torstai 5. huhtikuuta 2012

Ranskalaista fiilistelyä

Rakkaus on saari - Claudie Gallay

Lähes joka blogissa törmää nykyään ihastuneisiin kommetteihin Gallayn kirjoista, joten ajattelin kokeilla niitä minäkin. Tuntumani ranskankieliseen kirjallisuuteen on tähän mennessä perustunut lähes yksinomaan Gavaldan teoksiin, enkä vielä ole aivan varma siitä, pidänkö loppujen lopuksi hänen omalaatuisesta tyylistään. En siis oikein tiennyt etukäteen, mitä tältä kirjalta odottaa.

Yllätys oli kuitenkin varsin positiivinen. Kirjassa teatteriseurueet ja teatterin harrastajat kokoontuvat Avignoniin vuotuisille festivaaleille. Uudet ja vanhat rakastavaiset kohtaavat ja salaisuudet paljastuvat. Kaiken yllä kummittelee Paul Sellièsin näytelmän, Anamorfoosin, kohtalo, jota Paulin sisar Marie on saapunut Avignoniin selvittämään. Menneisyyden virheistä joudutaan vihdoin tilille ja kirjan teemoiksi muodostuvatkin syyllisyys ja sen sovitus.

Tarinankerronta on kepeää ja kappaleet lyhyitä. Tämä auttaa viemään tarinaa nopeasti eteenpäin, vaikka nyt jälkikäteen asiaa ajatellessa, eihän tässä ihan kauheasti mitään varsinaisesti tapahdu. Elämästä, taiteesta ja teatterista keskustellaan, niinkuin nyt odottaa sopii. Tunnelma on kuitenkin hieno ja lukijan mielenkiinto pysyy yllä koko kirjan ajan. Myös kirjan loppu on sopivan yllätyksellinen.

Pidin kirjasta ja varmaan luen sen ajatuksella vielä joskus toiste uudestaan. Tästä on hyvä myös siirtyä ennen pitkää Tyrskyjen pariin. Toivottavasti Gallayn kirjoja suomennettaan enemmänkin.

4/5

Muiden arvioita, puolesta:  Järjellä ja tunteella, Katja, vastaan: Katri, Susa.

Lue tämä, jos
  • Gavaldan kirjat ja tyyli alkavat jo puuduttaa
  • haluat lukea hidastempoisen, mutta silti mielenkiintoisen lukuromaanin, joka antaa paljon ajateltavaa

sunnuntai 1. huhtikuuta 2012

Suomen taiteen historia pähkinänkuoressa

Kauneuden jäljillä, Suomen taiteen vuosituhannet - Markku ja Olli Valkonen

Taide on aina kiinnostanut minua, mutta lempiteokseni löytyvät paremminkin 1800-luvun lopun Keski-Euroopasta kuin Suomen taiteesta. Olinkin kiinnostunut ottamaan selvää, mitä tämä n. vuosikymmen sitten julkaistu pikakatsaus Suomen taiteeseen minulle tarjoaisi.

Kauneuden jäljillä on kirjoitettu laajemman Suomen taide-sarjan pohjalta, jossa on kuusi osaa. Tavoite onkin ollut aika kunnianhimoinen. Reilun 2000 sivun asia on tässä tiivistetty vain n. 200 sivuun ja valitettavasti se näkyy. Kirjasta saa kyllä ihan hyvän yleiskäsityksen siitä, mitä kaikkea Suomen taiteessa on vuosisatojen ja -tuhansien aikana tapahtunut, mutta olisi tämän ehkä paremminkin voinut kirjoittaa.

Koko kirjaa vaivaavat ongelmat ja tekstin liiallinen tiivistys on erityisen silmiinpistävää kirjan ensimmäisessä kappaleessa, joka pikajuoksunomaisesti esittelee 26:ssa sivussa koko Suomen taiteen kirjon esihistoriasta 1800-luvun alkuun saakka. Vuosisadat vaihtuvat kappaleiden välillä hurjaa tahtia, eikä mihinkään aiheeseen oikein syvennytä. Asiaa vaikeuttaa vielä se, että tekstin kuvitus ja itse teksti tuntuvat kulkevan aivan omia latujaan. Kuvitusta ei juurikaan ole sidottu tekstiin tai jos on sidottu, niin lähinnä mainintana. Tekstissä saatetaan kuvailla jotain hienoa kirkkomaalausta, mutta kuvaa tästä ei ole missään. Sen sijaan jonkun toisen kirkon seinämaalauksista on kyllä kuva, mutta tekstissä tästä ei mainita sanallakaan. Asia ei välttämättä kirjan edetessä juurikaan korjaannu, mutta loppua kohti kuvia on sen verran enemmän, että teksti ja kuvitus osuvat yhteen hieman useammin.

Kirjassa on aika ajoin myös seuraavanlaisia lauseita:

"Ajateltakoon esim. Turun porttivahdin huonetta koristavia maalauksia 1530-luvulta..."

No, ajatellaan vaan, mutta koska en Turun linnassa vähään aikaan ole käynyt ja tästä kirjasta on kuvaa turha hakea, on vähän vaikeaa asiaa hahmottaa mihinkään suuntaan. Myös muita pieniä ärsytyksen aiheita löytyy. Asiantuntijoiden kommentteja on kirjassa ilman, että asiantuntijoita on mitenkään esitelty, edes tittelillä. Miksi minun esimerkiksi pitäisi uskoa Ella Kivikosken sanaa, kun hän kuvaa roomalaisen rautakauden koruja itäbalttilaisiksi. Kuka on Ella Kivikoski? Kirjailijan naapuri ehkä? Kirjasta on myös turha hakea minkäänlaista lähdeluetteloa tai edes listaa kirjoista, joilla voi tietämystään aiheesta syventää.

Tiivistys muuttuu loppua kohti pahimmillaan pelkäksi taiteilijoiden nimien luetteloimiseksi, mikä ei ainakaan minua juurikaan auta tuntemaan aikakauden taidesuuntauksia sen paremmin. Viimeinen nykytaiteesta kirjoitettu kappale on juuri sellainen kuin voisi olettaakin. Sivistyssanoja vilisee tekstissä vähän väliä jopa siihen pisteeseen asti, että nykytaiteen kuvaus muuttuu jopa kliseiseksi. Ainakaan minun arvostukseni ja ymmärrykseni nykytaidetta kohtaan ei tämän kappaleen avulla sieltä aika alhaisesta noussut pätkääkään. Karvat nousevat pystyyn totaalisesti viimeistään silloin, kun kirjailija puhuu puolustelevaan sävyyn Teemu Mäen kissavideosta, joka kuulemma törmäsi eläinsuojeluliikkeen synnyttämään "asenneilmastoon". Taiteen vuoksi nähtävästi saa siis tehdä ihan mitä vaan, myös tappaa viattomia eläimiä. Koko asiaa käsittelevä kohta kirjassa ja kirjailijan asenne saa minut suorastaan hieman pahoinvoivaksi.

Kirjaa vaivaa loppujen lopuksi siis se, ettei kirjailijoilla ole ollut oikein näkemystä siitä, kenelle tämä teos on kirjoitettu. Toisaalta taiteesta tarvitsee tietää jo aika paljon, jotta epämääräiset viittaukset eri tyylilajeihin ja taiteilijoiden tuotantoon aukenisivat millään tavoin. Toisaalta kirja on niin ylimalkainen, että asiasta vähän enemmän tietävät oppisivat tästä mitään uutta. Olen varmasti nyt hieman viisaampi suomalaisen taiteen historian yleisistä tyylisuunnista, mutta samalla olen myös varma, että tämän teoksen olisi voinut kirjoittaa paljon paremminkin.

3/5

Lue tämä kirja, jos
  • jostain syystä putoat siihen lukijaryhmään, joka tietää Suomen taiteesta jo paljon, mutta haluat silti perehtyä pintapuolisesti sen yleisiin suuntauksiin

sunnuntai 18. maaliskuuta 2012

Kummitteleeko teilläkin?

