keskiviikko 31. joulukuuta 2014

Jos et ensimmäisellä kerralla onnistu, niin yritä, yritä uudelleen

Elämä elämältä - Kate Atkinson

Kirjablogit täyttyvät 2014-vuoden koostepostauksista, mutta hei! Tätä vuottahan on vielä kymmenen tuntia jäljellä! Itse yritän epätoivon vimmalla lukea vielä viimeistä kirjaa, jotta saisin lukutilastoja sen osalta kirkastettua. Koostepostauksen sijaan jatketaan siis kirja-arvioilla. Näitäkin on kuluvan vuoden osalta  jonossa vaikka kuinka monta...

Viime postauksessa lupailin arviota Elämä elämältä-kirjasta, josta on monessa blogissa viime aikoina puhuttu. Asia ei sinänsä ole ihme, koska kirja on yksi mielenkiintoisimmista lukukokemuksista koko vuonna.

Ursulaa on koko hänen elämänsä vaivannut omituinen déjà vun tunne. Aivan kuin hän olisi kokenut kaiken jo aikaisemminkin. Tämän tunteen johdattamana Ursulan on lähes pakko tehdä väliin tekoja, joita ei voi itsellekään selittää; saattaa naapurintyttö kotiin sen sijaan, että lähettäisi tämän matkaan yksin, estää kotiapulaisen meno Lontooseen lähes keinolla millä hyvänsä tai kävellä sen hyvännäköisen, kohteliaan miehen ohi tervehtimättä. Ihmisen elämässä nimittäin ne mitättömätkin yksityiskohdat saattavat lopulta ratkaista kaiken. Niin moni asia voi mennä niin monella eri tavalla pieleen.

Ursula saa kuitenkin elää elämäänsä uudelleen kerta toisensa jälkeen. Aivan kuin hänet olisi luotu yrittämään uudelleen niin monta kertaa, että osaa vihdoin tehdä kaikki asiat juuri oikein. Kyky on sekä kirous, että lahja. Ursula joutuu luovimaan läpi 1900-luvun alun Euroopan synkimmät vaiheet parhaansa mukaan samalla perheestään huolehtien. Onnistuuko kaikkea kuitenkaan aina muuttamaan ja jos onnistuu, niin mitkä ovat seuraukset?

Atkinson on kirjoittanut uskomattoman kiehtovan kirjan uudelleensyntymisestä ja kohtalon voimasta. Eloonjääminen saattaa olla lopulta aivan hiuskarvan varassa ja ne pienimmätkin päätökset ovat usein merkittävämpiä kuin voisi uskoakaan. Paljon on lopulta merkitystä sillä, käveleekö esimerkiksi juuri tiettyä katua tietyllä hetkellä, seisooko oikeassa paikassa oikeaan aikaan, tapaako oikeat ihmiset. Kirja saa miettimään omaakin kuolevaisuutta ja sitä, miten suuri merkitys sattumalla ihmisen elämään kuitenkin on.

Ursulan uudelleenyrittämistä on väliin jopa hauska seurata. 1918-vuoden influenssaepidemialtakaan ei vältytä lopulta kuin äärimmäisten toimien avulla. Uudelleensyntyminen laittaa Ursulan myös vaikeiden valintojen eteen. Jos tiedät, että maailma on menossa kohti katastrofia, mitä olet lopulta valmis tekemään sen estääksesi?

1900-luvun alun Eurooppa kuvautuu sotineen ja muine tapahtumineen Ursulan ja hänen perheensä kautta kirjassa todella loistavasti. Sotien aiheuttamat menetykset menevät lukijallakin ihon alle. Kirja on mahtava ja ajatuksia herättävä lukukokemus, jossa tarinan ytimessä on lopulta perheen ja rakkauden voima. Atkinsonin muita kirjoja lukee tämän jälkeen ihan mielellään lisää.

5/5

keskiviikko 24. joulukuuta 2014

Jouluntoivotukset!

Oikein lämmintä ja rauhallista joulua kaikille kirjojen ystäville ja blogin lukijoille! Valitettavasti näiden mobiiliyhteyksien kanssa kuvien yhdistäminen postaukseen ei oikein toimi, mutta kuusi on jo koristeltu ja riisipuurot pistetään kohta tulille.


Hauskaa joulua!

maanantai 22. joulukuuta 2014

Hiljaiset ne maan perii?

Kuva: Avain
Hiljaiset. Introverttien manifesti - Susan Cain

Tämän päivän blogipostaus piti käsitellä Kate Atkinsonin Elämä elämältä-kirjaa, mutta Lukutoukassa ennätettiin juuri edelle. Jätetään Elämä elämältä siis tuonnemmaksi ja keskitytään joulurauhan teemaan sopien hiljaisiin ihmisiin.

Introvertteja on kaikkialla. Heitä on pelkästään USA:ssa ainakin kolmasosa väestöstä (ja Suomessa varmaankin enemmän). Silti työelämässä ulospäinsuuntautuneisuus on ihanne, johon kaikkien odotetaan pyrkivän. Mitä paremmin osaat itseäsi myydä, sitä parempana ja kyvykkäämpänä ihmisenä sinua pidetään. Kaikki eivät kuitenkaan tähän pysty. Osa ihmisistä suuntaa ajattelunsa sisäänpäin ja sen sijaan, että tämä nähdään heikkoutena, kannattaisi introverttien ainutlaatuisia ominaisuuksia hyödyntää paremmin.

Cain lähtee käsittelemään aihettaan hyvin tieteellisestä näkökulmasta. Hän esittelee kirjassaan useita tutkimuksia, joilla introverttien ja ekstroverttien eroavaisuuksia on pyritty kartoittamaan, niin käytöksen kuin aivojen toiminnan asteella. Hän pyrkii löytämään ne asiat, joissa introverttien vahvuudet piilevät ja antaa samalla jonkin verran vinkkejä myös ulospäinsuuntautuneessa maailmassa pärjäämisessä.

Täytyy sanoa, että varsinkin kirjan alkukappaleista löysin täysin itseni. Tietyt luonteenpiirteeni, joita olen itsekin pitänyt aina jotenkin kummallisina ja poikkeavina, eivät ole suinkaan sitä, vaan osa introverttiä luonnettani. Moni asia, joista Cain kirjassaan puhuu, on ollut minulle ainakin alitajuisesti itsestäänselvyys jo pitkään.

Vaikka kirja oli ainakin tietyllä tasolla jopa elämää mullistava, odotin silti kirjalta vielä jotain enemmän. Kirjan englanninkielinen alaotsikko (The Power of Introverts in a World That Can't Stop Talking) kuvaakin kirjan sisältöä paremmin kuin sen käännös. Näkökulma on nimittäin hyvin Amerikka-keskeinen ja bisnesmaailmaan painottuva. Suomessa, jossa hiljaisuus on edelleen kunniassa, ei introverttiys ole ihan samanlainen ongelma, kuin kulttuureissa, joissa on aina oltava jotain sanottavaa. Toinen toistaan seuraavat tutkimustulokset alkoivat käydä kirjan loppua kohden myös hieman pitkästyttäviksi.

Kirja oli kuitenkin kohtuullisen hyvä ja tärkeästä asiasta kirjoitettu. Joku viimeinen silaus jäi kuitenkin mielestäni vielä puuttumaan ja jäin kaipaamaan jotain lisää. Suosittelen kuitenkin kirjaa kaikille introverteiksi tunnustautuville ja heidän läheisilleen.

4/5

torstai 18. joulukuuta 2014

Onnea ei takaa edes lottovoitto

Kaikki oikein - Anna-Leena Härkönen

Eevi puurtaa päivästä toiseen kosmetologin työssä, josta ei ole oikein löytänyt iloa elämäänsä vuosikausiin. Eevin mies Kari soittaa bändissä ja juo aika ajoin liikaa. Hän on kuitenkin enimmäkseen niin hauskaa seuraa, ettei se Eeviä niin haittaa.

Eevi on elänyt ankean lapsuuden, josta on jäänyt mieleen vain jatkuva säästäminen ja koulukiusatuksi tuleminen. Kovin paljoa rahaa ei ole nytkään, mutta pieniä palkintoja voi itselleen silti aina joskus hankkia. Hetken mielijohteesta Eevi lottoaa yhden rivin ja voittaa.

Raha saa pariskunnan pään pyörälle. Eevi pystyy viimein hankkimaan itselleen sen kaiken, josta on aiemmin jäänyt paisi. Tekeekö raha kuitenkaan onnelliseksi, kun kateus tuntuu valtaavan sukulaiset ja ystävät? Karillekin viina maistuu yhä tiheämmin. Olisiko entinen köyhä elämä ollut sittenkin helpompaa?

Kirja oli ihan hauska makupala varsinkin Ikuisuusvuonon profeettojen jälkeen, joka souti väliin varsin syvissä vesissä. Juoni oli suoraviivainen ja samalla myös osin ennalta arvattava. Toisaalta kuka nyt haluaisi lukea kirjaa lottovoittajista, joille onni hymyilee myös voiton jälkeen?

Härkösen kirjassa käydään läpi niin yllättävän rikastumisen kirot kuin sivutaan myös naiseuden syvintä olemusta ja mietitään yleisemmin myös avioliittoa. Väliin lottovoitto tuntuukin olevan vain taustatarinaa avioliiton ja ystävyyden teemojen käsittelemiselle. Mitä kaikkea rakkaus ja ystävyys kestää? Mikä tekee perheen ja voiko täyttä elämää elää myös ilman materiaa? Eevin kuluttamisvimmalle naureskellaan ja jatkuva shoppailu tuntuu lopulta niin Eevistä kuin lukijastakin ilottomalta ja tyhjältä.

Oli muuten hauskaa lukea Eevin suusta ajatuksia, joita tiesi Härkösen omiksi mielipiteiksi. Kolumnikokoelmien Härkönen paistoi läpi useassa kohtaa.

Kaikki oikein oli mukavaa välipalalukemista, mutta sen sanoma oli liian tuttu. Ihan kohtalaisen hyvä kirja Härköseltä, mutta ehkä ei kuitenkaan hänen parhaitaan.

3/5

tiistai 16. joulukuuta 2014

Pimeä ja kylmä Grönlanti

Kuva: Otava
Ikuisuusvuonon profeetat - Kim Leine

Morten Falck on helpottunut, kun pääsee vihdoin kotoaan, pienestä Lierin norjalaiskylästä suurempaan maailmaan. Hän matkustaa opiskelemaan teologiaa 1700-luvun lopun Kööpenhaminaan. Morten haluaisi ryhtyä lääkäriksi, mutta opiskelut maksava isä on halunnut Mortenista aina pappia.

Kööpenhamina näyttää Mortenille sekä hyvät että huonot puolensa. Ihmisluonnosta kiinnostunut Morten tutustuu myös Kööpenhaminan pimeään puoleen ja samalla löytää pimeyden myös itsestään. Paikkaansa maailmasta Morten ei sen sijaan tahdo löytävän millään. Hän kihlautuu, kun ei oikein tiedä mitä muutakaan tekisi. Paikka lähetyssaarnaajana Grönlannissa kuitenkin vetää Mortenia selittämättömällä tavalla puoleensa ja hän päättää tämän vuoksi jättää koko entisen elämänsä taakseen.

Grönlannissa Morten löytää kuitenkin jotain täysin muuta, kuin mitä osasi odottaa. Jumalan sanasta kiinnostuneiden alkuasukkaiden sijaan Grönlannissa on vain nälkää ja kylmyyttä. Tanskalaiset käyttävät aikansa irstailuun, alkuasukkaat ovat epäileväisiä, eikä heidän todellisista ajatuksistaan pääse selville. Kuuden Grönlannissa viettämänsä vuoden aikana Mortenista tulee katkera ja lannistunut mies. Miten intoa puhkuvalle lähetyssaarnaajalle on päässyt käymään näin?

Ikuisuusvuonon profeetat oli jälleen yksi kirjaston pikalainoista, joten luin sen muutamassa päivässä ja hyvä niin. Voi olla, että jos olisin liikaa pysähtynyt pohtimaan kirjan tapahtumia, olisi lukemisen tahti saattanut hiipua olemattomiin. Tarina on nimittäin todella laaja ja monisyinen. Grönlanti karuine luontoineen ja siirtokunnan arki 1700-luvun lopulla kuvataan mielenkiintoisesti, mutta hikeä, verta ja kyyneleitä säästelemättä. Alkuasukkaiden ja tanskalaisten välisiin konflikteihin päästään hyvin sisälle.

Jotenkin Morten henkilönä jättää kuitenkin kylmäksi. En oikein pitänyt hänestä missään kirjan vaiheessa ja varsinkin kirjan alkupuolella hän oli hyvinkin itsekeskeisen oloinen. Grönlanti tosin onnistuu parantamaan hänet tästä synnistä ainakin osittain.

Kirja on juonellisesti hyvin runsas, ehkä jopa liikaakin. Tarina kestäisi hyvin uudelleenlukua. En tosin ihmettele, että kirja on voittanut Pohjoismaisen neuvoston kirjallisuuspalkinnon.

4/5

sunnuntai 14. joulukuuta 2014

Kekseliästä fantasiaa nuorille Kalevalan hengessä

Tuliterä - Timo Parvela

"Olette varmaan kuulleet Sammosta?"

"Joo! Minulla on siellä tili."

Muun muassa näillä hauskoilla sanakäänteillä lähtee liikkeelle Kalevan maailmaan sijoittuva nuorille tarkoitettu Sammon vartijat-fantasiatrilogia. Jykevästä kanteleensoitosta käynnistyy tapahtumaketju, jonka seurauksena ystävykset Ilmari, Ahti ja Anni ystävineen lähtevät etsimään Sammon viimeisiä kappaleita, ennen kuin Louhi juonikkaine suunnitelmineen ehtii väliin.

