Myytillistä

Ragnarök. Jumalten tuho - A. S. Byatt

Julkaistu: Tammi 2013
Alkuperäinen nimi: Ragnarok, The End of Gods 2011
Suomentanut: Titia Schuurman
Sivumäärä 163 s.

Kirjastosta

On laiha tyttö. On kaiken alleen nielevä sota. On kiehtova kirja, Asgård ja jumalat.

Laiha tyttö lähtee sotaa pakoon maaseudun paratiisiin ja syventyy kirjan tarinaan. Asgårdin ja aasojen kohtalot ovat hänelle paljon uskottavampia, myytit helpommin lähestyttäviä kuin kirkossa saarnattu kristillinen totuus. Raamattuun laiha tyttö ei usko ollenkaan. Ei hän tosin myytteihinkään usko, mutta ainakaan myyttien henkilöt eivät yritä olla muuta kuin sitä, mitä ovat. Ragnarökissä A. S. Byatt kirjoittaa skandinaaviset jumaltarut uudestaan omien lapsensilmiensä kautta.

Tämä oli jotenkin todella hämmentävä kirja. En oikein missään vaiheessa päässyt kunnolla sisälle siihen, mitä Byatt uudelleenkirjoituksellaan halusi oikeastaan sanoa. Ongelmana on todennäköisesti osittain myös se, että skandinaaviset jumaltarut ovat minulle pääpiirteitä lukuunottamatta varsin vierasta maaperää. En siis tiennyt, mikä Byattin kirjassa oli lopulta alkuperäistä, suoraan myyteistä otettua ja mikä Byattin omaa tulkintaa.

Oli toki hetkiä, jolloin Ragnarökiä pystyi lukemaan suorana allegoriana nykymaailman menolle. Kirja muistuttikin aika ajoin lähinnä viimeisintä WWF:n julkaisua, kun Byatt tuntui haluavan luetella jokaisen merenelävän nimen, jonka joskus on oppinut. Jos oikein muistan, niin välillä näitä nimiä lueteltiin kappale toisensa perään. Osittain tästä syystä ja muutenkin, teksti oli lyhyeksi kirjaksi erittäin raskaslukuista. Kirjassa ei juuri sivuja ole, mutta se onnistui jostain syystä puristamaan minusta viimeisetkin mehut. Toisaalta Byattin käyttämä kieli oli mieltähivelevän kaunista.

Lopun Ajatuksia myyteistä-essee valaisee todella paljon kirjan tarkoitusta. Ihan harmitti, että en lukenut tätä ensin. Esseestä sai nimittäin monta ahaa-elämystä ja sen lukeminen olisi tehnyt kirjan kahlaamisesta huomattavasti helpompaa.

Tein tätä kirjaa lukiessani myös sen, ehkä mielenkiintoisen, mahdollisesti hieman oudon, havainnon, että Keltaisen kirjaston viime vuosien taitto on jotenkin todella monotonisen ja masentavan näköistä. Koska viime aikoina lukemissani Keltaisissa kirjoissa ei ole paljon dialogilla juhlittu, on pötkössä olevaa tekstiä tylsähköllä fontilla todella vaikeaa lukea. En tiedä onko tämä ongelma vain minun päässäni...

Loppufiiliksenä jäin kirjan luettuani vain huuli pyöreänä miettimään, että mitähän sitä tuli luettua. Kirja oli selkeästi liian haastava aivoparoilleni.

3/5