The Little Stranger - Sarah Waters

suom. nimellä Vieras kartanossa

Tartuin mielenkiinnolla The Little Strangeriin, koska olin kuullut paljon hyvää Watersin aikaisemmista kirjoista ja suomalaiset blogistit ovat tuntuneet pitävän tästä kirjasta paljon. Voittihan se parin kuukauden takaisen Blogistanian Globalia-äänestyksenkin. Muualla kirjaan on suhtauduttu hieman varauksella, mutta ottaen huomioon miten korkeatasoista Watersin tuotanto tähän mennessä on käsittääkseni ollut, ovat odotuksetkin olleet varmasti sen mukaiset. Itse sain todeta, että The Little Stranger oli minulle samalla sekä iloinen yllätys että pienoinen pettymys.

Kirjan päähenkilö on tohtori Faraday, pienen warwickshirelaiskylän lääkäri. Sattuma johdattaa hänet sairaustapauksen vuoksi yhteen paikkakunnan kuuluisimmista kartanoista. Hundreds Hall on tosin rapistunut jo vuosien ajan yhä vain pahemmin ja siellä asuvan Ayresin perheen suuruuden vuodet ovat kaukana takanapäin. Faraday, joka muistaa poikavuosiltaan kartanon ihmeellisenä paikkana, järkyttyy talon surkeaa tilaa ja vastoinkäymisiä, joita siellä asuva perhe on saanut kokea.

Perheen lapset, Caroline ja Roderick yrittävät pitää kartanoa pystyssä ja säästää äitiään kartanon surkean tilan aiheuttamalta mielipahalta. Perheen raha-asiat ovat huonossa jamassa ja lisää ongelmia on tulossa. Kartanossa alkaa tapahtua kummallisia asioita. Roderickiin tämä vaikuttaa ensimmäisenä ja hän alkaa käyttäytyä yhä hajanaisemmin päivä päivältä. Roderick on vakuuttunut, että talossa on jokin paha voima, joka pyrkii satuttamaan sen asukkaita parhaansa mukaan. Tämän voiman tavoitteena tuntuukin olevan koko perheen tuhoaminen jäsen kerrallaan.

Kirjan miljöö on mielenkiintoinen. Eletään toisen maailmansodan jälkeisessä Englannissa, jossa on kaikki muuttunut. Vanha yhteiskuntarakenne on murtumassa. Aiemmin rikkaat ja mahtavat maanomistajat joutuvat tekemään tilaa muille ja luopumaan omaisuudestaan sankoin joukoin. Tähän epävarmuuden ilmapiiriin myös Ayresin perhe on kietoutunut. Waters osaa kuvata ajanjaksoa ja sen henkeä taidokkaasti. Tarina kulkee sujuvasti eteenpäin ja kirjoitustyyli on mestarillista. Painostava tunnelma Hundreds Hallissa lisääntyy jokaisen kappaleen myötä. Loppuratkaisu on osaltaan yllättävä ja toisaalta täysin odotettu. Miten muutenkaan tarina voisi päättyä?

Pidin Watersin tyylistä koko kirjan ajan. Hänen tekstiään oli helppo lukea ja se vei mennessään. Henkilöistä varsinkin Caroline oli mielenkiintoisesti kuvattu ja hänen astumisensa tarinaan tiesi aina jonkin uuden asian esiinnousua. Faraday sen sijaan oli päähenkilönä yllättävän vaisu. Todennäköisesti tarkoituksellakin hän jäi paljon mielenkiintoisempien Ayresin perheen jäsenten varjoon. Kovin paljoa sympatiaa hän ei onnistunut lukijassa herättämään missään vaiheessa.

Kirjassa on kyllä mukavan painostava tunnelma melkein alkumetreiltä lähtien, mutta toisin kuin on mainostettu, en nyt sanoisi, että kirja oli erityisen pelottava. Suurin syy tähän lienee se, että koko tarina oli kirjoitettu Faradayn näkökulmasta minä-muodossa. Ottaen huomioon, että Faraday harvoin on paikalla, kun kartanossa jotain tapahtuu, jäävät pelottavimmat hetket yllättävän etäisiksi. En välttämättä ymmärrä, miksi Waters on valinnut tarinaansa näin etäännyttävän näkökulman. Faraday ja samalla lukija kuulevat kartanon oudoista tapahtumista aina jonkun muun kertomana, jolloin suurin jännityselementti jää ehdottomasti tarinasta pois.

SPOILEREITA, SPOILEREITA, SPOILEREITA:

Loppu oli minulle pettymys. Odotin lähes viimeiselle sivulle saakka, että kirjailija vihdoin paljastaisi, mistä tässä kaikessa oikeastaan loppujen lopuksi oli kysymys, mutta kaiken valaisevaa kohtausta ei koskaan tule. Se, että asiat eivät millään tasolla ratkea edes 500 luetun sivun jälkeen turhauttaa yllättävän paljon. Sinänsä minulla ei yleensä ole mitään avoimeksi jääviä loppuja vastaan, mutta tässä kirjassa tuntuu, ettei kirjailija suo lukijalleen edes sitä pienintäkään vihjettä, jonka pohjalle lukija voisi spekulaationsa rakentaa. Tämä on ollut täysin tietoinen (ja aika rohkea!) teko kirjailijalta, mutta pelkään pahoin, että älykkääksi ja ajatuksia herättäväksi tarkoitettu loppu onnistuu oikeastaan vain etäännyttämään ainakin osan lukijoista lopullisesti. Yleensä kuitenkin lukija odottaa jonkinlaista palkintoa siitä, että on jaksanut kirjailijan tarinaa kuunnella loppuun asti. Tässä kirjassa sitä palkintoa ei saa.

3/5

Kirjan on lukenut myös Kirsi, Karoliina, Maria ja Laura. Järjellä ja tunteella-blogista löytyy myös juonipohdinta.

Lue tämä kirja, jos:
  • pidät kummitustarinoista
  • pidät sodanjälkeisestä Englannista miljöönä
  • psyykeesi kestää sen, että kaikkiin asioihin ei ole lopulta ratkaisua

torstai 8. maaliskuuta 2012

Ainahan se on mielessä...

... eikä nyt puhuta tuplajuustosta

Pirjo Hassinen - Voimanaiset

Julia on kohta kolmikymppinen, Shakespearesta väitöskirjaa tekevä nainen, joka asuu kahden äitinsä, siskosten Tuulan ja Irjan luona. Molemmat ovat aikanaan rakastaneet samaa miestä, mutta vain Tuula on onnistunut saamaan tämän kanssa lapsen. Julian isä on jo kauan sitten kadonnut maisemista. Pehmeä Tuula ja taipumaton Irja ovat kasvattaneet Julian tuntemaan oman arvonsa naisena, riittämään vain itselleen ja halveksimaan miehiä sekä näiden tarjoamaa rakkaudeksi verhottua väkivaltaa ja alistamista. Viittaukset Shakespeareen ja Juliaan tarkoittanevat sitä, että teoksessa on lainattu teemoja Romeosta ja Juliasta. Tämän vuoksi miespäähenkilön nimi onkin luonnollisesti Harri.

Joka tapauksessa... Voimanaisissa törmäsin pitkästä aikaa jälleen kirjaan, joka on joko liian hieno tajuttavaksi tai sitten minä olen liian tyhmä ymmärtääkseni, mistä tässä oikein oli kyse. Ehkä molemmat.

Ennenkuin päästän tuskailumopon irti, on kuitenkin pakko sanoa jotain hyvääkin. Sen vuoksi totean näin alkuunsa, että Voimanaiset oli taidokkaasti kirjoitettu, sen kieli oli hyvää ja selkeästi sellaisen kirjailijan kynästä, joka tietää, mitä on tekemässä.

