Sebastian Zöllner on taidekriitikko, joka omasta mielestään ansaitsisi enemmän mainetta, kuin on tähän
mennessä saanut. Ärsyttävä kollega Bahring kerää kaikkien arvostusta ylistetyillä taiteilijaelämänkerroillaan, joten Zöllner päättää kirjoittaa myös kirjan. Nyt olisi vain keksittävä sopiva kohde.
Zöllnerin suunnitelmiin sopii osuvasti sokeutunut, erakkona Alpeilla asusteleva taidemaalari Manuel Kaminski, jonka menneisyyttä Zöllner alkaa tutkia innokkaasti. Hän ei anna minkään seistä tiellään ja tunkee itsensä Kaminskin tuttavien juttusille, halusivat nämä sitä tai ei. Tutkimukseen tuo lopullisen silauksen vielä Kaminskin haastattelu, mutta aiemmin kuuluisan taiteilijan saaminen haastateltavaksi ei onnistukaan ihan käden käänteessä. Saattaa myös olla, että Kaminskissa Zöllner tapaa vihdoin ihmisen, jota ei voikaan pyörittää ihan mielensä mukaan. Kuka pyörittää lopulta ketä, ei ole kohta Zöllnerillekään aivan selvää.
Kirjan esittelyteksti lupailee nauruhermoja kutkuttavaa lukuelämystä ja heti toisella sivulla lukija pääseekin aika hyvin perille siitä, mitä on odotettavissa sekä juonen että Zöllnerin suhteen, kun Zöllner riitelee konduktöörin kanssa junan vessan sähköstä ja sen puutteesta:
"Se tuli ja katsoi minuun vaisusti hymyillen. Sanoin, että partakone ei käynnisty, täällä ei ilmeisesti ole virtaa. Se vastasi että totta kai täällä nyt virtaa on. Sanoin että ei ole. Se että onpas. Eipäs! Se kohautti olkaansa ja sanoi että vika on sitten ilmeisesti sähkölinjoissa ja että hän ei joka tapauksessa pysty auttamaan asiaa. Sanoin sen olevan vähintä mitä rahastajan voi edellyttää tekevän. Se korjasi että konduktöörin, ei rahastajan. Sanoin sen olevan minulle ihan se ja sama. Se kysyi, mitä minä sillä tarkoitan. Vastasin tarkoittavani että on se ja sama, miksi tuollaista hyödytöntä ammattia kutsutaan. Se siihen että häntä ei loukata ja että minun kannattaisi pitää varani, hän voisi vaikka vetää minua turpaan. Sanoin että yrittäköön vaan, tekisin joka tapauksessa valituksen, sanokoon minulle nimensä. Se siihen että ei tulisi mieleenkään ja että minä muka haisin ja olin tulossa kaljuksi. Ja sitten se kääntyi kannoillaan ja lähti sadatellen menemään."
Kirjassa ei ole varmasti yhtäkään henkilöä, jonka kanssa Zöllner ei ajautuisi kinaamaan milloin mistäkin asiasta. Hän on suorastaan herkullisen itsekeskeinen. Zöllner mm. kutsuu kaikkia ihmisiä sanalla "se". Kun tyttöystävä soittaa katkaistakseen suhteen, ei Zöllner suinkaan harmittele tyttöystävän lähtöä vaan sitä, ettei voi enää asua tämän upeassa asunnossa, johon iltapäivän aurinkokin paistaa niin kauniisti.
Itsekeskeinen on myös Kaminski, mutta paljon juonikkaammalla tavalla. Yhdessä Zöllnerin kanssa hän lähtee tapaamaan nuoruuden rakastettuaan ja matkallahan sattuu kaikenlaista. Siinä sivussa kirjailija kritisoi enemmän ja vähemmän hienovaraisesti nykytaidetta, taidepiirejä sekä maineen ja kuuluisuuden merkitystä yhteiskunnassa.
Kirja on lyhyt ja kevyttä luettavaa. Tunnelma ja Zöllnerin hihittelyä aiheuttava itsekeskeinen ajattelumaailma valitettavasti lässähtävät loppua kohti, jolloin kirjailijan mielestä on selkeästi palattava vakavampien asioiden ääreen. Zöllneristä yritetään lopulta leipoa mallikansalaista, mutta en sitten tiedä, onko lopputulos kovin uskottava. Kellnerin kirjoittajanlahjoista kuitenkin vakuutuin tämän kirjan myötä ja pari muuta hänen teostaan tuolla hyllyillä jo odottelevatkin vuoroaan.
3/5
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti