihan oikea. Chick litissä ei varmasti tämän paremmaksi pääse, mutta tämäntyyppiset kirjat eivät siltikään ole minun juttuni.

3/5

sunnuntai 10. elokuuta 2014

Voiko yhdeksänkymppisenäkin vielä muuttaa kimppakämppään?

Ehtoolehdon pakolaiset - Minna Lindgren

Palvelutalo Ehtoolehdossa on maailmankirjat sekaisin. Seiniä kaatuu, katon rappaukset tippuvat niskaan ja
vesivahinkoja syntyy siellä täällä. Sotaveteraani Tauno on jo sitä mieltä, että Neuvostoliitto on taas hyökännyt, mutta ei. Kyseessä on vain tuikitavallinen putkiremontti. Väitetystä meluttomuudesta ja pölyttömyydestä huolimatta palvelutalon asukkaat Siiri, Irma, Margit, Anna-Liisa ja tämän mies Onni saavat metelistä tarpeekseen ja päättävät muuttaa Helsingin Hakaniemeen kimppakämppään.

Yhteiselo sujuu enemmän ja vähemmän sujuvasti ja sitä hämmentää mm. Siirin uudet nigerialaiset ystävät, kiireiset ja stressaantuneet kotihoitajat sekä muut hämärähemmot, jotka etsivät alituiseen asunnon aiempaa vuokralaista Hasania. Voiko vanhanakin vielä tottua kommuunielämään? Mitä kaikkea Ehtoolehdon remontin takana oikein on? Valmistuuko se ylipäätään ikinä? Näihin kysymyksiin Ehtoolehdon vireät vanhukset yrittävät löytää vastauksia.

Minun tuli jotenkin niin hyvä mieli tämän kirjan luettuani. Tokihan kirja käsittelee monia raskaitakin aiheita, kuten vanhustenhuollon riittämättömyyttä, kuolemaa ja eutanasiaa, mutta kirjan päähenkilöiden ote näihin kaikkiin on jotenkin niin kepeä ja täynnä elämänviisautta, että kirjan lukemisesta ei voi muuta kuin nauttia. Tarina etenee kuin omalla painollaan. Ystävysten yhteiseloa seurataan päivästä toiseen ja vaikka mitään kovin suurta ei tapahdu, tuntuu kirjan ääressä silti viihtyvän loistavasti. Remonttimysteeri kulkee juonen ohella omalla painollaan.

Kirjan vahvuus on sen henkilöhahmoissa ja heidän käyttämässään kielessä. Mainioiden ehtoolehtolaisten lisäksi hauskoja hahmoja ilmaantuu tämän tästä. Remontin projektipäällikkö Jerry Siilinpää on kuin minkä tahansa konsultin karikatyyri action termeineen ja tavoitemaisemineen. Palvelutalon toiminnanjohtaja Sinikka Sundström kehoittaa asukkaita vain kaivamaan hyvän hengen pussukasta iloista mieltä monta kourallista, kun betonipora jytyyttää seinän takana. Lisäksi kirjasta löytyy ystävällisesti kiroilevaa nuorisoa, sisäelimistä pitäviä nigerialaisia, kaupan myyjiä, joiden jokainen lause alkaa sanalla elikkäs sekä kotihoidon määräaikainen, osa-aikainen vuorotteluvapaasijainen, vastaava kotihoito-ohjaaja Jemina Koutamo-Navaglotu, joka vastaa kaikkeen tyylillä ei, ei ja kyllä.

Lisätään tähän vielä, että Helsingin keskustaa on kirjassa kuvattu niin rakastavan upeasti, että ihan näin tamperelaisenakin tekisi mieli muuttaa sinne vaikka samantien.

En voi kuin suositella kirjaa! Lainasin kirjan kirjastosta, mutta melkein tämä on pakko hankkia myös itselle, koska ehtoolehtolaisten pariin olisi myöhemminkin hauska palata.

4/5

sunnuntai 3. elokuuta 2014

15 minuutin kuuluisuutta metsästämässä

Minä ja Kaminski - Daniel Kehlmann

Sebastian Zöllner on taidekriitikko, joka omasta mielestään ansaitsisi enemmän mainetta, kuin on tähän
mennessä saanut. Ärsyttävä kollega Bahring kerää kaikkien arvostusta ylistetyillä taiteilijaelämänkerroillaan, joten Zöllner päättää kirjoittaa myös kirjan. Nyt olisi vain keksittävä sopiva kohde.