Mutta, mutta. Tässä kirjassa ei ollut varmaan ensimmäistäkään asiaa, joka ei olisi minua ärsyttänyt. Henkilöt olivat ärsyttäviä, juoni oli ärsyttävä, jopa kirjan sanoma ärsytti. Varsinkin henkilöissä ei ollut ainoatakaan, jota kohtaan olisi tuntenut edes hippustakaan sympatiaa tai samaistumista. Kaikki kirjan henkilöt onnistuvat olemaan nimittäin keskenkasvuisia, itsekkäitä tai molempia. Julia on myös yksi passiivisimpia päähenkilöitä, joita olen aikoihin nähnyt. Hän tuntuu tekevän ratkaisuja vain siksi, että muut henkilöt omilla toimillaan pakottavat hänet siihen. Asioita helpottaa huomattavasti myös se, että hyvät asiat näyttävät tippuvan Julialle kuin manna taivaasta, eikä hän toimeentulonsa eteen loppujen lopuksi laita ensimmäistäkään tikkua itse ristiin. 
 
Kirjan suurin ongelma kuitenkin on, että siinä on liikaa seksiä. Pahemmaksi asian tekee se, ettei se ole edes kovin seksikästä seksiä. Enkä nyt sano, että tässä on liikaa seksiä edes siksi, että olisin asenteiltani mitenkään erityisen puritaaninen. Sanonpahan vain, että jos tämän kirjan seksiviittauksista olisi olemassa juomapeli, iskisi tuhti hiprakka jossain sivun 30 paikkeilla.

Kirjan takakansitekstissä lupaillaan jopa eroottista aikuisten satua, vaikka erotiikasta tässä ollaan kaukana. Mielestäni mitään kirjaa ei tee eroottiseksi pelkästään se, että joka toisella sivulla mainitaan joko miehen tai naisen sukupuolielimet ja mitä niillä voikaan yhdessä tehdä. Jos tällä kriteerillä mennään, niin minulla on tuossa hyllyssä aika monta paljonkin eroottisempaa anatomian ja fysiologian kirjaa, kuin tämä Voimanaiset tässä. Eroottisuudessa pitäisi olla mielestäni tunnelmaa ja saada edes vähän sukat pyörimään lukijankin jaloissa. Tässä kirjassa sen sijaan "eroottisuus" on lähes tappavan tylsää. Lähinnä sitä ajattelee, että voi ei! Taas se Julia ajattelee/koskettelee/muistelee/hiplailee sen Harrin paikkoja ja onko nyt taas ihan pakko, eikö nyt voitaisi siirtyä tarinassa eteenpäin, jookopliis. Loppua kohden valehtelematta jo kiroilin ääneen, kun jälleen kerran taas haaveiltiin jos jonkinlaisesta aktista.

Tarinassa lähes kaikkien henkilöiden motiivit ja ajatusmaailma linkittyvät jollain tavalla joko seksuaalisuuteen tai naisellisuuteen, edelleenkin kyllästymiseen asti. Tämä johtaa väliin varsin omituisiin rinnastuksiin. Tässä malliesimerkki kirjan henkilöiden ajatusmaailmasta:

Julia muisti kuinka hän oli kerran kiirehtinyt kotiin kun koulun portilla oli sanottu, että Irja oli saanut sairauskohtauksen ja lähtenyt koululta jo keskipäivällä. ... Jos Irja kuolisi, se olisi samaa kuin jos hänelle, Julialle, ei koskaan kasvaisi karvoja, ei mihinkään, ei rintoja. ... Julia oli juossut ja nieleskellyt kyyneleitä ja tuntenut juostessaan haarojensa tyhjyyden, kehittymättömyyden, ja koululaukun hihnan alla sileän rintansa.

Kai tämän on tarkoitus olla taiteellista ja syvällistä, mutta kysynpä vaan; jos oma äiti on kuolemassa, kuinka moni ajattelee sillä hetkellä rintojaan ja haaroväliään?

Hämmentävintä kirjassa on, etten lopulta oikein osaa päättää, onko tämä kirja feministinen vai sittenkin täysin antifeministinen. Naisten ylemmyyttä miehistä toitotetaan kyllä joka käänteessä, mutta (mies)viha on viety tässä niin äärimmäisyyksiin asti, ettei se juurikaan enää tee oikeutta feministisille ajatuksille.

Kirjan loppuunlukeminen oli täyttä tuskaa ja jos se olisi ollut yhtään pidempi kuin 230 sivua, olisin heittänyt sen täyttä tyydytystä (sic) tuntien huoneen nurkkaan jo vähintäänkin puolivälissä. Toisaalta olen täysin varma, että tämä on kirja, josta joku muu voi pitää paljonkin. Kertokaapa nyt siis te jotka olette joskus tämän kirjan lukeneet: Minkä elämää mullistavan ajatuksen tässä nyt oikein missasin?

2/5, vain mukiinmenevän kirjoitustyylin takia

Lue tämä, jos
  • ?

sunnuntai 26. helmikuuta 2012

Monta tarinaa Marilynistä

Marilyn Monroen monta elämää - Sarah Churchwell

Blondista alkanut kiinnostukseni Marilyn Monroeen ja hänen elämäänsä jatkuu tämän Churchwellin kirjan myötä. Kuten jo edellisen arvostelun yhteydessä Anthony Summersin Goddesista totesin, tämä kirja tosin on viimeinen, jonka Monroesta ainakaan vähään aikaan luen. Sinänsä viimeisenä kirjana tämä Churchwellin teos toimii oikein mainiosti, koska se kertoo paremminkin kaikista Monroesta kirjoitetuista tarinoista ja elämänkerroista kuin Monroesta itsessään.

Marilyn Monroesta on kirjoitettu enemmän elämänkertoja, romaaneja, näytelmiä, elokuvakäsikirjoituksia ja muita teoksia kuin kestään muusta kuuluisuuden henkilöstä. Hän on ollut kuolleena jo viisikymmentä vuotta, mutta myytti ei ota laantuakseen. Jopa Monroen ulkonäkö on länsimaissa niin tunnettu, että pelkästään pieni osa kasvoista ja muutama hiuskiehkura, kuten tuossa Blondin kannessa, riittävät takaamaan sen, että suurin osa ihmisistä tunnistaa hänet välittömästi.

Ei siis liene ihme, että myös tarinat hänen elämästään ovat, eivät ainoastaan lukuisat, mutta myös enemmän ja vähemmän ristiriitaiset. Monroen elämää ja ajatuksia on yritetty jo niin monella taholla tulkita vuosien varrella, että tarinat ovat alkaneet kiertää kehää ja eräällä lailla toteuttaa itse itseään.

Churchwell on kirjoittanut erittäin mielenkiintoisen kirjan kaikista niistä tarinoista, joita Marilyn Monroen ympärillä pyörii. Churchwell on kirjassaan pyrkinyt selvittämään eri tarinoiden lähteet ja niiden mahdollisen todenperäisyyden. Kirja onkin oikeastaan yksi pitkä kirja-arvostelu Monroeta koskevista keskeisimmistä teoksista. Churchwell on mielipiteissään varsin kriittinen, jopa siihen pisteeseen asti, että lukijasta alkaa tuntua, että Churchwell on välillä kriittinen vain kriittisyyden vuoksi. Mielestäni varsin mielenkiintoista on myös se, ettei kirjailijalla ole Oatesin Blondista juurikaan hyvää sanottavaa. Blondin suurin synti on hänen mielestään se, että lukija ei voi mitenkään tietää, mikä Blondissa on totta ja mikä ei. Churchwell tosin unohtaa tässä sen, että kirjan lukija on kuitenkin ajatteleva olento, joka tuskin lukeekaan Blondia kuin viimeistä totuutta Monroen kohtalosta.

