Kun suru erottaa

Ajo - Juha Itkonen

Julkaistu: Otava 2014
Sivumäärä: 283 s.
Kansi: Piia Aho

Kirjastosta

Aino on saanut tarpeekseen ja sen enempää miettimättä varaa itselleen ja pojalleen liput Saksan-lautalle. Autobahnia ajaessaan hän sitten joutuu pohtimaan miten elämä ja avioliitto oikeastaan päätyivätkään tähän pisteeseen. Kuinka on päädytty tilanteeseen, jossa ainoana vaihtoehtona on pako, kenenkään tietämättä Ainon ja Ainon pojan olinpaikkaa tai suunnitelmia.

Toisessa ajassa Heljä on aivan samanlaisessa umpikujassa. Pesä on tyhjä ja tragedia on ajamassa aviopuolisoita, Heljää ja Onnia, yhä kauemmas toisistaan. Elämän on kuitenkin jatkuttava ja Heljä menee autokouluun, koska jonkunhan sitä autoa on ajettava miehen työmatkoilla.

Eräs nuori mies on myös muutoksen kynnyksellä. Hänen elämänsä on vihdoin alkamassa. Kipeät menetykset ja muut elämän tuomat hankaluudet ovat vasta kaukana edessä. Nyt täytyisi vaan selvitä kunnialla kirjoituksista, jotta pääsisi muuttamaan Helsinkiin ja aloittamaan vihdoin muusikonuran. Maailma on avoinna.

Kaikkien kolmen tarinat kietoutuvat lopulta toisiinsa. Löytääkö kuitenkaan kukaan kirjan henkilöistä lopulta sitä, mitä on etsimässä?

Ajo on hieno romaani muistoista, menneisyydestä ja siitä, kuinka ihmiselämä voi loputtomasta tahtomisesta ja yrittämisestä huolimatta kulkea täysin omia latujaan. Aika on armoton, muistikuvat haalistuvat, menetykset unohtuvat. Maailma jatkaa kulkuaan siitä huolimatta, että jostain ihmisestä tuntuu, kuin se olisi juuri romahtanut ympäriltä. Seuraavat sukupolvet joutuvat kamppailemaan omien ongelmiensa kanssa, eikä vanhoja suruja enää muisteta.

"Suru on aina vain yhden ihmisen oma ja työntyy sen takia kahden ihmisen väliin."

tiivistää hyvin pitkälle sen, mistä näkökulmasta surua kirjassa lähestytään. Tämä oli minusta yksi kirjan hienoimmista ja oivaltavimmista lauseista.

Ajo kertoo myös perheestä ja vanhemmuudesta, niistä mahdottomista toiveista ja vaatimuksista, joita perheenjäsenet sekä vanhemmat itselleen ja toisilleen asettavat. Jos olisinkin ollut toisenlainen, niin olisiko kaikki mennyt toisin?

Itkosen kirja onnistui koskettamaan minua syvältä. Varsinkin Heljä pääsi ihoni alle. Hän muistutti persoonallisuudeltaan kovasti mummuani. Molemmat kun ovat aina osanneet kaiken, mutta vähätelleet tekemisiään viimeiseen asti. En tiedä sitten, onko tämä joku ennen sotia syntyneiden naisten yleinen ominaispiirre. Ainon kokemukset olivat minulle etäisempiä.

Kirjan loppua kohden taas itkeskelin, joka on varma merkki siitä, että olen löytänyt taas yhden hyvän kirjan lisää. Suosittelen Ajoa lämpimästi!

4/5