Maailmaa koettelee ennennäkemätön helleaalto. Puhutaan ilmastonmuutoksesta ja intiaanikesästä, mutta nuoret saavatkin kuulla, että syy ilmaston lämpenemiseen on Louhessa ja siinä, että hän on haalinut itselleen lähes kaikki viimeiset Sammon palaset. Louhi haluaa rakentaa Sammon uudelleen, vaikka maailmanloppuhan siitä seuraisi. Ilmarin ja Ahdin perheet ovat vuosisatoja suojelleet Sammon kappaleita, jottei näin pääsisi käymään. Sammon vartiointi on kuitenkin vaativaa työtä ja vastapuoli on sekä juonikas että vaarallinen. Tarvitaan apua hyvin yllättäviltä tahoilta, jotta taistelu Louhen suunnitelmia vastaan onnistuu.

Kuulin Sammon vartijat-kirjasarjasta jo muutama vuosi sitten ja jo silloin tarina kiehtoi minua. Olin hyvin kiinnostunut näkemään, miten Parvela onnistuu tuomaan Kalevalan maailman nykypäivään ja etenkin nuorten kirjallisuuteen. En joutunut tässä suhteessa pettymään. Juoni on punottu todella taidokkaasti ja Kalevalaa tuodaan esiin lähes salakavalalla tavalla, jolloin alkuperäisestä tarinasta oppii kuin huomaamattaan koko ajan. Tekstikatkelmia Kalevalasta on upotettu kirjan kertomukseen sinne tänne. Kalevalaa esitellään kirjassa hyvin vetävässä muodossa ja itsellekin tuli tunne, että olisikohan jo aika lukea kirja.

Hauskuutta ja nokkelaa sanailua ei ole unohdettu. Juoni on kepeä ja myös sopivan jännittävä, jotta mielenkiinto säilyy koko tarinan ajan. Voisin ajatella, että etenkin sellaisille 10+ pojille ja tytöille tämä olisi hyvinkin tarina paikallaan.

Sarja jatkuu Tiera-kirjassa, jonka olen kirjastosta jo lainannut odottamaan.

4/5

torstai 11. joulukuuta 2014

Vaihtoehtoista historiaa parhaimmillaan

Perhonen ja jaguaari - Aliette de Bodard

Vietnamilaistautainen Aliette de Bodard on luonut kiehtovan maailman, jossa kiinalaiset ovat ehtineet Amerikan mantereelle ennen eurooppalaisia, atsteekkien kulttuuri on saanut rauhassa kukoistaa ja Yhdysvallat on vain pieni, köyhä, muukalaisvihainen valtio Pohjois-Amerikan itäosissa. Kiinalaisten löytöretkeilijöiden jälkeläiset ovat perustaneet mahtavan Xuyan valtion ja tähtienvälinen matkustus on tullut mahdolliseksi xuyalaisten keksintöjen myötä.

Tähän maailmankaikkeuteen de Bodard sijoittaa Perhosen ja jaguaarin novellit. Kirja jakautuu kahteen osaan, jossa ensimmäisissä tarinoissa tutustutaan Xuyan ja Suur-Mexican valtioihin ja elämänmenoon eri näkökulmista. Ensimmäisen osan novelleista moni ottaa jännityskertomuksen muodon. Rikoksia ratkotaan ja samalla päästään kurkistamaan niin ylhäisön kuin tavallisen kansankin elämään de Bodardin muodostamassa maailmassa. Novellien päähenkilöt ovat enimmäkseen naisia, jotka ovat muutosten äärellä, etsimässä itseään. Xuya tiukkoine luokkarajoineen ja Suur-Mexica verisine atsteekkikulttuureineen ovat äärettömän mielenkiintoisia ja loistavasti rakennettuja tapahtumamiljöitä.

Toisessa osassa liikutaan avaruudessa. Avaruusasemien maailma ei sitten enää onnistukaan kiehtomaan yhtä voimakkaasti kuin elämä maapallon pinnalla. Ajattelevien ja tuntevien avaruusalusten maailma jää etäiseksi, eikä kirjan loppupään tarinoista pääse samalla tavalla viehättymään.

Kirja on upea kokoelma novelleja, joita ei suomeksi ole aiemmin julkaistu. Suomennokset ovat sujuvia ja yhdenmukaisia, vaikka suomentajia on ollut kirjaa tekemässä kaksi. Novellikokoelma on todellinen helmi kenelle tahansa scififanille. Xuyasta olisin halunnut lukea vielä lisää. Onneksi minulla on de Bodardin atsteekkien maailmaan sijoittuva kirjatrilogia Obsidian and Blood hyllyssä odottamassa.

4/5

tiistai 9. joulukuuta 2014

Koskaan ei voi olla liian vanha lukemaan hyviä satuja!

Miehestä syntynyt ja muita satuja aikuisille - Sari Peltoniemi

Peltoniemi on jälkikirjoituksensa mukaan aina ollut intohimoinen satujen ystävä. Hän on vuosia miettinyt oman satuteoksen kirjoittamista ja sai nyt pienen patistelun myötä sellaisen aikaiseksi.

Miehestä syntynyt koostuu 15:stä lyhyestä sadusta. Tarinoiden inspiraationa ovat ainakin osittain olleet vanhat sadut, jotka Peltoniemi on tuonut nykyaikaan ja joille hän on antanut omaleimaisen tyylinsä. Olin tunnistavinani ainakin Siniparran ja Tuhkimon saduista. Kaikkien satujen alkuperäisversiota en kuitenkaan tunnistanut, olisiko Peltoniemi kirjoittanut siis muutaman ihan omankin?

Henkilöt ovat useista perinteisistä saduista tuttuja. Löytyy prinssejä ja prinsessoja, köyhiä, työmiehiä, puhuvia eläimiä ja ilkeitä äitipuolia. Joskus vaan saattaa tosin olla niin, että prinssit ovatkin kiinteistövälittäjiä ja pääministereitä, uljaina ratsuinaan vesiskootterit ja Kia Sorentot. Kodeissa kasvatetaan trendikkäästi luomuohraa ja virkataan pipoja myyntiin.

Jokainen saduista on kieli poskessa huumorilla kirjoitettu. Sadut ovat ilahduttavan hauskoja ja jatkuvasti saa hykerrellä milloin millekin mehukkaalle yksityiskohdalle. Kaikki tarinat ovat tasaisen hyviä, floppeja ei mukaan mahdu. Kirja on lyhyt, eikä satuihin ehdi kyllästyä. Kirja olisi mielestäni omiaan päivän piristykseksi esim. työmatkoille. Voisiko päivä enää paremmin alkaa kuin satujen merkeissä?

Suosittelen tätä kirjaa oikein lämpimästi kaikille niille, joille satujen aika ei vielä ole ohi. Peltoniemen kirja kestää uudelleenlukemista ja varmasti jatkossa ainakin minun tekee mieli palata sen ääreen vielä uudestaan.

5/5

sunnuntai 7. joulukuuta 2014

Ihana Ove!

Kuva: Atena
Mies, joka rakasti järjestystä - Fredrik Backman

Ove on mies, joka on ollut "äreä vanha ukko jo kansakouluikäisestä". Hän ei ole pyytänyt elämältä paljoa ja on tyytynyt vähään. Oven elämän keskipisteenä on viimeiset neljäkymmentä vuotta ollut vaimo Sonja, joka on kuitenkin puoli vuotta aikaisemmin kuollut syöpään.

Ove ei näe enää mitään mieltä jatkaa tyhjää elämäänsä. Suunnitelmat on jo tehty, lehtitilaukset ja sähkö katkaistu ja hirttosilmukka solmittu. Mikään ei mene kuitenkaan Oven säntillisten suunnitelmien mukaan, kun naapuriin muuttanut tomppeli peruuttaa peräkärrynsä päin Oven postilaatikkoa. "Tähän on maailma tullut", Ove ajattelee. "Hyödyllisiä taitoja, kuten peräkärryn peruutusta ei osaa enää kukaan." Ove käy peruuttamassa kärryn, tutustuu tomppelin raskaana olevaan vaimoon ja lähes huomaamatta Oven elämä alkaa muuttua. Itsemurhasuunnitelmat on laitettava syrjään kerta toisensa jälkeen, kun naapurustossa milloin mikäkin kriisi vaatii Oven apua.

Lukuisan Laura suositteli minulle tätä kirjaa loppukesästä ja tarina kuulosti sen verran mielenkiintoiselta, että pitihän se kirjastosta lainata. Pikaluin tämän kirjan lopulta kahdessa päivässä kirjaston laina-aikojen takia. Olisin varmasti lukenut kirjan kertaistumalta muutenkin, mutta tarinaan olisi ollut mukavaa paneutua myös ajan kanssa, niin hyvin Oven ja hänen uusien ystäviensä seurassa viihdyin.

Kirjan juoni ja itse Ove ovat lyhyesti sanottuna aivan mahtavia. Tarina vuoroin naurattaa ja sitten taas särkee sydämen. Koko naapurustokaarti on sympaattista porukkaa (muutamaa Ovenkin inhokkia lukuunottamatta) ja todellakin toivoo, että ongelmat ratkeaisivat lopulta parhain päin.

Voi olla, että jonkun makuun kirja on ajoittain turhan sentimentaalinen ja siirappinen. Itse kuitenkin totesin, että jos kirja saa minut itkeskelemään ihan antaumuksella ei pelkästään loppuratkaisun kohdalla vaan vielä siinäkin vaiheessa, kun luin muiden kirjoittamia arvioita kirjasta, niin tarinan täytyi olla todella hyvä. Suosittelen oikein lämpimästi kaikille, jotka kaipaavat luettavakseen hyvän mielen kirjaa!

(Ostin muuten kirjan pokkarina itselleni ja takuulla luen sen vielä joskus uudestaan)

5/5

perjantai 5. joulukuuta 2014

Marraskuun luetut 2014

Kuinka se joulukuu tulikin eteen näin nopeaan, kun juuri oli juhannus? Joulu on onneksi kohta käsillä ja sen myötä ylellinen parin viikon loma, jolloin varmasti ehtii lukea myös muutaman kirjan. Lukemista tässä kuussa riittää, koska useammassa kirjaston kirjassa on uusimiskerrat täynnä, joten ne on nyt viimeistään luettava, jos meinaa.

Marraskuun saldo oli oikein hyvä, 7 luettua kirjaa. Kolme näistä oli tosin Librarythingistä arvioitavaksi saatua lyhyttä hömppäkirjaa, mutta kuitenkin... Kaikki lasketaan! :D Eniten minua ilahdutti se, että saavutin jo tässä kuussa monen vuoden lukutavoitteeni eli 60 kirjaa! Kaikki tästä eteenpäin on pelkkää plussaa.

Marraskuussa lukaisin:

Hiljaiset. Introverttien manifesti - Susan Cain: Loistavaa luettavaa kaikille introverteille tai heidän läheisilleen.
Teräs - Silvia Avallone: Ajoittain kipeä kertomus aikuiseksi kasvamisen tuskasta pienessä italialaisessa teollisuuskaupungissa. Tykkäsin!
Kakkua, kiitos! - Catharina Ingelman-Sundberg: Huimiin juonenkäänteisiin yltävä kertomus palvelutalon asukkaista, jotka kyllästyvät oloihinsa. Ei kuitenkaan päihittänyt ehtoolehtolaisia sympaattisuudessa.
The Unlikely Pilgrimage of Harold Fry - Rachel Joyce: Hyvänmielen kertomuksena alkanut tarina sukeltaa lopulta hyvin syvälle. Koskettava
Dante's Fire - Jennifer Probst: Librarythingin kautta saatu lyhyt kirja. Paranormaalia romantiikkaa sivuava juoni. Toisaalta pidin tästä, toisaalta niskakarvat nousee vieläkin pystyyn päähenkilön stalkkeritaipumusten vuoksi.
Stopping Short - Mindy Klasky: LT:stä saadut baseball-romanssit jatkuvat. Tämä oli toistaiseksi paras!
The Empress of Ireland - Jennifer Conner: Myös LT:stä. Tarina oli hyvin lyhyt, mutta henkilöt sympaattisia. Olisi hyötynyt sadasta lisäsivusta.

Seuraavan kuun kasa onkin sitten aika vaikuttava.


Useampi kirja on kyllä aloitettu, mutta pahasti kesken. Kuokkamummon sentään jo luin, mutta kaikki nuo kirjat kasassa sen alla täytyy ennen vuodenvaihdetta palauttaa kirjastoon. Eihän siinä nyt ole kuin kahdeksan kirjaa. Ihan helppo juttu! :p Valontuojat on minulla ollut kesken jo pari kuukautta, mutta en ole sitä aiemmin näihin postauksiin tuonut. Syy on todennäköisesti siinä, että olen epäillyt sen luku-urakkaa epätoivoiseksi jo alusta alkaen.

Mitä kirjoja teillä on tälle kuulle odottamassa?

maanantai 24. marraskuuta 2014

Kattavasti Canthista

Herkkä, hellä, hehkuvainen. Minna Canth - Minna Maijala

Minna Canthin teokset kuuluvat suomalaisen klassikkokirjallisuuden kaanoniin, mutta en itse ainakaan Canthin elämästä ole tietänyt ennen tätä Tieto-Finlandia-ehdokkaanakin ollutta kirjaa kuin pintasilauksen. Tiesin ennestään, että Canthin elämään liittyi kiinteästi Kuopio, näytelmäkirjallisuus ja naisasia, mutta missä suhteissa, niin siitä lähdin ottamaan selvää.

Maijalan kirjaa lukiessa ei tarvinnut pettyä. Maijala käy läpi hyvinkin tarkasti ja perusteellisesti Canthin elämän kaikki vaiheet, kirjailijanuran ja osallistumisen aatetoimintaan. Kirjassa käsitellään myös Canthin teosten saamaa aikalaiskritiikkiä ja Maijala pyrkii sijoittamaan Canthin teokset ja toiminnan 1800-luvun lopun Suomessa vallinneeseen kulttuuri-ilmapiiriin.

Maijalan kirjan Canthista välittyy henkilö, joka on halunnut olla monessa mukana. Canth otti aktiivisesti osaa aikakauden arvokeskusteluun. Vaikka Canth ei halunnut nostaa itseään jalustalle aatteen sijasta, tuntui hän silti nauttivan siitä, että oli keskustelun keskiössä. 1800-luvun lopulla Canthin salonki olikin tunnettu vilkkaista ja älyllisistä keskusteluistaan, jossa puitiin aatteiden lisäksi myös kotimaisen ja ulkomaisen kirjallisuuden uusia suuntia.

Kirjassa tarkastellaan Canthin elämää useasta eri näkökulmasta, yksi näkökulma kerrallaan. Kirjan alku on perinteistä elämäkertaa. Tämän jälkeen palataan ajassa taaksepäin Canthin kirjailujanuran alkuvuosille ja käydään läpi ensin Canthin näytelmät ja sitten muut teokset. Lopuksi tutustutaan Canthin toimintaan naisasianaisena, pohditaan hänen suhtautumistaan uskonasioihin ja sairauteen. Vaikka eri kappaleissa kuljetaan ajassa koko ajan eteen ja taakse, pysyy paletti kohtuullisen hyvin kasassa ja Maijala pystyy nivomaan mm. edellisten kappaleiden elämäkertatiedot Canthin teoksien syntyhistoriaan.

Canthista kirjoitetut aiemmat elämäkerrat saavat Maijalalta tiukkaa kritiikkiä, mutta kritiikki oli mielestäni hyvin perustellun oloista, vaikka en Canth-tutkimuksesta mitään tiedäkään. Maijalan kirja oli minusta mielenkiintoista luettavaa ja sen näkökulmat käytiin läpi perinpohjaisesti ja monipuolisesti. Suosittelen lämpimästi kirjaa niille, jotka haluavat tutustua Canthin elämään lähemmin.

Kirjan lopussa törmäsin vielä yhteen aika järkyttävään yksityiskohtaan, josta en näin tamperelaisena tiennyt mitään. Kuulemma Canthin rakas Kanttila pikkuhiljaa rappeutuu Kuopiossa eikä sitä ole kunnostettu edes museotilaksi?! Kun kyseessä on näinkin merkittävä paikka suomalaisessa kulttuurihistoriassa, niin automaattisesti oletin, että nykyaikana tämmöisistä tiloista pidettäisiin ehdottomasti hyvä huoli.

4/5

perjantai 21. marraskuuta 2014

Vihastuksesta ihastukseen

Ole hyvä - Riikka Takala

Ystävykset Elli, Viola ja Aava ovat elämässään hyvin samanlaisessa tilanteessa. Kaikki ovat työttömiä, joskin Aavan aika menee miehen ja kodin huoltamiseen. Ellillä on myös lapsi, jonka isä on vankilassa. Viola kuluttaa päiviään erinäisten projektien toteuttamiseen, vaikka hänellä ei ole koskaan tarpeeksi rahaa tehdäkseen kaikkea, mitä haluaisi. Naisia yhdistää afrikkalainen tanssi ja opettaja Florence, jota jokainen naisista jollain tavalla ihailee.

Viola on kuitenkin sitä mieltä, että naiset ovat erittäin hyväosaisia. Vaikka heillä ei olekaan työtä, asuvathan he silti Suomessa ja toimeentulo on jotain kautta aina taattu. Viola ehdottaa naisille uutta projektia. Florence kun näyttää aina niin vakavalta, että hänelle olisi syytä hankkia ympärileikkauksen purku, jotta Florencekin voisi taas nauttia elämästä. Kaikki ei kuitenkaan mene ihan suunnitelmien mukaan ja hyvää tekemälläkin voi saada aikaiseksi paljon pahaa. Ystävyksillä on heidän omasta mielestään kaikki, mutta olisiko kuitenkin niin, että Florencella on vieläkin enemmän?

Kun suljin kirjan, oli ensimmäinen ajatus se, että oikeasti inhosin tätä tarinaa. Varsinkin Viola vaikutti itsekeskeiseltä ja hyvin vastenmieliseltä henkilöltä, eivätkä muutkaan naiset hänestä kovin kauaksi jääneet. Kun sitten aloin pohtia kirjan tapahtumia tarkemmin, alkoi sen juoni aueta ihan uudella tavalla ja pääsin jyvälle myös kirjan ilmeisestä nerokkuudesta. Tarina kertoo paljon niin monesta asiasta, joka nyky-yhteiskunnassa on pielessä. Tämä on sekä kirjan vanhin puoli, että sen heikkous.

Tarinassa on nimittäin niin paljon teemoja, että niitä on jo liiaksi asti: hyväntekeväisyys ja sen kohteet, työttömyys ja sen aiheuttama yhteiskunnasta syrjäytyminen, työn antama identiteetti, lapsettomuus ja ylemmyydentunto ulkomaalaistaustaisia ihmisiä kohtaan. Teemojen suuren määrän vuoksi juoni tahtoo hukkua omaan monimutkaisuuteensa ja suureen haluunsa käsitellä kaikki mahdolliset ystäväporukan kohtaamat yhteiskunnan ongelmat.

Yksi ehkä vaikuttavimmista tarinan huomioista oli se, miten paljon nimenomaan työ ja työpaikka ihmisen identiteettiä määrittävät. Kun sitä ei ole, puuttuu identiteetistä suuri palanen. Monessa blogikirjoituksessa on siteerattu kirjan lausetta "Moni luulee ahkeralle olevan töitä, ei ole". Sinänsä hyvin totuudenmukainen lause nyky-Suomessa. Mielestäni tämä lause ei kuitenkaan kuvastanut kirjan naisten työhaluja mitenkään kovin hyvin. Minulle tuli paremminkin tunne, että kirjan päähenkilöt käyttävät enemmän aikaa työn välttelemiseen kuin sen hakemiseen. Jälleen yksi asia, joka sai minut turhautumaan kirjan naisiin.

Lukukokemuksena Ole hyvä oli siis erittäin ristiriitainen. Kirja itsessään ei ole pitkä, mutta sitä ei ole mitenkään helppo lukea, koska kirjan päähenkilöissä ei ole oikein mitään pitämisen arvoista. Tämä on kuitenkin kirja, joka hyötyisi uudelleenlukemisesta paljon. Varmasti tarinan lukuisat teemat aukeaisivat näin paremmin.

4/5

sunnuntai 16. marraskuuta 2014

Atsteekkeja lenkkipolulla

Kolibri - Kati Hiekkapelto

Anna Fekete on muuttanut takaisin vanhaan kotikaupunkiinsa ja aloittanut uuden työn väkivaltaosaston etsivänä. Hän ei oikein itsekään tiedä, miksi on hankkinut asunnon entisen kotinsa läheltä, mutta uusi työ on juuri sitä, mitä Anna haluaa tehdä.

Anna pääsee heti tositoimiin. Ensin maahanmuuttajaperheen tytär soittaa hätänumeroon hengenhädässä ja sitten lenkkipolulta löytyy ammuttu nuoren naisen ruumis. Anna joutuu todelliseen tulikokeeseen, jonka aikana hän ehtii epäillä omia taitojaan monta kertaa. Uuden työparin nuiva suhtautuminen maahanmuuttajataustaiseen Annaan ei myöskään auta asiaa ja atsteekkien jumaliin liittyvä murha saa koko yksikön yhä enemmän ymmälleen.

Oikeastaan jo ensimmäiset sivut luettuani tiesin, että pitäisin tästä kirjasta. Anna on mielenkiintoinen ja raikas hahmo. Annan työpari Esko on ehkä rasistisine ajatuksineen stereotyyppinen, mutta enimmäkseen pidin kirjan muistakin hahmoista. Tarinan mysteeri on sopivan monimutkainen, joten Annan tavoin lukija joutuu arvuuttelemaan tekojen motiiveja lähes kirjan loppuun asti. Kirjan tekstiä on mukava lukea ja puhekieli oli minusta uskottavaa.

Hiekkapelto tietää selkeästi mistä kirjoittaa ja on tutustunut sekä Annan unkarilaisiin taustoihin, että muuhun maahanmuuttajakulttuuriin. Molemmat pääsevät kirjassa hyvin esiin. Seuraava kirjasarjan osa on kirjastosta jo lainassa ja Annan tarinan jatkoa lukee ihan mielellään.

4/5

sunnuntai 9. marraskuuta 2014

Lupaavahko alku fantasiatrilogialle

Kerjäläisprinsessa - Magdalena Hai

Gigin perhe on joutunut pakenemaan Umbrovian vallankumouksen tieltä. He asuvat nyt köyhinä siirtolaisina Keloburgissa. Gigi seikkailee Keloburgin Alhaiston-kaupunginosassa ystävänsä Henryn kanssa ja elää rahavaikeuksia lukuunottamatta aika huoletonta elämää.

Kaikki kuitenkin muuttuu, kun huhut ihmissusista leviävät kaupungissa. Gigin kotiin heitetään pommi ja käy ilmi, että Gigin perheen pettänyt mies on palannut jälleen etsimään heitä. Gigi päättää ryhtyä yhdessä Henryn kanssa tiukkaan vastarintaan ja pistää petturin suunnitelmien rattaisiin kapuloita.

Steampunk! Höyryä ja helvetinkoneita-kokoelmassa oli yksi Keloburgiin sijoittuva novelli, jonka miljöö oli varsin vaikuttava. Esittelytekstissä puhuttiin Gigistä ja Henrystä ja kävi pian ilmi, että kyseinen kirjasarja on puhututtanut blogimaailmassa monia, joten täytyihän kirjoihin tutustua siis tarkemmin. Ajoitukseni oli aika hyvä, koska trilogian kolmas kirja julkaistiin juuri.

Kirjasarja on tarkoitettu nuortenkirjaksi ja monta kertaa kirjaa lukiessani jouduin muistuttamaan itseäni tästä asiasta. Näin aikuisena olisin kaivannut paljon enemmän yksityiskohtia Gigin ja Henryn Keloburgista ja juonestakin ylipäätään. Tapahtumat seuraavat toisiaan aika huimalla vauhdilla, eikä kiehtovaan miljööseen tai Gigin ja Henryn taustoihin päästä oikein kunnolla paneutumaan. Olen aika varma, että 10-vuotias Riikka olisi kuitenkin ollut haltioissaan kirjan ihmissusista, prinsessoista, pommeista ja eläköityneistä merirosvoista.

Yksi kirjan parhaita puolia on kuitenkin se, että tarinaa ei yritetä siloitella, vaikka kyseessä nuortenkirja onkin. Pahikset ovat oikeasti pahoja ja ihmisiin voi taistelun tuoksinnassa tosissaan sattua, kuten Gigi perheineen joutuu kokemaan.

Tarina paranee loppua kohti ja lupailee hyvää tulevia kirjoja silmälläpitäen. Olen kuullut, että toinen osa olisi tätä kirjaa parempi. Toivottavasti siinä päästään tutustumaan Keloburgiin vielä perinpohjaisemmin.

3/5

sunnuntai 2. marraskuuta 2014

Lokakuun luetut 2014

Lokakuun koostepostaus tulee nyt hämmentävän nopeasti edellisen jälkeen, mutta yritän olla jatkossa tekemättä koosteita ihan puolivälissä kuuta. Lokakuussa luin viisi kirjaa, koska en vain jotenkin saanut itsestäni enempää irti. Tämä on tosin minulle ihan hyvä keskitason tulos.

Syvällisempää arvioita lähes kaikista kirjoista seurannee jälleen myöhemmin, mutta tässä pikaiset kommentit:

Tuliterä - Timo Parvela: ikiteini minussa tykkää lukea nuortenkirjoja ja olen tästä Kalevala-aiheisesta sarjasta ollut jo pitkään kiinnostunut. Hauska trilogian aloitus.
Ikuisuusvuonon profeetat - Kim Leine: Grönlanti oli kylmä ja ankara, eikä Leine paljon siloitellut todellisuutta kirjassaan. Tykkäsin.
Kaikki oikein - Anna-Leena Härkönen: lottovoitto mullistaa Eevin ja Karin elämän, mutta helpottaako raha kuitenkaan mitään? Hyvin härkösmäinen kirja, ei nyt mitään suuria ihastuksentunteita aiheuttanut, mutta kohtuullinen teos kuitenkin.
Third Degree - Mindy Klasky: ns. serial romance-tyylisen kirjasarjan n:s osa. Olen näitä pyytänyt LibraryThingin Early Reviewers-ohjelman kautta arvioon. Kai näissä joku viihdyttää, kun lisääkin on tuolla luettavana.
Elämä elämältä - Kate Atkinson: huikea teos vuosisadan alun Euroopasta, uudelleensyntymästä ja perheestä.

Seuraavan kuun lukupino näyttää taas tältä:


Mukana on lokakuulta ylijääneitä vanhoja tuttuja ja muutama uusi. Teräs ja Hiljaiset minun pitäisi lukea huomiseen mennessä, koska kirjaston laina-aika kuluu umpeen. Lukemista olisi vielä kolmisensataa sivua. Saa nähdä tuleeko tästä mitään vai täytyykö minun periaatteideni vastaisesti ottaa kirjastosta parin päivän edestä myöhästymismaksuja...

sunnuntai 26. lokakuuta 2014

Raa raa Rasputin

Ystäväni Rasputin - J. P. Koskinen

Viime vuoden Finlandia-ehdokkaista juuri J. P. Koskisen kirja jäi mieleeni houkuttelemaan ja kun tämä kirjastoinnostukseni oikein toden teolla alkoi, oli Ystäväni Rasputin ensimmäisten lainojen joukossa.

Kirjassa eletään Venäjän keisarikunnan viimeisiä vuosia. Nuori Vasili jää orvoksi, kun hänen äitinsä kuolee Jerusalemin pyhiinvaelluksen ensimetreillä. Mukana ollut munkki näkee tässä itselleen merkin ja ottaa Vasilin kasvatettavakseen. Munkki on Grigori Jefimovitš Rasputin, jolla on oma osansa näyteltävänä Venäjän historiassa ennen bolševikkien vallankumousta.

Grigorin oppipoikana Vasili pääsee tutustumaan piireihin, joihin ei tavallisella kansalaisella ole mitään asiaa. Tsaariperhe on Grigorista täysin riippuvainen, koska Grigori on ainoa, joka pystyy rukouksen voimalla parantamaan perintöruhtinas Aleksein verenvuotokohtaukset. Kansassa salaperäinen mies aiheuttaa kuitenkin närää ja sodanvastaisuudellaan Grigori saa paljon vihollisia. Vasili ei voi tehdä muuta kuin seurata sivusta, kun Venäjän seurapiirien kerma kiertää kehää Grigorin ympärillä.

Historiaa ei voi kuitenkaan kirjoittaa uudelleen ja kaikki päättyy tragediaan. Pystyykö Vasili lopulta pelastamaan edes itsensä?

Kirja oli todella taitavasti kirjoitettu ja todelliset historian tapahtumat, Venäjän keisariperhettä ja Rasputinia ympäröivät myytit ja totuudet oli sujuvasti ujutettu mukaan juoneen. Koskinen tarjoaa kirjassaan monille Rasputinia koskeville huhuille ja tarinoille erittäin vakuuttavan selityksen.

Luin kirjaa kauhealla kiireellä, koska laina-aika oli tulossa umpeen. En tiedä vaikuttiko se käsitykseeni kirjasta, mutta en jostain syystä päässyt tarinaan oikein tunteella mukaan. Kirjan teksti oli hetkittäin jopa kaunista, mutta silti sen tapahtumat ja henkilöt jäivät minulle jotenkin etäisiksi. Nekään kirjan hahmot, jotka olisivat sympatiani selkeästi ansainneet, eivät sitä kuitenkaan saaneet.

Kirja herätteli kuitenkin mielenkiintoa Venäjän viimeisen tsaarin vaiheisiin. Pohdiskelin paljon myös sitä, miksi Anastasia on kirjallisuudessa niin romantisoitu hahmo. Haluaisin joskus lukea kirjan, jossa vaikka joku hänen siskoistaan nostettaisiin samanlaiselle jalustalle. (Onko sellaisia kirjoja?) Kai heilläkin nyt jonkinlainen elämä oli.

3/5

sunnuntai 19. lokakuuta 2014

Niin se valtaistuinpeli alkaa

A Game of Thrones - George R. R. Martin

Game of Thrones-telkkarisarjahan menee jo jossain neljännessä tuotantokaudessa. En ole sitä vielä katsonut, koska itsepäisenä ihmisenä päätin sarjan alettua ehdottomasti lukea kirjat ensin. Noh, niinhän siinä on sitten käynyt, että sarja porskuttaa menemään ja minä luen sarjan kirjoja melkein yhtä hitaasti kuin Martin niitä kirjoittaa. Olen siis edelleen jämähtänyt tähän ensimmäiseen osaan.

Juoni lienee kaikille asiaan vihkiytyneille jo aika tuttu. Tarina sijoittuu pääosin Westerosiin, joka ei ole mitenkään erityisen mukava paikka elää, noh, kenellekään. Mahtisuvut taistelevat ja juonittelevat toisiaan vastaan, päitä putoaa niin aatelisilta kuin muultakin väeltä. Ilman valtaa et ole mitään.

Kunnian mies Ned Stark on yrittänyt pysyä parhaansa mukaan erossa pääkaupungin juonitteluista. Kun kuningas kuitenkin pyytää häntä mukaansa auttamaan maan hallitsemisessa, ei Nedillä ole oikein varaa kieltäytyäkään. Perillä King's Landingissä Ned löytää juuri sitä, mitä on odottanutkin, mutkikkaita salajuonia, vaarallisia salaisuuksia ja petosta. Tapahtumat vyöryvät lumipallon lailla eteenpäin, eikä valtaistuinpelistä voi kaikki selvitä hengissä.

Olen tosiaan lukenut tätä kirjaa varmaan toista vuotta. Tarinasta se ei ollut kiinni, koska se oli todella hyvä. Jotenkin vain kirjan henkilöiden umpikierous hermostutti ja ahdisti sen verran, että lukeminen oli vain pakko tehdä pala kerrallaan. Vaikka tiesin kirjaa aloittaessani, että tämä on tosiaan sarja, jossa koska tahansa kenelle tahansa saattaa tapahtua mitä tahansa, jännitin kirjan ratkaisuja silti turhankin paljon.

Juoni on monisyinen ja monimutkainen. Henkilöitä kirjassa riittää ja niitä tulee muissa sarjan osissa vielä lisää. Kirjan loppuosan sukutaulut tulevat todennäköisesti jatkossa erittäin tarpeeseen. A Game of Thronesissa raapaistaan sarjan tapahtumista oikeastaan vain pintaa ja juonikuviot tuntuvat levittäytyvän tulevaisuuteen aivan hengästyttävän laajana.

Kirjasarja taitaa olla tässä vaiheessa jo aika pakollista luettavaa kaikille fantasiafaneille. Yritän itse räpistellä sarjaa jatkossa taas eteenpäin. Tällaisten tiiliskivien lukeminen on vaan ollut minulta viime aikoina niin toivottaman hidasta, että on parasta pitää pientä taukoa, ennen kuin otan jälleen uuden ikuisuusprojektin työn alle.

5/5

tiistai 14. lokakuuta 2014

Syyskuun luetut 2014


Vieläkö saa syyskuusta puhua, vaikka lokakuukin on jo puolivälissä? Puhun kumminkin.

Kerroin heinäkuussa löytäneeni tieni kirjastoon uudestaan vuosien jälkeen. Noh, alkuinnostus paisui sitten tuttuun tapaan oikein kunnon hulluudeksi ja olen ahkerasti kuluttanut lähikirjastoni oven saranoita sen jälkeen. Lukemista riittää nyt vähäksi aikaa. Uutuuksiakin tuntuu löytyvän tasaiseen tahtiin, eikä niitä nyt sinne kirjastoonkaan voi jättää... Syyskuun luetuissa on siis hyvin paljon kirjaston aarteita.

Tulen suurimmasta osasta kirjoja kirjoittamaan vielä kunnon arvostelun tänne blogiin, mutta tässä ensitunnelmia:

Kati Hiekkapelto - Kolibri: oikein mielenkiintoinen uusi dekkarituttavuus, päähenkilö oli kiinnostava
Riikka Takala - Ole hyvä: luettuani suorastaan vihasin tätä ensin ja sitten kuitenkin ihastuin. Kirja, joka varmasti herättää paljon keskustelua
Minna Maijala - Herkkä, hellä, hehkuvainen, Minna Canth: todella hyvä elämänkerta yhdestä tärkeimmistä suomalaisista kirjailijoista
Christine Merrill - The Inconvenient Duchess: historiallista romantiikkaa á la Harlekiini. Oli kohtuullisen hyvä.
Pajtim Statovci - Kissani Jugoslavia: luin, ihastuin ja ehdin kirjoittaa tästä jo blogiinkin.
Fredrik Backman - Mies, joka rakasti järjestystä: luin kirjan Lukuisan Lauran suosituksesta. Itkin ja nauroin, nauroin ja itkin. Aivan ihana kirja!
Sari Peltoniemi - Miehestä syntynyt: lyhyt aikuisille tarkoitettu satukirja oli tosi mukavaa luettavaa. Huom., vaikka sisältää aikuisten satuja, ei sisällä "aikuisten satuja".
Aliette de Bodard - Perhonen ja jaguaari: de Bodardin luoma maailma oli novellikokoelman parasta antia ja siellä olisi viihtynyt pidempäänkin

Kokonaisuudessaan kirjakuukausi oli hyvä ja monipuolinen. Yhtään floppia lukemieni kirjojen joukkoon ei kuulunut, kun Takalan kirjastakin päätin sitten lopulta pitää.

Seuraavaksi kuukaudeksi voisi ajatella vaikka tällaista kasaa:


Osan olen jo lukenutkin, mutta osa vielä odottaa vuoroaan. Lokakuusta tulee varmasti yhtä hyvä kuukausi kuin syyskuustakin! (ja juu, kyllä siellä kuvassa vielä isompi kasa kirjaston kirjoja pilkottaa taka-alalla)

sunnuntai 12. lokakuuta 2014

Kulutusyhteiskunnan ensiaskeleet

Consuming Passions - Judith Flanders

1800-luvun Englannissa rakennettiin perustuksia nykyisen malliselle kulutusyhteiskunnalle. Muutoksen tekivät
mahdolliseksi uudet keksinnöt, kuten rautatie ja teollistumisen myötä syntynyt massatuotanto. Oli mahdollista valmistaa yhä suurempia määriä tavaraa yhä halvemmalla.

Samaan aikaan työväenluokan työolosuhteet paranivat, vapaa-aika lisääntyi ja alempien luokkien varallisuus kasvoi. Kauppiaat huomasivat, että omaisuuksia ei välttämättä enää tehtäisikään ainutkertaisten esineiden ja palveluiden tarjoamisesta yläluokille, vaan keski- ja työväenluokallakin oli rahaa, jota he halusivat käyttää huvituksiin ja muihin elämän perustarpeiksi muodostuneisiin tuotteisiin, jotka aiemmin olivat olleet vain harvojen ylellisyyttä. Kun sitten rautateiden myötä sekä ihmiset, että tavarat pääsivät liikkumaan aivan ennennäkemättömän vapaasti, aukesi kauppiaille uusia markkinoita, joista ei oltu aikaisemmin pystytty edes haaveilemaan.

Consuming Passions kertoo kulutusyhteiskunnan synnystä Brittein saarten näkökulmasta. Voisi aika pitkälle sanoa, että laajamittainen kuluttaminen sai kuitenkin alkunsa juuri sieltä teollistumisen myötä. Kirjan alaotsikko, Leasure and Pleasure in Victorian Britain antaa ymmärtää, että ilmiö olisi jotenkin täysin viktoriaaninen, mutta todellisuudessa kirja kattaa ajanjakson 1700-luvun puolelta 1800-luvun loppuun.

Kirja kertoo aiheestaan erittäin perinpohjaisesti. Flanders ei jätä pois varmaankaan yhtäkään tuoteryhmää, johon rahojaan on voinut laittaa, vaan ostamisen historiaa tarkastellaan niin ruoan, muodin, matkailun, viihteen, taiteen, kirjallisuuden kuin urheilunkin näkökulmasta. Myös jouluun liittyviin ilmiöihin paneudutaan. Kirja vilisee tuttuja nimiä ja sen myötä päästään tutustumaan mm. siihen, miten Louis Vuitton, Wedgwoodin posliini ja Thomas Cookin matkatoimisto ovat saaneet alkunsa. Monella brittiläisellä kauppaketjulla ja tavaratalolla on myös juurensa tässä aikakaudessa.

Flanders ei jätä yhtäkään kiveä kääntämättä, joten teksti on hyvin perinpohjaista ja siten ajoittain myös puuduttavaa ja ehkä hivenen kuivaa. Tätä kirjaa ei todellakaan lueta hetkessä ja väliin on hyvä hengähtää. Kirja on kuitenkin aivan uskomattoman laaja tietopaketti useimpien kulutushyödykkeiden tulosta markkinoille ja jos aihealue suinkaan kiinnostaa kannattaa tähän kirjaan tutustua.

4/5

sunnuntai 5. lokakuuta 2014

Chakroja ja pahoja henkiä

Valkoinen aura - Mia Vänskä

Iina on aikuistumisen ja uuden elämän kynnyksellä. Hän on juuri aloittamassa hoitajaopintoja ja muuttaa ensimmäistä kertaa omilleen. Kaiken pitäisi olla uutta ja hauskaa, opiskelijaelämän huoletonta.

Iinaa vaivaavat kuitenkin selittämättömät painajaiset. Jostain syystä opiskelija-asuntolan ylin kerros ja varsinkin yksi sen asunnoista vetää Iinaa vastuttamattomasti puoleensa. Onko vuosia sitten asuntolassa murhatulla opiskelijatytöllä jotain osuutta asiaan? Opiskelija-asuntolan rauhaa rikkovat pian uudet kuolemat. Mitä Iinan pitäisi tehdä, kun myös hänen omat tuntemuksensa vain vahvistuvat ja käyvät yhä pelottavammiksi?

Suomalaista kauhukirjallisuutta ei mitenkään liikaa tule vastaan, joten olen näistä Vänskän kirjoista yleensä ollut aika innoissani. Musta kuu on vielä lukematta, mutta Vänskän esikoisesta Saattajasta pidin aika paljon. Valkoisen auran löysin kirjastosta ja haalin sen välittömästi mukaani.

Siinä missä Vänskän esikoiseen on sekoitettu mukaan suomalaista mystiikkaa ja kansantaruja, mennään Valkoisessa aurassa tällä kertaa henkiparantamisen ja chakrojen maailmaan. Teema on kirjassa ihan mielenkiintoinen ja luo kohtuullisen uskottavan pohjan kirjan tapahtumille.

Tunnelmaa rakennellaan kirjan alkumetreiltä lähtien ja sen verran jännittävä kirja on, että luin sen käytännössä yhdeltä istumalta. Tarinan rakentelu on taiten tehty, mutta Valkoista auraa vaivasi sama ongelma kuin Saattajaakin, eli loppu oli tarinan heikoin osa. En oikein osaa sanoa, miksi se ei minua oikein miellyttänyt, mutta jotain siitä jäi kuitenkin puuttumaan. En oikein osannut pelätä kirjan henkilöiden puolesta tosissani. He jäivät minulle muutenkin etäisiksi, enkä päässyt kunnolla samaistumaan esimerkiksi Iinaan ollenkaan.

Kirja oli kuitenkin oikein viihdyttävä ja varmasti luen Vänskän kirjoja jatkossakin. Mustaa kuuta ollaan aika paljon kehuttu, joten on mielenkiintoista nähdä, millainen lukuelämys siitä tulee. Ihan sivuhuomautuksena vielä: minulle tuli Valkoisesta aurasta mieleen Tumma vesi-elokuva, jossa myös pelätään asuinrakennuksen ylempää kerrosta. Tunnelmassa on hyvin paljon samaa.

3/5

keskiviikko 1. lokakuuta 2014

Kissa vieköön, mikä kirja!

Kuva: Otava
Kissani Jugoslavia - Pajtim Statovci

Kosovolainen Emine viettää rauhallisia nuoruuden päiviä kotikylässään. Päivät ovat yksitoikkoisia ja seuraavat toinen toistaan aina samanlaisina. Eminen elämä muuttuu kuitenkin salamannopeasti, kun komea Bajram iskee silmänsä tyttöön. Häitä vietetään pian ja Eminen on opittava uudenlainen elämä väliin kiivaan Bajramin rinnalla. Sodan syttyessä perhe joutuu pakenemaan maasta ja he päätyvät Suomeen.

Parikymmentä vuotta myöhemmin Eminen ja Bajramin poika Bekim etsii yhä itseään. Bekim ei tiedä mihin kuuluu, hän on suomalaiseksi kasvanut, muttei suomalainen täysin kuitenkaan. Tulevaisuus  vaikuttaa monimutkaiselta, eikä oikein mihinkään saa tartuttua. Bekim hankkii lemmikikseen kuningasboan ja tapaa pian tämän jälkeen baarireissulla kissan, jonka kanssa aloittaa suhteen. Elämä kissan kanssa ei ole kuitenkaan helppoa ja Bekim joutuu pohtimaan suhdetta elämäänsä ja syntyperäänsä aivan uudella tavalla.

Kissani Jugoslavia herätti mielenkiintoni jo pian ilmestymisen jälkeen. Kun sitten muutama blogikirjoitus näytti kirjalle vihreää valoa, oli kirja pakko lukea. Kirjan nimikin on jo niin mielenkiintoinen, että pakkohan sitä oli ottaa selvää, mistä tässä on kyse.

Hämmästelin kirjaa lukiessani varmasti muutaman sivun välein, että ihanko totta tämä on parikymppisen miehen esikoiskirja? Teksti on nimittäin aivan käsittämättömän kypsää ja taidokasta. Varsinkin Eminen vaiheita Statovci kuvaa tarkasti ja niin nuoren naisen ihon alle päästen, että siihen ei kovin moni kokeneempikaan kirjailija pysty.

Kirjalla on muutamia kantavia teemoja, joista yksi on maahanmuuttajien asema Suomessa. Statovcilla on painavaa sanottavaa nyky-Suomen byrokratiaviidakosta, johon maahanmuuttava ihminen uppoaa. Eristäytyminen muusta yhteiskunnasta on helppoa, koska suomalaiseen kulttuuriin ei kovin helposti sisälle päästetä. Ihminen saattaakin yhtäkkiä olla tilanteessa, jossa ei kuulu oikein mihinkään, ei uuteen asuinmaahansa, eikä oikein enää entiseenkään.

Eminen tarina on kirjan vahvinta osuutta. Myös Bekimin vaiheet ovat kiehtovaa luettavaa, joskin en ihan päässyt perille siitä, mitä symbolista merkitystä kissa & poika-kuvio kirjassa edusti. Tarinassa on kuitenkin selkeästi monia tasoja ja kirja hyötyisi uudelleenlukemisesta. Kieli on todella kaunista, suorastaan runollista.

Kirjan lopussa tuli ihan tippa silmään, ei tosin siksi, että loppu olisi edes ollut mitenkään surullinen, vaan enemmän tekstin kauneuden vuoksi. Tässä on varmasti yksi tämän syksyn kirjatapauksista ja mielestäni ansaitsisi jopa jonkinlaisen palkinnon.

Joko jugoslavialaiset kissat ovat vallanneet teidänkin kotinne?

5/5

sunnuntai 28. syyskuuta 2014

Jos maailmoja olisikin monta

Siirtymä - Iain Banks

Maailma on jakautunut lukemattomiin rinnakkaistodellisuuksiin, joita pyrkii hallinnoimaan salaperäinen Liittouma. Liittouman agentit kulkevat maailmojen välillä toimeksiantoja suorittaen, yrittäen näennäisesti parantaa niitä ja ohjata kohti parempaa tulevaisuutta. Kaikki eivät kuitenkaan ole vakuuttuneita siitä, että Liittouma haluaa aina ja kaikkialla vain hyvää. Järjestöstä eronnut rouva Mulverhill nimittäin epäilee, että tavoitteet ovatkin paljon juonikkaammat ja tähtäävät ensisijaisesti liittouman johtajan madame d'Ortolanin vallan kasvattamiseen.

Maailmojen sisällä alkaa vaarallinen ajojahti, jonka tavoitteena on sulkea kaikkien toisinajattelijoiden suut. Ehtiikö rouva Mulverhill kannattajineen horjuttaa madame d'Ortolanin asemaa ennen kuin on liian myöhäistä? Kenellä lopulta on toimilleen suurempi oikeutus?

En ole aiemmin Banksin kirjoja lukenut, vaikka Kulttuuri-sarjan ensimmäiset opukset tuolla hyllyllä keikkuvatkin. Oli siis mielenkiintoista vihdoin tutustua tämän viime vuonna kuolleen kirjailijan tuotantoon ja täytyy sanoa, että Siirtymä oli hyvin pitkälle juuri sellainen kirja, jota voi pitkän uran tehneeltä scifiäkin kirjoittaneelta kirjailijalta odottaa. Siirtymästä ei ole helppoa kirjoittaa arvostelua, koska sen tarina tuntui liikkuvan niin monella eri tasolla. Ylläoleva juonitiivistelmäkin on hyvin yksinkertaistettu versio siitä, mistä Siirtymä oikeasti kertoo.

Tarinaa kerrotaan monella suulla. Osa kertojista on täysin tietämätön siitä suuremmasta pelistä, joka heidän ympärillään pyörii. Osa selkeästi pimittää lukijalta tietoja ja ilmoittautuu epäluotettavaksi kertojaksi. Osa kertoo omasta historiastaan tai kirjan pääjuoneen täysin liittymättömistä tapahtumista. Jotenkin kuitenkin kertomus pysyy hyvin kasassa ja tarina etenee, vaikkei kovin nopeaa kyytiä.

Kirjan luettuani minulle jäi outo tunne siitä, että luin juuri kirjan, jossa ei oikeastaan tapahtunut kovin paljoa mitään, mutta joka piti mielenkiintoni silti oikein hyvin yllä yli 500 sivua. Varsinainen pääjuoni olisikin hyvin lyhyesti kerrottu, kirjan paneutuessa enimmäkseen tapahtumien taustoittamiseen. Pitkät filosofiset pohdinnat pidetään onneksi juuri ja juuri kurissa. Lukija pääsee silti kertomuksen myötä miettimään hyvän ja pahan tarkoitusta, identiteettiä ja yleensäkin ihmisten oikeutusta muuttaa asioita vain sen mukaan, mikä itsestä tuntuu parhaalta.

Loppuratkaisu jätti minut hieman hämmentyneeksi. Siis ihan oikeasti tästäkö oli tosiaan kysymys?? Jos loppuratkaisulla olisi koko tarinan kannalta ollut enemmän merkitystä, olisi se varmasti tuntunut pettymykseltä. Siirtymä on kuitenkin kirja, joka kannattaa lukea enemmän sen tunnelman kuin varsinaisen juonen vuoksi.

Suosittelisin kirjaa kaikille, jotka haluavat lukea ajatuksia herättävää kirjallisuutta, eivätkä pistä pahakseen pientä scifielementtiä siinä sivussa.

4/5

sunnuntai 21. syyskuuta 2014

Kovaa peliä jalkapallon MM-kisoissa

Kuin taivasta koskettaisi - Jari Ekberg

Muiden omituisten harrastuksieni lisäksi olen myös intohimoinen penkkiurheililja. Hankin MTV Sportin viime vuonna ja sen jälkeen elämä on ollutkin pelkkää Valioliigaa. Hihkuin siis suorastaan onnesta, kun huomasin kesäkuussa Prisman hyllyllä Jari Ekbergin kirjoittaman jalkapallon MM-kisojen historiikin. Kaikki MM-kisoista ja vielä suomalaisen kirjoittamana! Olin varma, että tämän kirjan avulla pääsee hyvin Brasilian tunnelmiin, enkä joutunut pettymään.

MM-kisojen pitkä ja monipolvinen historia alkaa Euroopasta, jossa 1920-luvun lopussa äänestettiin ensimmäisestä Coupe du Mondesta. Kisat sai Uruquay ja moni Euroopan huippujoukkueista loisti turnauksessa poissaolollaan. Osaa otti vain 13 joukkuetta, joista suurin osa oli Amerikan mantereelta. Vuosien saatossa turnaus kuitenkin kasvoi kasvamistaan. Sen suosio lisääntyi ja Coupe du Monden voitto muodostui vähitellen jalkapallomaailmassa sellaiseksi unelmaksi, kuin se tänä päivänä on. Vuosikymmenten aikana MM-kisoissa ehdittiin kuitenkin nähdä käsittämättömiä onnen hetkiä ja syviä epätoivon alhoja, katkenneita luita, politiikkaa, nyrkkitappeluita, kiistanalaisia maaleja, vieläkin kiistanalaisempaa tuomarityötä, mahdollisia sopupelejä ja ehkä salamurhakin. Niin ja sitten oli tietysti se yksi tyyppi, se Maradona.

Kirja etenee turnaus kerrallaan. Ekberg hahmottelee jokaisen kappaleen alussa aina turnaukseen johtaneita tapahtumia, osallistuvien joukkueiden tilannetta ja heille asetettuja odotuksia. Nämä alustukset ovatkin ehdottomasti koko kirjan parasta antia. Turnauksen ottelut käydään läpi yksi kerrallaan. Tosin 2000-lukua lähestyttäessä jotkut pelit sivuutetaan jo maininnalla. Vaikka etukäteen pelkäsin, että sanalliset ottelukuvaukset saattaisivat olla tylsiä ja itseään toistavia, osaa Ekberg hämmästyttävällä tavalla tuoda joka otteluun aina erilaisia näkökulmia, eikä lukija pääse kyllästymään. Ekberg osaa kuvailla mm. voittaneiden joukkueiden tuntoja erittäin hyvin ja koska minähän liikutun vaikka aidanseipäästä, niin valehtelematta kyynelehdin melkein joka kappaleen lopussa voittojoukkueen riemun liikuttamana.

Ekberg pitää monimutkaisen paletin todella hyvin kasassa, mutta täytyy sanoa, että 1990-luvun lopulla, otteluiden lisääntyessä, alkaa lukijan olla jo vähän vaikea hahmottaa, että missä ollaan menossa. En aina ihan pysynyt perässä siinä, puhutaanko nyt alkulohkon otteluista vai pudotuspeleistä. Kappaleiden lopuksi on tietysti vielä pelikaaviot ja muuta tilastotietoa turnaukseen liittyen.

Kirja oli aivan loistava tietopaketti kaltaiselleni urheiluhullulle, joka ei kuitenkaan kovin aktiivisesti ole jalkapalloa ihan viime vuosia lukuunottamatta seurannut. Varmasti eri otteluiden yksityiskohdista saavat konkaritkin paljon irti, mutta suurin osa kirjan tiedoista luulisi olevan todelliselle jalkapallofanaatikolle jollain tavalla tuttua. Kirja on kuitenkin valtava saavutus ja sen kirjoittamiseen tarvittavaan taustatyöhön on kulunut aikaa varmasti uskomattomia määriä. Olisin toivonut kirjaan ehkä vielä enemmän tietoa turnausten taustoista ja niiden ympärillä tapahtuneesta politikoinnista, mutta muuten minulle ei ole valittamista.

4/5

sunnuntai 14. syyskuuta 2014

Ihmismielen pimeimmät sopet

Paha paikka - Gillian Flynn

Libby Day oli seitsemänvuotias, kun hänen äitinsä ja kaksi vanhempaa siskoaan surmattiin. Vankilaan
murhista joutui Libbyn isoveli Ben ja Libby on viimeiset 25 vuotta yrittänyt aktiivisesti unohtaa sekä murhayön tapahtumat, että myös koko perheensä. Libby on sen sijaan tehnyt ketkuttelusta ja selviämisestä taiteenlajin. Libby on itse ensimmäisenä myöntämässä, että ei ole ihmisenä juuri minkään arvoinen ja haluaisi päästä elämässä mahdollisimman vähällä. Eikö maailma ole kuitenkin hänelle paljon velkaa?