Kirja avaa lukijansa silmät monella tapaa ja suosittelisin tätä kirjaa kenelle tahansa, jota Monroe edes etäisesti kiinnostaa.

4/5

Lue tämä kirja, jos
  • Marilyn Monroe kiinnostaa ihmisenä ja ilmiönä
  • haluat saada paremman kuvan siitä, mitä elämänkertaa kannattaa missäkin asiassa uskoa

keskiviikko 22. helmikuuta 2012

Lasitehtaan monet perijät

Vaitelias perillinen - Kaari Utrio

Olen ollut Kaari Utrio-fani siitä lähtien, kun joskus teini-iän kynnyksellä kiinnostuin hänen historiallisista romaaneistaan. Kun sitten Utrio joitakin vuosia sitten hylkäsi kuohuvan intohimoisen keskiajan ja alkoi (jälleen) kirjoittaa sivistyneemmästä 1800-luvun Suomesta, olin alkuun hieman epäileväinen. Onneksi epäilyt olivat perusteettomia ja jo Ruma kreivitär aikoinaan hurmasi minut lempeällä huumorillaan.

Vaitelias perillinen jatkaa samoilla linjoilla. Rautialan kartanoa on kohdannut epäonni ja kuolemantapausten vuoksi kartanon ja Rautialan lasiruukin ainoaksi perilliseksi on jäänyt jo vuosia Venäjän armeijan palveluksessa toiminut Robert Bravert. Rautialassa Robert muistetaan hiljaisena, kömpelönä ja hieman hitaana poikana, jonka ei täten onneksi odoteta sotkeentuvan liikaa lasiruukin asioihin ja etenkin Robertin sedän Axel Hallenburgin ruukkia koskeviin suunnitelmiin. Asiat tuntuvatkin sujuvan odotusten mukaan ja Robert vaikuttaa sopivan mukautuvalta setänsä ja äitinsä neuvoihin.

Kaikkien yllätykseksi perintöoikeutta saapuu vaatimaan myös Robertin serkun leski, paronitar Claudia Bravert, jonka mukaan hänen pojalleen Fredrikille kuuluu ruukista ja muusta sukuomaisuudesta puolet. Pian Claudia perheineen uhkaa sekoittaa Rautialan siihen asti rauhallisen elämänmenon kokonaan. Salaisuudet uhkaavat paljastua, eikä kohta mikään ole enää ennallaan.

Näissä Utrion viimeaikaisissa 1800-luvulle sijoittuvissa romaaneissa, joita hän itse kutsuu epookkikomedioiksi, on mielestäni hieno tunnelma. Ne eivät ehkä saa lukijaa hihittelemaan ääneen, mutta niissä on joitain lämpimän humoristista, jonka vuoksi lukija tuntee usein sympatiaa jopa kirjan pahimpia roistoja kohtaan. Kankeat yläluokan käyttäytymissäännöt on kuvattu hauskasti ja silti osoittelematta. Utrion kirjoja lukee ilokseen ja ne saavat ainakin minut hyvälle tuulelle.

Kirjaa lukiessa huomaa, että Utriolla on takanaan usean vuosikymmenen kokemus kirjailijana. Teksti on sujuvaa ja luontevaa. Historialliset yksityiskohdat tarinassa tuntuvat olevan tarkkaan selvitetty ja miljöö on kuvattu kiinnostavasti. Ongelmiakin toki on. Infodumppaukseen turvaudutaan liiankin usein ja tarinan loppuratkaisu tuntuu tulevan vähän turhan helposti. Vaiteliaan perillisen ja Ruman kreivittären luettuani pelkään myös, että kirjat alkavat juonen osalta noudattaa samaa kaavaa, jossa rikas, hiljattain paikkakunnalle muuttanut (aatelis)mies pelastaa hädästä köyhän aatelisneitosen, menee tämän kanssa naimisiin ja ratkaisee tämän rahahuolet näin kertaheitolla. Toivottavasti olen kuitenkin väärässä.

4/5

Luettu muuallakin: Kirjapedon mainio arvostelu ja Keskisuomalainen

Lue tämä kirja, jos
  • pidät Kaari Utrion muistakin kirjoista
  • 1800-luvun yläluokan elämä Suomessa kiinnostaa

lauantai 18. helmikuuta 2012

Menneisyyden salaisuudet

The Violets of March - Sarah Jio

Emily Wilsonilla piti olla kaikki, komea, menestynyt aviomies, jännittävä ura menestyskirjailijana ja hieno asunto keskellä New Yorkia. Kun Emily sitten huomaa muutamia vuosia myöhemmin, ettei ole aikoihin kyennyt kirjoittamaan mitään ja mieskin haluaa avioeron, tuntuu täydellinen elämä murentuvan nopeasti olemattomiin. Päästäkseen yli erosta, päättää Emily matkata mantereen toiselle puolelle Seattlen edustalla olevalle Bainbridgen saarelle, jolla on viettänyt monia ikimuistoisia lapsuudenkesiä. Saarella on vastassa originelli isotäti Bee sekä joukko muita mielenkiintoisia saaren asukkaita, mutta myös perhesalaisuuksia, jotka uhkaavat muuttaa Emilyn käsityksen omista juuristaan täydellisesti.

Violets of Marchia on kehuttu muistaakseni useammassakin ulkomaalaisessa blogissa ja kirjoitukset kuulostivat sen verran hyviltä, että innostuin minäkin tämän lukemaan. Minulla oli kieltämättä kirjaa kohtaan hieman ennakkoasenteita, koska kirjailija on aiemmin työskennellyt toimittajana useammassa naistenlehdessä, mm. Glamourissa, joka ei kaiketi ole varsinaisesti tunnettu korkeakirjallisesta tyylistään.

Yllätyin kuitenkin positiivisesti. Jio kirjoittaa oikeasti todella hyvin. Hän osaa luoda tarinaan hienon tunnelman ja pystyy kuvailemaan saaren ainutlaatuista luontoa sen verran taidokkaasti, että lukija pystyy helposti kuvittelemaan itsensä paikan päälle. Kirjan keskeisin mysteeri 1940-luvun rakastavaisista Estheristä ja Elliotista on sopivan jännittävä. Lisäksi lukija saa arvailla Emilyn kohtaloa ja tulevaisuutta.

Vaikka tuntuu, että ulkomailla kirja on saanut lähinnä varauksettomasti kehuja, ei se suinkaan ole täydellinen. Loppua kohti tuli ainakin minulle tunne, että Jion uskallus kirjailijana ei kuitenkaan riittänyt luomaan aivan sellaista loppuratkaisua, joka olisi lukijalle kuitenkin ollut se uskottavin ja samalla tuonut tarinaan kaikkein eniten voimaa. "Happy endiä" tavoitellessaan Jio turvautuu juonenkäänteisiin, jotka onnistuvat hipomaan lähes naurettavuuden rajaa epäuskottavuudessaan. Tätä kirjaa vaivaa siis ongelma, johon olen törmännyt aikaisemminkin. Jostain syystä kirjailija luulee, että joka tarinalla on pakko olla täydellisen onnellinen loppu, muistamatta kuitenkaan sitä, että tosielämässä kaikki ei ole ihan niin siistiä ja siloiteltua.

Suosittelen kuitenkin kirjaa henkilöille, jotka pitävät (amerikkalaistyylisistä) lukuromaaneista sillä varauksella, että loppu ei välttämättä ole aivan sitä, mitä olisi voinut toivoa.

4/5

Lue tämä, jos
  • olet lukuromaanien ystävä
  • Bainbridgen saari miljöönä kiinnostaa
  • ripaus romantiikkaa ei haittaa

tiistai 14. helmikuuta 2012

Tähden traaginen elämä ja kuolema

Goddess, The Secret Lives of Marilyn Monroe - Anthony Summers

Blondin luettuani kiinnostuin Marilyn Monroen elämästä enemmänkin ja hankin käsiini tämän 1985 ilmestyneen elämänkerran. Yritin valita teoksen, jossa olisi mahdollisimman tyhjentävästi kerrottu Monroen elämästä ja tästä kirjasta oli Librarythingissä ainakin jossain määrin pidetty.

