sunnuntai 15. syyskuuta 2013

Kuinka morin huuria soitetaan

Hiekkaan kadonneet jäljet - Johanna Viitanen

Musiikintutkija Seppo Salo saa yllättäen apurahan, jolla hän pääsee Mongoliaan tutkimaan hevosenpääviulun soittoa ja soittajia. Ulan Batorin koneessa hän tapaa toisen tutkijan, walesilaisen eläinlääkäri Rhys Daviesin, jonka on tarkoitus selvittää kaviokuumeen esiintyvyyttä mongolialaisissa hevosissa. Kaksi toisistaan poikkeavaa tieteenalaa ovatkin yllättävän yhteensopivia ja pian miehet huomaavat, etteivät pääse toisistaan eroon vaikka haluaisivatkin.

Ei kestä kauaa, kun omituisia asioita alkaa tapahtua. Sepon tutkima asiakirja häviää, joku tuntuu käyvän miesten tavaroita läpi vähän väliä ja pian Sepon Suomeen jäänyttä ex-vaimoa ja tytärtäkin aletaan uhkailla. Mikä musiikintutkimuksessa tai eläinlääketieteessä voi olla niin salaista, että sen vuoksi täytyy ryhtyä näin radikaaleihin toimiin? Miesten tietämättä pahin on kuitenkin vielä edessä ja he joutuvat tukeutumaan toisiinsa, jotta vaikeuksista ylipäätään selvitään hengissä.

Viitanen on kirjoittamisen ammattilainen ja se tässäkin kirjassa tosiaan näkyy. Tarinaa viedään eteenpäin vaivattomasti, tylsiä kohtia ei juurikaan kirjassa ole. Tummia pilviä tuntuu olevan horisontissa koko ajan ja lukija saa tosissaan jännittää, koska kaikki kaatuu miesten päälle ja kuinka he vastoinkäymisistään selviävät.

Päähenkilöistä varsinkin Rhys on erittäin mielenkiintoinen. Hän on tyyliltään varsin rempseä, eikä pyytele keneltäkään tekemisiään anteeksi. Hän sattuu olemaan myös homo, joka taas tuottaa ongelmia suomalaisen pidättyvän Sepon kanssa, tosin lopulta aika yllättävin tuloksin. Koska tarinan kertojina toimivat pääasiassa Rhys ja Seppo vuorotellen, pääsee lukija sisälle myös miesten ajatusmaailmaan. Tämä tuntuukin olevan kirjan yksi vahvimpia puolia. Viitanen nimittäin kirjoittaa jotenkin ilahduttavan suorasukaisesti, mitään kiertelemättä tai vaikeampiakin asioita pelkäämättä. Sepon ja Rhysin ajatukset kerrotaan suoraan ja he muodostuvat tällä tavoin henkilöinä erittäin uskottaviksi. Pidin Viitasen kirjoitustyylistä erittäin paljon.

Muutama ongelmakin toki on. Kirjan tarinan uskottavuus on vähän siinä ja siinä, mutta eihän sen kannata antaa häiritä. Aavistuksen ärsyttävämpää sen sijaan on se, että Viitanen tuntuu pimittävän lukijalle olennaisia tietoja ihan viime metreille saakka. Tiedot ovat kuitenkin pääosin sellaisia, jotka hänen päähenkilönsä tietävät. Kappale saattaa loppua siihen, kun toinen miehistä kysyy toiselta jonkin erittäin suoran, juonen kannalta varsin olennaisen kysymyksen, jonka vastauksen lukijakin haluaa kuulla. Seuraavassa kappaleessa saatetaan kuitenkin olla sitten jo seuraavassa päivässä, eikä kysymyksen vastausta lopulta kuulla ollenkaan. Yhdessä vaiheessa jo mietin, että selviääkö tarinan mysteeri ollenkaan, jos kukaan kirjan henkilöistä ei suostu selittämään mitään auki vaan lukija saa koko ajan vain arvailla, että mistä tässä kaikessa onkaan kyse.

Pidin tästä kirjasta todella paljon. Päähenkilöistä varsinkin Rhys oli persoonana vahva ja tarina oli sopivan jännittävä. Mietin perjantaina, että saanko luettua kirjan ennen kuin lukutaitohaaste loppuu, mutta loppujen lopuksi tämä lukikin melkein itsensä. Lukemista ei vaan malttanut jättää kesken. Ehdottomasti voisin lukea Viitaselta muutakin, jos hän jatkossa lisää proosaa kirjoittaa.

4/5

Lue tämä, jos
  • pidät jännäreistä
  • normaalista poikkeava miljöö ja juoni kiinnostaa

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...