Libbyn on kuitenkin uskaltauduttava katsomaan myös menneisyyteen. Lahjoitusrahat, joilla hän on menestyksellisesti elänyt jo vuosikaudet, ovat vihdoin kulumassa loppuun ja Libbyn on keksittävä itselleen muita tulonlähteitä. Kun sitten ratkaisemattomista murhista kiinnostunut Kill Club-niminen kerho on valmis maksamaan Libbylle murhiin liittyvistä tiedoista, näkee Libby helpon tilaisuuden ansaita rahaa. Libbyn on vihdoin päätettävä, haluaako hän todella selvittää murhayön tapahtumat, vaikka totuus olisi kuinka kipeä.

Paha paikka oli minulle Flynnin ensimmäinen kirja. Parhaiten hän on tunnettu Gone Girl-teoksesta (suom. Kiltti tyttö), joka oli pari vuotta sitten aikamoinen hitti kirjamaailmassa. Paha paikka on itseasiassa kirjoitettu jo ennen Gone Girliä. Flynn on käsittääkseni "erikoistunut" hieman vinksahtaneisiin juoniin ja henkilöihin, eikä Paha paikka tee tässä suhteessa poikkeusta. Kirjan henkilöt eivät ole mitään enkeleitä, josta paras esimerkki on tietenkin Libby. Hän on kuitenkin sen verran rehellinen omien puutteidensa suhteen, että Libbystä lähes tahtomattaan alkaa ainakin hieman pitää tarinan aikana.

Kirjan alkuperäinen nimi Dark Places kuvaa kirjan juonta paremmin kuin suomennos. Juonessa pohditaan fyysisten pimeiden paikkojen lisäksi myös niitä mielen sopukoita, joista kaikkein synkimmät ajatukset ja teot kumpuavat. Se pohtii myös sitä, miten pitkälle kukin on valmis menemään omien perheenjäsentensä hyväksi. Myös totuuden käsitteeseen paneudutaan useammastakin näkökulmasta. Onko totuus lopulta se, jota kaikkein suurimpaan ääneen huudellaan?

Tarinassa pääsevät ääneen Libbyn lisäksi myös hänen äitinsä Patty ja veljensä Ben, kun Libbyn selvittelyjen ohella seurataan Dayn perheen viimeiseksi osoittautuvaa vuorokautta. On mielenkiintoista lukea tapahtumista, jotka murhiin johtivat, mutta pakostakin tuli mieleen, että Libbyn tarinassa ei olisi yksineen ollut tarpeeksi sisältöä koko kirjan edestä. Kirjan loppuratkaisulta odotin enemmän. Se oli hyvin dekkarimainen, vaikka muu kirja ei sitä ollutkaan ja moni asia paketoitiin vähän turhankin siistiin pakettiin. Minulle olisi kelvannut myös epämääräisempi loppuratkaisu, eikä kaikkea olisi tarvinnut ihan niin perinpohjaisesti lukijalle selvittää. Pieni mysteeri myös kirjan lopussa olisi sopinut tarinan henkeen ihan hyvin.

Kirja oli lukukokemuksena ihan ok ja Flynnin Gone Girl alkoi sen myötä kiinnostaa. Parempiakin kirjoja olen kuitenkin lukenut.

3/5

sunnuntai 7. syyskuuta 2014

Aaveita joka lähtöön

Ruumiittomat - Suomalaisia aavenovelleja

toim. Heikki Nevala, Anni Nupponen ja Shimo Suntila

Innostuin taannoin kustantamo Osuuskumman Steampunk!-novellikokoelmasta niin, että pakkohan sitä oli
kustantamon muihinkin kirjoihin tutustua. Lähikirjastosta onneksi löytyy kustantamon kirjoja useampia, joista sain seuraavaksi käsiini aavenovelleja sisältävän Ruumiittomat-kokoelman.

Kirjoittajissa oli monia tuttuja nimiä, mutta myös uusia tuttavuuksia ja yhteisestä aihealueesta oltiin saatu aikaan hyvin monipuolisia novelleja. Odotin novelleilta jostain syystä ehkä hieman perinteisempää lähestymistapaa aaveaiheeseen, mutta useimmat tarinoista oli kirjoitettu paremminkin hyvin modernilla otteella.

Novellikokoelman tarinat tuntuvat olevan laadultaan jonkin verran vaihtelevampia kuin Steampunk!-kokoelmassa. Mikään novelleista ei ollut silti missään nimessä huono. Suosikkeja oli vain tällä kertaa hieman helpompi löytää ja jotkut novelleista puhuttelivat minua enemmän kuin toiset.

Kari Välimäen Uudet perunat-tarinassa murhatun miehen tietoisuus alkaa luonnon kiertokulun myötä ulottaa juuriaan mitä yllättävämmille tahoille. Anne Leinosen Tyttö niityllä-novelli on taiten rakennettu ja sen loppuratkaisua joutuu jännityksellä odottamaan viimeisiin lauseisiin asti. Jussi Katajalan Odottaja muistutti minua Jim Butcherin Dresden Files-sarjasta ja tarinan yksityisetsivä Mikaelista ja hänen apuristaan Aurorasta olisi hauska kuulla myös lisää.

Kirjan kanteen on kirjastossa lätkäisty kauhu-tarra, mutta kovin pelottaviin kertomuksiin ei kokoelmassa kuitenkaan päästy. Verta ja suolenpätkiä ei siis kannata novellikokoelmalta juurikaan odottaa. Luin kokoelman kuitenkin ihan mielelläni ja sain listalleni jälleen muutaman seurattavan kirjailijan lisää.

3/5

sunnuntai 31. elokuuta 2014

Pahan alkulähteillä

Viides vuodenaika - Mons Kallentoft

Linköpingin poliisin etsivä Malin Fors on jo pitkään halunnut selvittää, mitä tapahtui mykkänä psykiatrisessa sairaalassa asustavalle Maria Murvallille. Hänet löydettiin harhailemassa metsästä raa'asti pahoinpideltynä, eikä ole sen päivän jälkeen sanonut kellekään sanaakaan. On kuin Maria olisi halunnut paeta tätä maailmaa kokonaan oman päänsä sisään.

Kun sitten samaisesta metsästä löydetään myös toisen nuoren naisen ruumis, päättää Malin vihdoin selvittää, mitä näille naisille on tapahtunut. Millaisen pahuuden keskelle nämä naiset ovatkaan joutuneet ja kuinka monta heitä lopulta onkaan? Jäljet johtavat Malinin kollegoineen yllättäen yhteiskunnan korkeimmille tahoille. Pystyykö Malin pysäyttämään miehen, joka vain ottaa mitä tahtoo ja saako Malin väkivallan kierteen vihdoin loppumaan?

Luin Viidettä vuodenaikaa enimmäkseen hyvin hämmentyneessä mielentilassa. Vaikka kirja onkin dekkari, ei se missään nimessä ole mitenkään helppoa luettavaa. Se käsittelee hyvin raakoja rikoksia, eikä sovellu ihan herkimmille lukijoille. Sen lisäksi Kallentoft ei ole päähenkilöidensä suhteen todellakaan mennyt siitä, mistä aita on matalin. Malin Forsista tai muistakaan hänen kollegoistaan ei ole kovin helppoa pitää. Malin on työlleen omistautunut, hieman sitoutumiskammoinen alkoholisti (sittemmin raitistunut), joka tekee asiat niin työ- kuin yksityiselämässä niin kuin itse haluaa. Kallentoftin kirjoitustyyli on myös hyvin erikoista. Kirjan tapahtumat nähdään tarinan eri henkilöhahmojen silmin ja ne suodattuvat kunkin henkilön ajatusten ja tunteiden kautta lukijalle. Teksti on kirjoitettu enimmäkseen hyvin lyhyin lausein, jotka usein koostuvat vain yhdestä tai kahdesta sanasta.

Kirjan puoliväliin mennessä en ollut aivan varma, pystynkö jatkamaan kirjaa loppuun. En erityisemmin pitänyt Malinista ja pelkäsin, että kirjan juoni olisi kuitenkin liian yksinkertainen ja rikosten uhrien kohtaloiden puiminen menisi enemmän väkivallalla mässäilyn puolelle. Useamman päivän tauon jälkeen kirjan ääreen palattuani, alkoi Kallentoftin tarina kuitenkin näyttää parhaita puoliaan ja aukesi minulle paljon paremmin.

Kirjalla on painavaa sanottavaa miesten ylivallasta maailmassa. Kirja tuntuu jopa hyvin feministiseltä, vaikka kirjoittajana on ruotsalainen keski-ikäinen mies. Tarina on aika pitkä, lähes viisisataasivuinen, mutta lyhyiden lauseiden ansioista sen lukeminen on kohtuullisen sujuvaa. Pieneltä toistolta ei kuitenkaan ole vältytty ja minua jotenkin häiritsi se, että kirjan monet henkilöhahmot käyttävät koko kirjan läpi tasan samoja kielikuvia, vaikka eivät olisi keskenänsä edes keskustelleet.

Varmasti luen Malin Fors-sarjaa vielä lisää. Tämä ei ollut ihan tavallinen dekkari.

4/5

sunnuntai 24. elokuuta 2014

Sandhamnin saarella tapahtuu taas

Pinnan alla - Viveca Sten

Sandhamnin pienellä saarella koetaan traagisia hetkiä, kun nuori Lina katoaa eräänä syksyisenä iltana. Etsinnät eivät tuota tulosta ja Linan kohtalo jää arvoitukseksi.

Hiihtolomalla Sandhamniin perheongelmiaan paennut Nora Linde kokee jälleen elämänsä järkytyksen, kun hänen poikansa löytävät metsästä palasia ruumiista. Onko kyseessä Lina ja mitä hänelle on tapahtunut? Onko joku saaren harvoista asukkaista syyllistynyt (jälleen) murhaan? Mikä saarelaisia oikein vaivaa, kun kirjasarjan myötä murhien suhde väkilukuun on nousemassa jo aika huimiin korkeuksiin? Noh, viimeisintä kysymystä Noran ystävä rikospoliisi Thomas ei valitettavasti mieti, mutta muuten hänen ei auta tehdä muuta kuin kääriä hihansa ja alkaa selvittää mysteeriä.

Pinnan alla on Stenin Sandhamniin sijoittuvat dekkarisarjan kolmas teos. En ruotsalaisia dekkareita ole kovin paljoa lukenut, mutta Stenin kirjoihin jäin koukkuun viimeistään edellisen osan luettuani. Dekkarigenressä kirjat ovat edelleen aika keskivertoa. Sen rikoksissa ei ole oikeastaan mitään kovin erikoista. Mikä tekee sarjan kirjoista niin nautittavan, on sen sijaan niiden miljöö Tukholman ulkosaaristossa ja etenkin päähenkilöiden Noran ja Thomaksen kehittyvä tarina, kun he kamppailevat oman elämänsä ongelmien kanssa. Sanoisin, että tässäkin sarjan osassa itse murha jäi hyvin toisarvoiseksi seikaksi, kun mielenkiinnolla seurasin, miten Nora selviytyy perheongelmistaan ja mihin suuntaan kohtalo on Thomaksen elämää viemässä.

Itse Sandhamnin saari ja koko saaristoympäristö on asiantuntevasti ja rakastavasti kuvattu. Kieltämättä käy vähän kateeksi, kun itsellä ei ole mitään kätevää rantahuvilaa, johon voisi lomilla lähteä tuulettumaan. Toisaalta yhteiskunnan suuret luokkaerot käyvät sarjan myötä myös piinaavan selkeiksi, kun Sandhamn muuttuu pala palalta yhä enemmän rikkaiden leikkikentäksi ja vakiasukkaat joutuvat enenevässä määrin marginaaliin.

Dekkarina kirja toimii yksistäänkin, mutta jos haluaa seurata Thomaksen ja Noran elämää kaikkine käänteineen, kannattaa sarja ehdottomasti aloittaa alusta. Tämänkertainen teos loppuu kaiken lisäksi vielä niin jännittävään kohtaan, etten voinut muuta tehdä kuin tilata seuraavat osat ruotsiksi, jotta näkisin mitä tapahtuu. En voi mitenkään odottaa seuraavaa vuotta tai puolta, jotta seuraava osa suomennetaan! Harvoin olen ollut näin kiitollinen kielitaidosta.

4/5

sunnuntai 17. elokuuta 2014

Älykästä chick litiä?

Kuva: Otava
Riikka Pulkkinen - Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän

Iiris Lempivaaran elämässä on ollut monta uutta alkua. Yllätyksekseen hän kohtaa jälleen yhden, kun hänen pitkäaikainen poikaystävänsä Aleksi haluaakin yhtäkkiä lopettaa suhteen. Iiris on yllättäen tyhjän päällä. Miten elämää eletään tästä eteenpäin, kun kaikki tuttu noin vain katoaa?

Onneksi on kuitenkin ihania ystäviä, suklaata ja kenkiä, joiden avulla kaikki on aina vähän paremmin. Miehiäkin maailmassa riittää, mutta pystyykö silti kukaan viemään Aleksin paikkaa Iiriksen sydämessä?

Iiris Lempivaara ei rehellisyyden nimissä ole minua teoksena kovin paljoa kiinnostanut. Löysin sen kuitenkin (ylläri) kirjaston pikalainahyllystä ja päätin antaa teokselle mahdollisuuden. Syy nuivaan suhtautumiseeni on se, että en vain ole missään välissä oikein lämmennyt chick lit-genren kirjoille. Huomionarvoista lienee se, että pidän kuitenkin romanttisesta kirjallisuudesta muuten. Tiedätte varmaan ne kirjat. Ne ovat juuri niitä, joiden kansissa on yleensä enemmän paljasta pintaa kuin keskiverto suomalaisella järvenrannalla hellepäivänä. Nykypäivän romanttinen kirjallisuus kun on parhaimmillaan nokkelaa ja hauskaa, eikä sekään haittaa, että onnellinen loppu on aina taattu. Siihen verrattuna chick litin suhdesekoilut, loputtomat shoppailureissut ja merkkivaatteet tuntuvat minusta vaan jotenkin vieraalta.

Kun sitten Iiris Lempivaaran tarina alkoi pohdinnalla siitä, miten merkkikengät ja suklaa tekevät elämästä jälleen kerran parempaa, huokaisin syvään ja ajattelin, "et tu Riikka Pulkkinen?" Et sitten mitään kliseisempää keksinyt? Se mikä minulta jäi kuitenkin tajuamatta kirjan alkulehdillä oli, että kirjaa ei todellakaan ole kirjoitettu aivan 100 % tosissaan. Pulkkinen nimittäin on tuntunut ottavan tehtäväkseen ihan tosissaan luoda chick litin genren sisällä jotain uutta ja raikasta. Jotain, jossa on muutakin sisältöä kuin se ainainen suklaansyönti. Hatunnosto siitä.

Kirjan tunnelma varsinkin tarinan alkupuolella on hyvin kepeä. Iiris tekee niin oikeita valintoja kuin virheitäkin ja yrittää oppia tästä kaikesta. Kirjassa myös mietitään paljon sitä, mitä lopulta tarvitaan itsensä ja oman elämänsä arvostukseen. Varsinkin nuorten naisten itsetuntokysymykset nostetaan pinnalle Iiriksen koulupsykologin työn kautta. Kirjan kieli on suorastaan upeaa. Selvästi näkee, että kirjailija on tottunut kirjoittamaan myös vakavahenkisempiä teoksia kuin Iiriksen tarina.

Loppua kohden tarina käy vähän turhan saarnaavaksi ja mietin siinä, kuinkahan hyvin lopun luvut ovat alunperin toimineet lehden lukemistona. Pulkkinen haluaa tuoda esiin tärkeää sanomaa, mutta jotenkin alun kepeyden jälkeen lähinnä tuntuu siltä, että liian paljon asiaa yritetään mahduttaa liian tiiviiseen pakettiin. Lukijalle tulee väistämättäkin ähky ja vähempikin olisi riittänyt sanoman perille menemiseen.

Kirja oli siis suurimmalta osin ihan hauska ja etenkin erittäin hyvin kirjoitettu. En lopulta kuitenkaan mitenkään järjettömästi rakastunut tähän teokseen ja päätökseni olla ostamatta kirjaa omaan hyllyyni oli ihan oikea. Chick litissä ei varmasti tämän paremmaksi pääse, mutta tämäntyyppiset kirjat eivät siltikään ole minun juttuni.

3/5

sunnuntai 10. elokuuta 2014

Voiko yhdeksänkymppisenäkin vielä muuttaa kimppakämppään?

Ehtoolehdon pakolaiset - Minna Lindgren

Palvelutalo Ehtoolehdossa on maailmankirjat sekaisin. Seiniä kaatuu, katon rappaukset tippuvat niskaan ja
vesivahinkoja syntyy siellä täällä. Sotaveteraani Tauno on jo sitä mieltä, että Neuvostoliitto on taas hyökännyt, mutta ei. Kyseessä on vain tuikitavallinen putkiremontti. Väitetystä meluttomuudesta ja pölyttömyydestä huolimatta palvelutalon asukkaat Siiri, Irma, Margit, Anna-Liisa ja tämän mies Onni saavat metelistä tarpeekseen ja päättävät muuttaa Helsingin Hakaniemeen kimppakämppään.

Yhteiselo sujuu enemmän ja vähemmän sujuvasti ja sitä hämmentää mm. Siirin uudet nigerialaiset ystävät, kiireiset ja stressaantuneet kotihoitajat sekä muut hämärähemmot, jotka etsivät alituiseen asunnon aiempaa vuokralaista Hasania. Voiko vanhanakin vielä tottua kommuunielämään? Mitä kaikkea Ehtoolehdon remontin takana oikein on? Valmistuuko se ylipäätään ikinä? Näihin kysymyksiin Ehtoolehdon vireät vanhukset yrittävät löytää vastauksia.

Minun tuli jotenkin niin hyvä mieli tämän kirjan luettuani. Tokihan kirja käsittelee monia raskaitakin aiheita, kuten vanhustenhuollon riittämättömyyttä, kuolemaa ja eutanasiaa, mutta kirjan päähenkilöiden ote näihin kaikkiin on jotenkin niin kepeä ja täynnä elämänviisautta, että kirjan lukemisesta ei voi muuta kuin nauttia. Tarina etenee kuin omalla painollaan. Ystävysten yhteiseloa seurataan päivästä toiseen ja vaikka mitään kovin suurta ei tapahdu, tuntuu kirjan ääressä silti viihtyvän loistavasti. Remonttimysteeri kulkee juonen ohella omalla painollaan.

Kirjan vahvuus on sen henkilöhahmoissa ja heidän käyttämässään kielessä. Mainioiden ehtoolehtolaisten lisäksi hauskoja hahmoja ilmaantuu tämän tästä. Remontin projektipäällikkö Jerry Siilinpää on kuin minkä tahansa konsultin karikatyyri action termeineen ja tavoitemaisemineen. Palvelutalon toiminnanjohtaja Sinikka Sundström kehoittaa asukkaita vain kaivamaan hyvän hengen pussukasta iloista mieltä monta kourallista, kun betonipora jytyyttää seinän takana. Lisäksi kirjasta löytyy ystävällisesti kiroilevaa nuorisoa, sisäelimistä pitäviä nigerialaisia, kaupan myyjiä, joiden jokainen lause alkaa sanalla elikkäs sekä kotihoidon määräaikainen, osa-aikainen vuorotteluvapaasijainen, vastaava kotihoito-ohjaaja Jemina Koutamo-Navaglotu, joka vastaa kaikkeen tyylillä ei, ei ja kyllä.

Lisätään tähän vielä, että Helsingin keskustaa on kirjassa kuvattu niin rakastavan upeasti, että ihan näin tamperelaisenakin tekisi mieli muuttaa sinne vaikka samantien.

En voi kuin suositella kirjaa! Lainasin kirjan kirjastosta, mutta melkein tämä on pakko hankkia myös itselle, koska ehtoolehtolaisten pariin olisi myöhemminkin hauska palata.

4/5

sunnuntai 3. elokuuta 2014

15 minuutin kuuluisuutta metsästämässä

Minä ja Kaminski - Daniel Kehlmann

Sebastian Zöllner on taidekriitikko, joka omasta mielestään ansaitsisi enemmän mainetta, kuin on tähän
mennessä saanut. Ärsyttävä kollega Bahring kerää kaikkien arvostusta ylistetyillä taiteilijaelämänkerroillaan, joten Zöllner päättää kirjoittaa myös kirjan. Nyt olisi vain keksittävä sopiva kohde.

Zöllnerin suunnitelmiin sopii osuvasti sokeutunut, erakkona Alpeilla asusteleva taidemaalari Manuel Kaminski, jonka menneisyyttä Zöllner alkaa tutkia innokkaasti. Hän ei anna minkään seistä tiellään ja tunkee itsensä Kaminskin tuttavien juttusille, halusivat nämä sitä tai ei. Tutkimukseen tuo lopullisen silauksen vielä Kaminskin haastattelu, mutta aiemmin kuuluisan taiteilijan saaminen haastateltavaksi ei onnistukaan ihan käden käänteessä. Saattaa myös olla, että Kaminskissa Zöllner tapaa vihdoin ihmisen, jota ei voikaan pyörittää ihan mielensä mukaan. Kuka pyörittää lopulta ketä, ei ole kohta Zöllnerillekään aivan selvää.

Kirjan esittelyteksti lupailee nauruhermoja kutkuttavaa lukuelämystä ja heti toisella sivulla lukija pääseekin aika hyvin perille siitä, mitä on odotettavissa sekä juonen että Zöllnerin suhteen, kun Zöllner riitelee konduktöörin kanssa junan vessan sähköstä ja sen puutteesta:

"Se tuli ja katsoi minuun vaisusti hymyillen. Sanoin, että partakone ei käynnisty, täällä ei ilmeisesti ole virtaa. Se vastasi että totta kai täällä nyt virtaa on. Sanoin että ei ole. Se että onpas. Eipäs! Se kohautti olkaansa ja sanoi että vika on sitten ilmeisesti sähkölinjoissa ja että hän ei joka tapauksessa pysty auttamaan asiaa. Sanoin sen olevan vähintä mitä rahastajan voi edellyttää tekevän. Se korjasi että konduktöörin, ei rahastajan. Sanoin sen olevan minulle ihan se ja sama. Se kysyi, mitä minä sillä tarkoitan. Vastasin tarkoittavani että on se ja sama, miksi tuollaista hyödytöntä ammattia kutsutaan. Se siihen että häntä ei loukata ja että minun kannattaisi pitää varani, hän voisi vaikka vetää minua turpaan. Sanoin että yrittäköön vaan, tekisin joka tapauksessa valituksen, sanokoon minulle nimensä. Se siihen että ei tulisi mieleenkään ja että minä muka haisin ja olin tulossa kaljuksi. Ja sitten se kääntyi kannoillaan ja lähti sadatellen menemään."

Kirjassa ei ole varmasti yhtäkään henkilöä, jonka kanssa Zöllner ei ajautuisi kinaamaan milloin mistäkin asiasta. Hän on suorastaan herkullisen itsekeskeinen. Zöllner mm. kutsuu kaikkia ihmisiä sanalla "se". Kun tyttöystävä soittaa katkaistakseen suhteen, ei Zöllner suinkaan harmittele tyttöystävän lähtöä vaan sitä, ettei voi enää asua tämän upeassa asunnossa, johon iltapäivän aurinkokin paistaa niin kauniisti.

Itsekeskeinen on myös Kaminski, mutta paljon juonikkaammalla tavalla. Yhdessä Zöllnerin kanssa hän lähtee tapaamaan nuoruuden rakastettuaan ja matkallahan sattuu kaikenlaista. Siinä sivussa kirjailija kritisoi enemmän ja vähemmän hienovaraisesti nykytaidetta, taidepiirejä sekä maineen ja kuuluisuuden merkitystä yhteiskunnassa.

Kirja on lyhyt ja kevyttä luettavaa. Tunnelma ja Zöllnerin hihittelyä aiheuttava itsekeskeinen ajattelumaailma valitettavasti lässähtävät loppua kohti, jolloin kirjailijan mielestä on selkeästi palattava vakavampien asioiden ääreen. Zöllneristä yritetään lopulta leipoa mallikansalaista, mutta en sitten tiedä, onko lopputulos kovin uskottava. Kellnerin kirjoittajanlahjoista kuitenkin vakuutuin tämän kirjan myötä ja pari muuta hänen teostaan tuolla hyllyillä jo odottelevatkin vuoroaan.

3/5

torstai 31. heinäkuuta 2014

Lukumaraton!

Klo 13.10

Pikapostaus ennen ukkosmyrskyä. Se on nimittäin ihan jo kulman takana. Pimeää on kuin keskiyöllä.

En ole Blogistanian maratoneihin ehtinyt osallistua töiden vuoksi, joten ajattelin näin lomalla maratoonailla ihan issekseni. Tavoitteeksi otin lukea pois keskeneräisiä kirjoja. Annoin tosin itselleni luvan aloittaa myös uutta, jos nämä nykyiset tarjokkaat alkavat kyllästyttää.


Onhan tuota luettavaa ihan mukavasti tiedossa. En lupaa Alastalon salin kanssa kuitenkaan kovin paljoa edistyä edes tällä lukumaratonilla.

Nyt pistän kuitenkin koneen hetkeksi kiinni ja siirryn sohvalle ihmettelemään myrskyä. Ilmoitan virallisen aloitusajan sitten myrskyn jälkeen.

klo 14.50, 40 sivua luettu

Haaste alkoi siis virallisesti klo 13.30 ja tarkoitus on lukea se 24 tuntia. Saa nähdä kuinka monta sivua saan kasaan, jotenkin olen omasta mielestäni niin hidas lukija. Tämä saattanee liittyä siihenkin, että haahuilen lukemisen lomassa vähän siellä täällä. Nytkin täytyi astianpesukone käydä täyttämässä ihan välttämättä kesken kaiken.


Ensimmäinen maratonkirja on Gillian Flynnin Paha paikka, joka täytyy joka tapauksessa lukea ennen ensi maanantaita, jolloin laina-aika umpeutuu. Kirjastossa ovat lätkäisseet kirjaan dekkarimerkin, mutta mielestäni tämä paremminkin kertoo aikuiseksi kasvamisen vaikeudesta.

Klo 19.00, 180 sivua luettu

Kauheata kuinka tuo aika kuluu. Pahassa paikassa on viimeiset 70 sivua käsillä ja jännää nähdä, miten tarina päättyy. Tällä hetkellä loppuratkaisulle tuntuu olevan ainakin useita eri vaihtoehtoja.

Klo 21.00, 250 sivua luettu

Paha paikka on saatu päätökseen. Loppu oli jännä ja myös yllättävä, ainakin jollain tasolla. Se oli myös hyvin dekkarimainen lopulta.
 

Seuraavaksi palaan jalkapallon MM-kisojen tunnelmiin Jari Ekbergin Kuin koskettaisi taivasta-kirjan myötä. Olen päässyt kronologisesti etenevässä tietokirjassa jo vuoden 2002 kisoihin, joten paljoa ei ole enää jäljellä. Saa tosin nähdä, jaksanko tätä kirjaa lukea putkeen pidempää aikaa.