Sinänsä suurin osa Monroen elämäntarinasta on aika pitkälle varsin yleisessä tiedossa. Monroe on nainen, josta on kirjoitettu lukuisia elämänkertoja, näytelmiä, tutkimuksia ja kertomakirjallisuutta. Monroen elämässä tuskin on paljoa, josta ei oltaisi vuosikymmenten saatossa keskusteltu, kirjoitettu ja spekuloitu. Hän on kiinnostanut ihmisiä niin paljon, että kaikki hänen sukulaisensa, ystävänsä, tuttavansa, puolituttunsa ja tuntemattomansakin on useampaan kertaan haastateltu ja kuulusteltu. Osa Monroen elokuvista lasketaan yhä kaikkien aikojen parhaisiin. Hänen kuvansa on kaikkialla, ihmisten seinillä, lehdissä, kirjoissa ja mielissä.

Kaikesta tästä huolimatta salaisuudet ja mysteerit verhoavat yhä Monroen elämää. Kysymys, johon moni elämänkertakirjailija haluaa antaa vastauksen on pohjimmiltaan se, kuka Marilyn Monroe todella on. Hän kuuluu kaikille ja kuitenkaan ei kenellekään. Kuuluuko hän edes itselleen?

Odotin Summersin elämänkerralta, että olisin päässyt syventämään tietämystäni Monroen elämästä edes jonkin verran. Kuten kaikki muutkin, tiesin jo ennalta suuret linjat: käytännössä orpona kasvanut tyttö päätyy lehtikuvien kautta yhdeksi rakastetuimmaksi filmitähdeksi, menee naimisiin kolmesti, eroaa kolmesti, kehittää huumeriippuvuuden ja kuolee lopulta olosuhteissa, joiden hämäryyden asteesta on kiistelty Monroen kuolinpäivästä lähtien. Summers ei petä siinä suhteessa, että hän paneutuu Monroen elämän suurimpiinkin arvoituksiin ja yrittää löytää asioihin ratkaisun tutkimustyön ja haastattelujen kautta.

Mutta... Varsinkin kirjan alkuosaa lukiessani minulle tuli hieman tirkistelijämäinen olo. Luin tämän kirjan heti Blondin jälkeen ja sen teemat julkisuuden henkilön hyväksikäytöstä olivat vielä kovasti pinnalla mielessäni. Osittain sen vuoksi minun olikin vaikea lukea Summersin kirjaa, jonka ensimmäinen puolikas oli kuin ylipitkä juorupalsta Marilynin monista miehistä ja muista oletetuista suhteista. Summersia ei muutamaan sataan sivuun tuntunut kiinnostavan juuri mikään muu kuin se, kenen kanssa Marilynillä milloinkin oli suhde ja kuka siitä tiesi. Sen sijaan Monroen elokuvat, jotka minua olisivat kiinnostaneet huomattavasti enemmän, ohitetaan melkein pelkällä maininnalla vuonna 1953 ilmestyneeseen Gentlemen Prefer Blondesiin asti, vaikka Monroe oli ehtinyt esiintyä jo lähes kahdessakymmenessä elokuvassa ennen sitä. Ei sinänsä, että elokuviin kovin paljoa paneudutaan senkään jälkeen. Myös kirjan valokuvaosiossa on muutama otos, joita en olisi niin välittänyt nähdä.

Kirjan kiinnostavuus lisääntyy hieman, kun päästään Monroen viimeisiin vuosiin ja suhteisiin Kennedyn veljesten kanssa. Monroen elämän mennessä huonompaan suuntaan ja huume-/lääkeriippuvuuden muodostuessa yhä vaikeammaksi, tuntuu Summerskin löytävän kirjansa päähenkilöä kohtaan jostain ripauksen sympatiaa, joka on siihen asti puuttunut lähes kokonaan. Tämä ei kuitenkaan poista sitä, että Summers on kirjoittanut koko kirjansa tavalla, jossa itse kohde, Marilyn Monroe, on jotenkin kummallisen ulkopuolinen ja sivullinen. Häntä katsotaan aina ulkopuolelta, muiden ihmisten näkökulmasta ja yllättävän paljon tilaa kirjan sivuilla saavat juuri Monroen erinäiset tuttavat ja heidän elämänkohtalonsa. Ottaen huomioon, että kirjan kirjoitushetkellä Monroe oli ollut kuollut jo kolme vuosikymmentä, ei tietenkään tätä elämänkertaa olisi täysin hänen näkökulmastaan voinutkaan kirjoittaa. Se ei silti poista sitä tosiasiaa, että Summersin kirjoitustyylin vuoksi Monroe on kuin sivuhenkilö omassa tarinassaan.

En siis varsinaisesti suosittele tätä kirjaa kenellekään ensimmäiseksi elämänkerraksi Marilyn Monroesta. Parempiakin täytyy olla. Tämä kirja kannattaa lukea, jos on erityisen kiinnostunut Monroen miessuhteista. Koska tämä aihealue ei juuri minua kiinnostanut, ei teos onnistunut tuomaan juurikaan uutta siihen, mitä jo muutenkin tiesin. Kirjassa on paljon puutteita, varsinkin tuo elokuvien jättäminen pitkälti lähes huomiotta.

Aion lukea vielä yhden kirjan Monroesta ja sitten taitaa kiintiö tästä aiheesta olla täynnä. Sarah Churchwellin "Marilyn Monroen monta elämää" on onneksi aivan erityylinen kirja kuin tämä Summersin elämänkerta, mutta siitä myöhemmin lisää.

3/5

Lue tämä kirja, jos
  • haluat tietää enemmän Marilyn Monroesta ja erityisesti hänen miessuhteistaan
  • Monroen suhde Kennedyihin kiinnostaa
  • haluat lukea jälleen uudentyyppistä spekulaatiota Monroen kuolemasta

sunnuntai 12. helmikuuta 2012

Todelliset taskukirjat


Olen aina ollut kiinnostunut kaikesta uudesta, varsinkin jos sillä on jotain tekemistä kirjojen kanssa. Viime kesänä LibraryThingin uutiskirjeessä esiteltiin uutta kirjaformaattia, Flipbackejä, ja pakkohan niitä oli heti hankkia.

Flipbackit ovat alunperin hollantilainen konsepti. Syksyllä 2009 kustantamo Jongbloedillä oli hallussaan aivan liikaa raamattujen painamisessa käytettävää paperia ja näille täytyi keksiä jotain muuta käyttötarkoitusta. Syntyi ajatus mahdollisimman pieneen tilaan sopivista taskukirjoista, joita olisi kuitenkin helppo lukea. Syntyi Flipback tai hollantilaisittain dwarsligger, joka oli välitön menestys Hollannissa ja alkoi myöhemmin levitä myös ulkomaille.

Itse tilasin Flipbackini mistäs muualtakaan kuin Bookdepositorysta. Hinta oli alle 10 euroa, mutta jonkin verran normaalipokkaria kalliimpi. Kirjat ovat kieltämättä mielenkiintoisia. Teksti kulkee sivulla 90 asteen kulmassa normaalikirjoihin nähden:


Flipbackit ovat kevyitä ja niitä todella on helppo kuljettaa mukana. Cloud Atlas on nyt pyörinyt laukkuni pohjalla puolisen vuotta ja täytyy ilokseni sanoa, että kirja ja sen kannet ovat tuntuneet kestävän aika hyvin. Kirjaa on helppo lukea, koska se pysyy pöydällä auki itsestään ilman sen kummempia erikoisjärjestelyjä. Tekstikin on kaikesta huolimatta ihan kohtuullisen kokoista, eikä vaadita suurennuslasia, että kirjaa pystyy lukemaan.