Zöllnerin suunnitelmiin sopii osuvasti sokeutunut, erakkona Alpeilla asusteleva taidemaalari Manuel Kaminski, jonka menneisyyttä Zöllner alkaa tutkia innokkaasti. Hän ei anna minkään seistä tiellään ja tunkee itsensä Kaminskin tuttavien juttusille, halusivat nämä sitä tai ei. Tutkimukseen tuo lopullisen silauksen vielä Kaminskin haastattelu, mutta aiemmin kuuluisan taiteilijan saaminen haastateltavaksi ei onnistukaan ihan käden käänteessä. Saattaa myös olla, että Kaminskissa Zöllner tapaa vihdoin ihmisen, jota ei voikaan pyörittää ihan mielensä mukaan. Kuka pyörittää lopulta ketä, ei ole kohta Zöllnerillekään aivan selvää.

Kirjan esittelyteksti lupailee nauruhermoja kutkuttavaa lukuelämystä ja heti toisella sivulla lukija pääseekin aika hyvin perille siitä, mitä on odotettavissa sekä juonen että Zöllnerin suhteen, kun Zöllner riitelee konduktöörin kanssa junan vessan sähköstä ja sen puutteesta:

"Se tuli ja katsoi minuun vaisusti hymyillen. Sanoin, että partakone ei käynnisty, täällä ei ilmeisesti ole virtaa. Se vastasi että totta kai täällä nyt virtaa on. Sanoin että ei ole. Se että onpas. Eipäs! Se kohautti olkaansa ja sanoi että vika on sitten ilmeisesti sähkölinjoissa ja että hän ei joka tapauksessa pysty auttamaan asiaa. Sanoin sen olevan vähintä mitä rahastajan voi edellyttää tekevän. Se korjasi että konduktöörin, ei rahastajan. Sanoin sen olevan minulle ihan se ja sama. Se kysyi, mitä minä sillä tarkoitan. Vastasin tarkoittavani että on se ja sama, miksi tuollaista hyödytöntä ammattia kutsutaan. Se siihen että häntä ei loukata ja että minun kannattaisi pitää varani, hän voisi vaikka vetää minua turpaan. Sanoin että yrittäköön vaan, tekisin joka tapauksessa valituksen, sanokoon minulle nimensä. Se siihen että ei tulisi mieleenkään ja että minä muka haisin ja olin tulossa kaljuksi. Ja sitten se kääntyi kannoillaan ja lähti sadatellen menemään."

Kirjassa ei ole varmasti yhtäkään henkilöä, jonka kanssa Zöllner ei ajautuisi kinaamaan milloin mistäkin asiasta. Hän on suorastaan herkullisen itsekeskeinen. Zöllner mm. kutsuu kaikkia ihmisiä sanalla "se". Kun tyttöystävä soittaa katkaistakseen suhteen, ei Zöllner suinkaan harmittele tyttöystävän lähtöä vaan sitä, ettei voi enää asua tämän upeassa asunnossa, johon iltapäivän aurinkokin paistaa niin kauniisti.

Itsekeskeinen on myös Kaminski, mutta paljon juonikkaammalla tavalla. Yhdessä Zöllnerin kanssa hän lähtee tapaamaan nuoruuden rakastettuaan ja matkallahan sattuu kaikenlaista. Siinä sivussa kirjailija kritisoi enemmän ja vähemmän hienovaraisesti nykytaidetta, taidepiirejä sekä maineen ja kuuluisuuden merkitystä yhteiskunnassa.

Kirja on lyhyt ja kevyttä luettavaa. Tunnelma ja Zöllnerin hihittelyä aiheuttava itsekeskeinen ajattelumaailma valitettavasti lässähtävät loppua kohti, jolloin kirjailijan mielestä on selkeästi palattava vakavampien asioiden ääreen. Zöllneristä yritetään lopulta leipoa mallikansalaista, mutta en sitten tiedä, onko lopputulos kovin uskottava. Kellnerin kirjoittajanlahjoista kuitenkin vakuutuin tämän kirjan myötä ja pari muuta hänen teostaan tuolla hyllyillä jo odottelevatkin vuoroaan.

3/5
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...