Klo 0.50, 360 sivua luettu

Sain urakoitua Ekbergin kirjan sitten kuitenkin loppuun. Todella hieno kirja!


Seuraavana otan työn alle Stephen Kingin Kuvun alla, jossa olen päässyt jo sivulle 500. Ottaen huomioon, että kirjassa on yhteensä yli 1300 sivua, en ole päässyt vielä edes puoliväliin! Tämän kirjan kanssa jatkankin sitten varmaan haasteen loppuun. Tosin kohta täytyy jo mennä nukkumaan ja jatkaa sitten aamulla.

Klo 12.00, 510 sivua luettu

Kuvun alla etenee mukavaa vauhtia ja se on sen verran jännittävä kirja, etten meinannut unta saada viime yönä.

Valitettavasti minun täytynee nyt jättää lukumaraton hieman etuajassa kesken. Koira nimittäin haluaa välttämättä parvekkeelle vilvoittelemaan ja ottaen huomioon, että sitä ei ole putsattu varmaankaan viimeiseen viiteen vuoteen, on edessä parvekkeen suursiivous.

Olen kuitenkin saldooni erittäin tyytyväinen. Pääsin siihen, mihin tavoittelinkin ja sain kaksi kokonaista kirjaa keskeneräisten kasasta luettua. Maratoonailu oli erittäin hauskaa ja voi olla, että uusin haasteen vielä tämän loman aikana.

sunnuntai 27. heinäkuuta 2014

Koneöljynkatkuisia novelleja

Steampunk! Höyryä ja helvetinkoneita

toim. Markus Harju ja J. S. Meresmaa

Olen omassa päässäni suuri fantasian ja scifin ystävä, mutta se luettujen kirjojen määrä? No se jää aika pieneksi, mikä on hieman jo häpeällistä. Tietämykseni suomalaisista, spekulatiivista fiktiota kirjoittavista kirjailijoista on sekin aika rajallinen.

Kirjastoreissulta haalin siis ihan mielelläni mukaan tämän Osuuskumman steampunk-aiheisen novellikokoelman. Osuuskumma on jo pitkään tanssahdellut tietoisuuteni rajoilla ja tarkoituksenani on ollut tutustua sen tarjontaan tarkemminkin. Novellikokoelma vaikutti oikein hyvältä tilaisuudelta tämä tutustuminen aloittaa.

Steampunkin määritelmä on minulla aina ollut vähän hämärän peitossa. Siinä on jotain viktoriaanista, koneiden kanssa puuhastellaan, mutta kai sen täytyy muutakin sisältää? Esipuheessa sopivasti pohditaan steampunkia käsitteenä, mutta valitettavasti teksti laventaa käsitettä edelleen vain lisää. Olen siis ihan yhtä pihalla steampunkin määrittelystä kuin aikaisemminkin, mutta ehkä steampunkia ei ole tarkoituskaan mahduttaa mihinkään tiukkaan kategoriaan vaan genre ulottaa anarkistihengessä lonkeroitaan joka suuntaan.

Kirjan novellit olivat minulle erittäin iloinen yllätys. Olen alkanut suhtautua novellikokoelmiin joissa on useampi kirjoittaja aika varauksellisesti. Varsinkin ulkomaisissa antologioissa kun tuppaa olemaan se muutama hyvä ja itseä kiinnostava novelli ja muut ovat helposti kirjailijoiden pöytälaatikosta kaivettua sekundaa. Steampunk-kokoelmasta kuitenkin huokuu se, että jokaisen tarinan kirjoittamiseen on todella omistauduttu ja paneuduttu. Ei mitään pöytälaatikoiden rippeitä näissä!.

Miljööt ja henkilöt ovat yhtä moninaiset kuin novellitkin, mutta myös koneilla ja tekniikalla on joka tarinassa oma roolinsa. Kokoelman novelleissa on vuoroin jännitystä ja sydäntäsärkeviä ihmiskohtaloita. Tunnelma on usein aika synkkä, mutta toivo paremmasta maailmasta ei tunnu silti koskaan kuolevan.

Novellien kautta pääsee tutustumaan useammankin kirjailijan tyyliin ja muutaman nimen olen jo omalle lukulistalleni kirjasta poiminut. Steampunk-kirjojen ensimmäinen osa Koneita ja korsetteja on myös ehdottomasti haalittava jostain. Suosittelen novellikokoelmaa oikein lämpimästi kaikille, joita spekulatiivinen fiktio yhtään kiinnostaa. Tällaisia kirjoja lisää!

4/5

sunnuntai 20. heinäkuuta 2014

Vaarallinen runous

Sokeat linnut - Ursula Poznanski

Jatketaan edellisen kirjoituksen jälkeen vähän iloisemmissa tunnelmissa, jos nyt kasa ruumiita voidaan sellaiseksi laskea. Kävin kirjastossa toistamiseen ja löysin sieltä ilokseni Poznanskin uutuuskirjan Sokeat linnut. Vii5ikin on vielä lukematta, mutta eihän tälläistä mahdollisuutta voinut ohittaa.

Sokeat linnut alkaa, kun leirintäalueelta läheltä Salzburgia löytyy kaksi ruumista, mies ja nainen. Nopeasti katsottuna näyttäisi siltä, että mies on ensin kuristanut naisen ja sen jälkeen ampunut itsensä. Rikospoliisin etsivä Beatrice Kasparyn mielestä kaikki ei kuitenkaan täsmää ja hän alkaa tutkia tapausta murhana. Tapaus käy entistä hämmentävämmäksi kun käy ilmi, että ainoa asia, joka uhreja yhdistää, on Facebookin rauhallinen runoryhmä. Kun sitten ryhmäläisiä kuolee enemmänkin, saa Bean teoria yhä enemmän vahvistusta.

Mitä niin vaarallista voi runoissa olla, että joku on valmis tappamaan niiden vuoksi?

Sokeat linnut on minulle vuoden ensimmäinen dekkari ja se osui täydelliseen saumaan. Uppouduin kirjan maailmaan niin täysin, että minulta oli jäädä jalkapallon MM-kisojen pronssipelikin ihan väliin! Käsittämätön asia tällaiselle intohimoiselle penkkiurheilijalle. Kirjan tarina kuitenkin vei minut mukanaan heti ensimmäisestä sivusta alkaen, eikä päästänyt otteestaan ennen loppua.

Kirja oli taiten kirjoitettu. Jännitystä ja vauhtia piisasi juuri sopivassa määrin. Tylsiä kohtia ei ollut käytännössä ollenkaan vaan tapahtumat seurasivat toisiaan sopivalla intensiteetillä. Kirjan mysteeri oli monimutkainen ja lukija pysyi mukavasti kuutamolla pitkän aikaa. Pidin myös siitä, että päähenkilöt eivät joutuneet rikosta selvittäessään turvautumaan kovin mielikuvituksellisiin päättelyketjuihin vaan lopputulos selvisi loogisella tavalla.

Pidin kirjasta tosi paljon, mutta mietin myös olisiko tämä ollut yhtä viihdyttävä lukukokemus sellaiselle, joka dekkareita lukee enemmänkin. Tuskin. Hänelle tämä olisi saattanut olla enemmän siellä keskinkertaisten joukossa. Hyvä lukukokemus, muttei mitään maata mullistavaa. Kirjan tarinaa ei myöskään kannata tarkastella kovin syvällisesti, koska mm. uhrien käytös ja heidän tekemänsä valinnat saattavat silloin tuntua aika hassuilta. Loppuratkaisukin menee juuri ja juuri uskottavan paremmalle puolelle, vaikka voikin jonkun mielestä olla vähän kaukaa haettu.

Jos ei kuitenkaan anna pikku yksityiskohtien häiritä, on Sokeat linnut oikein viihdyttävä dekkari ja voin sitä suositella. Onkohan pohjoismaisten dekkarien jälkeen kohta saksankielisten aika? Berliinin ja Wienin kirjakaupoissa on nimittäin useitakin mielenkiintoiselta vaikuttavia kirjasarjoja vain odottamasta kääntämistä. Itse haluaisin ainakin lukea enemmän vaikka alppimaisemiin sijoittuvaa rikoskirjallisuutta.

4/5

sunnuntai 13. heinäkuuta 2014

Joskus elämä on liian lyhyt kirjan lukemiseen

The Eight - Katherine Neville

suom. nimellä Kahdeksan ja Musta kuningatar

Seuraava kirjoitus saattaa sisältää spoilereita ja takuuvarmasti sisältää erinäistä tuohtunutta ja närkästynyttä jorinaa kirjasta ja kirjan vierestä.

The Eightin alkuasetelmat ovat erittäin lupaavat. Itse Kaarle Suuren aikanaan omistamaa ihmeellisiä ominaisuuksia omaavaa shakkipeliä on suojeltu tarkkaan Montglanen luostarissa vuosituhannen ajan. 1790-luvun Ranskassa kuitenkin puhaltavat muutoksen tuulet, vallankumous on käynnissä, eikä shakkipeli ole enää turvassa. Montglanen abbedissa päättää erottaa shakkipelin nappulat toisistaan ja lähettää ne maailmalle nunnien mukana. Tärkeän tehtävän saavat myös nuoret serkukset Mireille ja Valentine, jotka lähetetään Pariisiin sukulaisten luokse. Valentinen on tarkoitus toimia "keräyspisteenä". Vaikeuksiin joutuneet nunnat voivat tuoda oman nappulansa tarvittaessa hänelle. (Sopii tosin kysyä, miksi näinkin tärkeä tehtävä annetaan vallankumouksen keskukseen lähetetylle teini-ikäiselle tyhjäpäälle, mutta no, se on kirjan pienimpiä murheita) Kaikki ei mene kuitenkaan putkeen.

Sillä välin 1970-luvulla Catherine Velis sotkeutuu tahtomattaan Montglanen shakkipelin kohtaloon. (Miksi näin käy, tuntuu olevan puolen New Yorkin, muttei suinkaan lukijan tai Catin itsensäkään tiedossa. Sekin on kirjan pienimpiä murheita.) Catherine on juuri saanut työtehtävän Algeriasta, jonne lähteminen vaan tuntuu vievän aika kauan aikaa. Sillä välin Cat ehtiikin tutustua venäläiseen shakkimestariin, tulee ammutuksi ja varjostetuksi, mutta sentään kuulee myös Montglanen shakkipelistä ensimmäistä kertaa. Catin kohtalona on kerätä shakkipelin nappulat vihdoin yhteen. Tai jotain.

Jos nyt aloitetaan ensin niistä hyvistä asioista. Kirjan teksti oli kohtuullisen sujuvaa, eikä siinä ollut juurikaan kirjoitusvirheitä. Jep. Sitten onnittelen Nevilleä siitä, että hän on saanut yhteen ainoaan kirjaan kasattua kaikki ne asiat, joita kirjallisuudessa ylipäätään inhoan:

  • Epälooginen, täysin epäuskottava juoni, check
  • Ärsyttävät päähenkilöt, jotka ovat joko täysiä Mary Sueita tai sitten vaan liian tyhmiä elääkseen, check
  • Juonen jatkuvat sivuraiteet, jotka vain pitkittävät tarinaa, mutteivät tuo siihen mitään lisää, check
  • Kirjan henkilöt, jotka puhuvat ja käyttäytyvät kuin kirjan henkilöt, eivät kuin oikeat ihmiset, check
  • Tarina, jonka koko pointti on kateissa vielä siinäkin kohtaa, kun kirjaa on luettu kolmasosan verran, checkcheckcheck!
Ainoa, mikä puuttuu on juonen jatkuvuuden ongelmat, mutta en varmaan vain lukenut kirjaa tarpeeksi pitkälle.

Varmaan voinette tästä päätellä, että en oikein pitänyt kirjasta. Noin lievästi sanottuna. Lähtökohta tosiaan kiehtoi minua suunnattomasti ja kirjaa on moni kehunut. Kun kuitenkin kolmasosan kirjasta luettuani pyörittelin silmiäni jo sadannen kerran ja kirjan keskeisen henkilön traaginen, surulliseksi tarkoitettu kohtalo sai minut lähes hurraamaan, totesin siinä, että ehkä on paras jättää tämä kirja kesken. Juoni ei avautunut minulle oikein missään välissä. Kaikki tuntuivat olevan aivan hullaantuneita Montglanen shakkipelistä, mutta lukijalle ei todellakaan aukea, että miksi. No, se teki Kaarle Suuren melkein hulluksi. Pakko saada!

Jokaisella pienimmälläkin sivuhenkilöllä tuntuu olevan oma tarinansa kerrottavana shakkipeliin liittyen. Nämä juonen nyrjähdykset kestävät sivutolkulla ja niiden sanoma on aina vaan se, että shakkipeli on niin mahtava, pakko saada! Jooo ja sitten...? Asiaa ei helpota yhtään se, että henkilöt kertovat näitä tarinoitaan kuin lukisivat niitä suoraan kirjasta, sen sijaan että spontaanisti tarinoisivat kuulijalleen.

Nevillellä on ollut myös jokin käsittämätön halu ahtaa tarinaansa joka ikinen 1790-luvun silmäätekevä tietenkään vapaamuurareita ja temppeliherroja unohtamatta. Tarina on kuin 1790-luvun "Kuka kukin on". 95 % näistä henkilöistä eivät tuo juoneen mitään lisäarvoa.

Koska sivulle 180 mennessä olen edelleen juonesta ja sen merkityksestä pihalla kuin lumiukko ja suorastaan vihaan kirjan jokaista henkilöä, niin ehkä kirja on vain syytä jättää kesken. Elämä on tosiaan liian lyhyt tällaiseen.

1/5
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...