Ajattelin blogata aiheesta, koska näin Flipbackejä viime viikolla Tampereen Akateemisessa. Kannattaa kokeilla!

Tiedot Flipbackeista on otettu Librarythingin State of the Thing uutiskirjeestä kesäkuulta 2011. Lue alkuperäinen artikkeli täältä.

Flipbackien brittiläiset kotisivut löytyvät täältä.

perjantai 10. helmikuuta 2012

Omakotitalopsykoosi

Juoksuhaudantie - Kari Hotakainen

Olen valmis jälleen tunnustamaan kaksi asiaa. Ensinnäkin sen, että en ole ennen tätä kirjaa lukenut Hotakaista vielä ollenkaan ja toiseksi, että tämä muutaman vuoden takainen Finlandia-voittaja on lojuskellut hyllyssäni jo vuosikaudet, ilman että olen saanut aikaiseksi lukea sen. Oli siis jo aikakin korjata molemmat aukot sivistyksessä ja lukea Juoksuhaudantie.

Tarinan päähenkilö Matti Virtanen (onko suomalaisempaa nimeä?) on juuri menettänyt perheensä puolitahattoman väkivallanteon seurauksena ja päättää tehdä kaikkensa saadakseen sen takaisin. Hän tulee vakuuttuneeksi siitä, että jos ostaa omakotitalon, palaa vaimo pakostakin kotiin ja edessä on vielä vuosikaupalla tyyniä kesäiltoja pihakeinussa omenapuun alla. Toiminnan miehenä Matti ei kaihda keinoja, kun alkaa toteuttaa unelmaansa. Hän päättää perehtyä perinpohjin omakotitaloasumisen mystiseen maailmaan ja alkaa sotilasoperaation tavoin kartoittaa omakotitaloasujien ja kiinteistönvälittäjien arkipäivää. Pian tarinat omakotitaloalueella kiikaroivasta hiipparista kulkeutuvat myös poliisille ja tilanne alkaa vähitellen kärjistyä.

En oikein tiennyt kirjaa lukiessani, olisiko tarinalle pitänyt itkeä vai nauraa. Hotakaisen kirjoitustyyli on sujuvaa ja kaikesta turhasta riisuttua. Juonessa kulkee mukana koko ajan aimo annos mustaa huumoria. Ajoittain koomisimmat tilanteet saavat, jos eivät nyt aivan naurusta ratkeamaan, niin ainakin huvittuneesti hymähtelemään. Matin edesottamukset talokauppoja suunnitellessa ovat toisaalta väliin varsin vaikeaa ja kipeääkin luettavaa, kun Matti sukeltaa yhä syvemmälle oman pakkomielteensä syövereihin.

On aika helppoa ymmärtää, miksi juuri tämä kirja sai Finlandian. Tekstin nerokkuuden tajuaa älyllisellä tasolla välittömästi. Tässä tosin tullaan nyt siihen ongelmaan, jonka kanssa taistelin koko kirjan ajan. Älyllä kyllä ymmärsi, että kirja oli taidokkaasti tehty ja mahtavaa tekstiä, mutta tunnetasolla en päässyt Hotakaisen kanssa samalle aaltopituudelle sitten millään. Kirja ei vaan onnistunut koskettamaan minua, vaikka kuinka yritin. Tarina oli jotenkin niin äijämäisen suorasukainen. Lieneekö ongelmana myös se, että omakotitaloa etsiskelevän perheenisän koettelemukset eivät tälläiselle kerrostalossa asuvalle sinkkutytölle ole oikein arkipäivää, mene ja tiedä. Mielestäni kirjassa ei myös ollut yhtäkään henkilöä, joka ei olisi jollain tapaa onnistunut ärsyttämään.

Vaikka tämä kirja ei ollut ehkä aivan sitä, mitä etukäteen odotin, aion lukea Hotakaisen kirjoja myös jatkossa. Olen myös varma, että löytyy monia, joita tämä kirja onnistuu puhuttelemaan paremmin kuin minua.

3/5

Kirjaa on luettu myös muualla: Hesari, P.S. Rakastan kirjoja, Kirjavinkit.

Lue tämä kirja, jos
  • pidät mustasta huumorista
  • pidät Hotakaisesta

maanantai 6. helmikuuta 2012

Tämän jälkeen ei mikään malja näytä enää samalta

How to Read Literature Like a Professor - Thomas C. Foster

Kuka nyt ei muistaisi lukion äidinkielentuntien kirja-aineita, jolloin pää sauhuten täytyi tulkita milloin mitäkin Tsehovin novellia. Tästä kirjasta olisi silloin ollut varmasti huomattavaa etua. Foster käsittelee kirjassaan kirjallisuuden tulkitsemista, sen symboliikkaa, alluusioita ja muita salattuja merkityksiä.

Kirja on jaettu 27:ään lyhyeen kappaleeseen, joissa jokaisessa käsitellään aina yhtä aihealuetta ja sen merkitystä, kuten syömistä ja ruokaa, kuolemista, myyttejä, säätä ja tietenkin Shakespearea. Eri aihealueittain jaetut kappaleet ovat mielenkiintoisia, mutta jotenkin tulee kuitenkin tunne, että Foster unohtaa aina välillä sen, millainen lukijakunta hänen kirjaansa todennäköisesti tarttuu. Foster yrittää nimittäin aika ajoin hieman turhankin laajasti vakuutella yleisöään jonkin teorian todenperäisyydestä yhä uudestaan ja uudestaan. Todennäköisesti kuitenkin kirjan lukija kuuluu porukkaan, joka on tottunut jo jollain tasolla kirjojen symboliikkaa tulkitsemaan ja siten uskoisi Fosterin vakuutteluita vähän vähemmälläkin. Toisaalta sitten joissain aiheissa Foster sortuu aivan päinvastaiseen. Hän sanoo, että X tarkoittaa Y:tä, mutta käyttää lopun kappaletta kertoakseen asiasta vain ylimalkaisella tasolla eikä lukijalle lopulta selviä, miksi nimenomaan Fosterin logiikkaa tässä asiassa pitäisi uskoa.

Eri aihealueitten rinnalla Foster puhuu myös kirjallisuusteoriasta, jonka mukaan koko kirjallisuus on osa yhtä suurta tarinaa, jossa ideat ja teemat ammennetaan aina aikaisemmista teoksista. Täysin omaperäistä tarinaa ei siis ole olemassakaan. Kirjailijan tuotokseen pakkostakin vaikuttaa joko tietoisesti tai tiedostamatta kaikki ne tarinat, joita hän on aikaisemmin lukenut ja kuullut. Fosterin mielestä tämä on kuitenkin hyvä asia. Kirjojen tematiikka on loppujen lopuksi kieli, joka on yhteistä kaikille kirjojen tai tarinoiden kanssa joskus tekemisissä olleille ja täysin uniikki teos olisi todennäköisesti lukijalleen niin totaalisen vieras, että hän ei pystyisi ymmärtämään tarinaa millään tasolla.

Kirjoitustyyli on hauskaa ja aika kepeää ja tulin kirjasta varmasti viisaammaksi. Pidän siitä, että tarinoissa joita luen on monta tasoa. Liika on kuitenkin liikaa ja ajatuskin siitä ahdistaa, että saisin eteeni kirjan, joka on niin täynnä symboleita ja salattuja merkityksiä, että sen tajutakseen olisi osattava ulkoa kaikki kirjallisuuden myyteistä Shakespeareen saakka ja enemmänkin. Kun sitä kuitenkin lukee enimmäkseen ilokseen, luen loppujen lopuksi mieluummin kirjoja, joissa tarina toimii myös ilman päiväkausien pohtimista ja analysointia. Ehkä olen laiska. Onneksi lukemista ei tarvitse harrastaa kenellekään muulle kuin itselleen.

3/5

Tämä kirja on sinulle, jos
  • haluat pikakurssin kirjojen symboliikkaan
  • äidinkielentunnin opeista ei ole enää minkäänlaista muistijälkeä 

lauantai 4. helmikuuta 2012

Mystisiä salaseuroja ja Pohjolan mytologiaa

Strindbergin tähti - Jan Wallentin

Kaipasin vuodenvaihteen jälkeen jotain kevyttä, "aivot narikkaan"-lukemista ja onneksi löysin hyllystäni tämän Wallentinin kirjan. Takakansi lupaa huimaa menoa á la Jules Verne ja Indiana Jones. Mielestäni tämä vaikuttaa kyllä enemmän jälleen yhdeltä Dan Brown-kloonilta ja olin koko lailla oikeassa. Onneksi kirjoitustyyli oli sentään kohtuullisen laadukasta, jos Browniin vertaa.

Kirjan päähenkilö on vähintäänkin erikoinen tapaus. Don Titelman on juutalaistaustainen ruotsalaistutkija, joka on perehtynyt erityisesti natsisymboliikkaan. Hän on myös lääkeaddikti ja kantaa mukanaan kattavaa kokoelmaa erinäisiä psyykelääkkeitä, joita sitten fiiliksen mukaan popsii suuhunsa tarinan edetessä. Kirjan tapahtumiin Titelman sotkeutuu tavatessaan erään Erik Hallin, joka on kaivossukelluksellaan löytänyt merkillisen, egyptiläistä ankhia muistuttavan ristin. Ristiä havittelevat luonnollisesti muutkin ja Hall tapetaan. Titelman on lääkekasseineen murhalle sopiva epäilty.

Salaperäinen saksalainen salajärjestö onnistuu muiluttamaan Titelmanin poliisin kynsistä omiin hyppysiinsä ja Titelmanille selviää, että risti kertoo tien Huippuvuorten tuolla puolella sijaitsevalle aukolle, joka on reitti jonnekin tuntemattomaan. Täytyisi vielä löytää ristiin kuuluva tähti ja salajärjestö saisi jälleen sen, mitä on viimeisen vuosisadan havitellut.

Titelmanin paetessa järjestöä, matka vie hänet kohtuullisen jännittävien käänteiden kautta Belgiaan ja sieltä saksalaiseen natsilinnaan saakka. Tie johtaa lopulta kohti Pohjoisnapaa ristin ja tähden salaisuuden perässä.

Kirja oli oikeastaan juuri sitä, mitä oletinkin. Todellisuuden kanssa tällä oli kovin vähän tekemistä, mutta viis siitä, kun hauskaa on. Tarinan perusjuoni pysyi kohtuullisesti kasassa melkein loppuun asti. Vauhtia pidettiin yllä koko ajan, eikä tylsiä hetkiä kirjassa juurikaan ollut. Titelman ei henkilönä addiktioineen ollut oikein lukijan sympatioita herättävä, mutta häntäkin kesti juuri sen aikaa kuin oli tarpeellista.

Tarinan heikkous oli kuitenkin sen loppu. Fiktion nimissä olen yleensä valmis uskomaan kaikenlaista. Loppua kohden tähden ja ristin salaisuuksista alkoi kuitenkin paljastua toistaan yhä uskomattomampia asioita ja täytyy sanoa, että siinä kohtaa tarina alkoi jopa minulle olla jo vähän liikaa. Luulisi, että vähemmänkin hurjilla juonenkäänteillä olisi päästy suurinpiirtein samaan lopputulokseen.

Kirja oli minulle positiivinen yllätys, varsinkin kun se ei edes yrittänyt olla yhtään mitään muuta kuin oli, eli epäuskottavuutta hipova, viihdyttämään tarkoitettu seikkailutarina. Itse kirjailija kiteyttää tarinan hengen varsin osuvasti loppukiitoksissaan: "Niissä harvoissa kohdissa, joissa romaani poikkeaa todellisuudesta, olisi todellisuuden syytä muuttua."

3/5

P.S. Tämä kirja ei muuten kerro -siitä- Strindbergistä

Kirjaa on luettu muuallakin: Nenä kirjassa, Kirjapeto, Kymen Sanomat.

Tämä kirja on sinulle, jos
  • kaipaat vaihteeksi jotain kevyttä, nopeatempoista ja viihdyttävää lukemista
  • et lähtökohtaisestikaan odota tarinan olevan korkeakirjallisuutta, vaan lähinnä kevyttä ja hauskaa höttöä
  • sinua ei haittaa ainakaan kovin paljoa, jos tarina lentelee väliin jossain ihan omissa epäuskottavuuden sfääreissään

    keskiviikko 1. helmikuuta 2012

    Poika onkin tyttö

    The Bone Doll's Twin - Lynn Flewelling

    Yksi tämän syksyn lukuintoa hillinneitä kirjoja oli Lynn Flewellingin Tamir-trilogian kakkososa Hidden Warrior. En kuitenkaan aio kertoa nyt siitä, (liikaa spoilereita) vaan ajattelin esitellä muutama vuosi sitten lukemani The Bone Doll's Twinin, joka aloittaa kirjasarjan.

    Tamir-trilogia sijoittuu Skalaan, jota on hallinnut vuosisadat ennustus: "Niin kauan kuin Thelatimoksen tytär on vallassa, ei Skalaa pysty alistamaan mikään." Asiat eivät ole kuitenkaan menneet aivan suunnitellusti ja Skalalla on nyt kuningas. Kuningas Erius on salamurhauttanut kaikki naispuoliset sukulaisensa omaa valtaansa pönkittääkseen sisartansa Ariania lukuunottamatta, siitäkin huolimatta, että tämä olisi Skalan laillinen kuningatar.

    Ariani vaikuttaa kuitenkin olevan aika tyytyväinen prinsessanosaansa, mutta ongelmia syntyy, kun Ariani tulee raskaaksi. Ennustus sanoo, että Arianin tyttärestä tulee Skalan kuningatar. Kuningas Erius hioo jo veitsiään, joten jotain olisi tehtävä. Ariani synnyttää kaksoset, pojan ja tytön. Taikojen avulla tytölle saadaan pojan olomuoto, mutta maksuna tästä on poikalapsi tapettava. Pojan sielu jää vainoamaan henkiin jäänyttä, poikana elävää Tobinia, joka joutuu varttumaan salaisuuksien ja lasten syntymässä hulluksi tulleen Arianin varjostaessa lapsuuttaan. Koko ajan Tobinia kalvaa aavistus, ettei kaikki ole aivan kohdillaan...

    Kirjasarjan lähtökohdat ovat aika mielenkiintoiset. Ensinnäkin vihdoin kirjan päähenkilö on (ainakin periaatteessa) tyttö. Olen lukenut jo ihan tarpeeksi niitä fantasiakirjoja, joissa ainakin alkuun naiivi teini-ikäinen maalaispoika osoittautuukin maailman pelastajaksi. Luulisi myös, että näistä lähtökohdista kirjailija pystyisi sanomaan kaikenlaista mielenkiintoista sukupuolen ja etenkin sukupuoli-identiteetin merkityksestä ihmisen elämään.

    Nooh, päästään sarjassa lopulta siihenkin. Ensin on kuitenkin kahlattava läpi tämä trilogian ykkösosa, jossa aika tavallinen, mutta yksinäinen pikkupoika Tobin asuu syrjäisessä linnoituksessa hieman tärähtäneen äitinsä kanssa lähinnä sillä erotuksella normaalielämään, että ajoittain Tobinia kiusaa demoniksi muuttunut Veli. Isä luuhaa maailmalla erinäisissä sodissa ja kotona ollessaan katsoo Tobinia väliin vähän hassusti, kuin odottaen näkevänsä tässä jotain enemmän. Jotta kirjaa voisi kutsua fantasiaksi, muutama velho häärii Tobinin elämän liepeillä, mutta useampaan sataan sivuun mitään kovin erikoista ei tapahdu. Tobin kasvaa, saa kaverin, opettelee miekkailua, seikkailee metsissä jne. jne.

    Tarina nytkähtää hieman eteenpäin, kun Tobin liittyy serkkunsa seurueeseen Skalan pääkaupungissa, mutta sitten taas tutustutaan uusiin ystäviin, opetellaan vähän lisää miekkailua, seikkaillaan palatsin alueella jne. jne. Välillä sentään salaperäiset entisten kuningattarien haamut ojentelevat Tobinille vallan merkkinä olevaa miekkaansa.

    Jos kirjan arvostelu on tuntunut tähän mennessä jotenkin ivalliselta, niin se johtuu lähinnä siitä, että olen nyt joutunut kestämään kokonaista kaksi osaa hidastempoista fantasiasarjaa, jonka ensimmäinen osa voisi olla melkein minkä tahansa kasvuromaanin aloitus. Poistetaan tarinasta muutama velho ja tämä tuskin on enää edes fantasiaa.

    Sarjassa on monia hyviä ideoita sekä henkilöitä ja kirjailija on selkeästi varsin taitava kirjoittamaan. Kakkososaan päästyäni, joka on, jos mahdollista, vieläkin hidastempoisempi kuin ensimmäinen osa, voin melkein nyt jo sanoa, että tämän trilogian suurin ongelma on se, että tässä ei ole jutun juurta trilogiaksi saakka. Jos kaikki turha löpötys ja ylimääräinen tunnelmankehittely jätettäisiin pois, tästä tulisi ihan mukiinmenevä, nopeavauhtinen ja mielenkiintoinen yhden niteen teos, jota olisi todennäköisesti ilo lukea. Nyt sitä vaan toivoo, että tapahtuisi edes jotain, katkaisisi Tobin edes jalkansa, tai mitä tahansa, kunhan ei tätä samaa vanhaa kaveruussuhteiden kehittelyä sivukaupalla.

    Kaikesta huolimatta pidin ensimmäisestä osasta aikanaan näköjään 4/5 tähden edestä. En silloin selkeästi tiennyt vielä mitä tuleman pitää. Koko sarjalle kaksi kolmasosaa luettuani en voi antaa 3/5 enempää pisteitä. Siinäkin voi olla liikaa, jos kolmaskin osa on lisää tätä samaa. Sen aion kuitenkin lukea, koska periksihän ei anneta, kun kerran on hommaan ryhdytty!

    Tämä kirja on sinulle, jos
    • nautit leppoisasta ja syvällisestä juonenkehittelystä
    • et kaipaa jatkuvaa toimintaa
    • kirjan perusjuoni poikana esiintyvästä tytöstä ja mitä siitä sitten seuraa, kiinnostaa

    sunnuntai 29. tammikuuta 2012

    Kynttilä tuulessa

    Blonde - Joyce Carol Oates
    suomennettu nimellä Blondi, Otava 2001

    Loppuvuosi oli minulle varsin huono lukemisen suhteen. Jumittauduin useankin tiiliskiven pariin, joita en vain saanut luetuksi loppuun ja jo heinäkuusta jatkunut lukumasis ei sittenkään hellittänyt minusta otettaan. Vauhtiin pääsin vasta joulukuussa, jolloin en sitten juuri muuta tehnytkään kuin luin. Onnistuin lukemaan loppuun jopa muutaman noista edellä mainituista ja useamman muun.

    Vuodenvaihteen kiehtovampia lukuelämyksiä oli ehdottomasti Joyce Carol Oatesin Blonde, joka kertoo eräästä Norma Jeane Bakerista, josta tuli aikanaan varsin kuuluisa näyttelijä ja yksi aikakautensa ikoneista. Kirja on lojunut hyllyssäni varmaan siitä lähtien kun se n. kymmenen vuotta sitten julkaistiin. Pääsin aikanaan sen lukemisessa jo aika pitkällekin, mutta syystä tai toisesta lukuyritys jäi silloin tosiaan vain yritykseksi. Huomasin kuitenkin, että tästä edellisestä kerrasta oli jo sen verran pitkä aika, että minkäänlaista mielikuvaa kirjan tapahtumista ei ole päähän jäänyt. Pääsin siis kirjan pariin ns. puhtaalta pöydältä.

    Blonde teki minuun varsin syvän vaikutuksen. Esipuheessaan Oates varoittaa siitä, että kirjan ei ole missään nimessä tarkoitus olla Marilyn Monroen elämänkerta ja Oates onkin ottanut paljon taiteellisia vapauksia kirjaa kirjoittaessaan. Mm. monien Monroen elämän keskeisten henkilöiden nimet on muutettu aivan muuksi ja Oates on selkeästi korostanut vain tiettyjä tapahtumia Norma Jeanin/Marilynin elämässä. Silti kirjaa pakostakin lukee hieman kuin elämänkertaa, varsinkin kun Oates kuvaa niin todentuntuisesti ja koskettavasti rikkonaisesta perheestä kotoisin olevan yksinäisen pikkutytön kasvun epävarmaksi naiseksi ja vihdoin maailmanluokan tähdeksi, joka haluaisi vain olla rakastettu ja haluttu ja joka kaipaa tietoa tuntemattomasta isästään kirjan viime sivuille saakka. Monta kertaa tulee mieleen, että juuri näin olisi Monroe saattanut todella ajatella ja tuntea.

    Kirjassa on paljon mielenkiintoisia teemoja, joiden ansiosta teos kertoo lopulta aivan jostain muusta kuin Norma Jeane Bakerista tai Marilyn Monroesta. Oates tutkiskelee naisena olemista, lapsen suhdetta vanhempiin, julkisuutta ja kulutusyhteiskuntaa, jossa myös ihmiset ovat hyödykkeitä ja joiden tärkein olemassaolon syy on massojen viihdytys. Monet kirjan teemoista ovat varsin kipeää luettavaa. Myös seksi on läsnä lähes tarinan alusta loppuun. Lähes joka sivulla seksiä ajatellaan, siitä keskustellaan tai sitä harrastetaan, jopa siihen pisteeseen asti, että kirjan puoliväliin mennessä lukijakin alkaa koko teemaan puutua. Oates keikkuu koko ajan sillä hiuksenhienolla rajalla, jolloin asiaan alkaa jo todella kyllästyä.

    Kirja on vaikuttava, mutta vaatii myös lukijaltaan paljon. Kirjan tyyli jäljittelee usein Norma Jeanin sielunelämää ja peräkkäiset kappaleet saattavat olla varsin erilailla kirjoitettuja. Väliin tyyli on jopa lähes puuduttavan rauhallista ja seuraavassa hetkessa kerronta poukkoilee sivun laidasta laitaan kolibrin tavoin, johon Marilynia kirjassa usein verrataan. Mitä lähemmäs loppua tullaan, sitä kaoottisemmaksi myös teksti muuttuu.

    Blonde on mielestäni melkeinpä niin täydellinen kirja, kuin tälläisesta aiheesta ylipäätään voidaan kirjoittaa. Se ei takuuvarmasti miellytä kaikkia, mutta minut se onnistui vakuuttamaan. Kirja oli temaattisesti rikas, ajatuksia herättävä ja mielenkiintoinen. Tämä inspiroi minua lukemaan Monroesta enemmänkin ja jatkossa aion tutustua myös Oatesin muuhun tuotantoon lähemmin.

    5/5

    Kirjan on lukenut myös Ina.

    Tämä kirja on sinulle, jos

    • Monroen elämä myös fiktiiviseltä kantilta kiinnostaa
    • haluat lukea älykkään kirjan siitä, minkälaista on olla nainen ja seksisymboli miesten maailmassa
    • lähes 1000 sivun pituus ei hirvitä
    Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...