Vaarallinen runous

Sokeat linnut - Ursula Poznanski

Jatketaan edellisen kirjoituksen jälkeen vähän iloisemmissa tunnelmissa, jos nyt kasa ruumiita voidaan sellaiseksi laskea. Kävin kirjastossa toistamiseen ja löysin sieltä ilokseni Poznanskin uutuuskirjan Sokeat linnut. Vii5ikin on vielä lukematta, mutta eihän tälläistä mahdollisuutta voinut ohittaa.

Sokeat linnut alkaa, kun leirintäalueelta läheltä Salzburgia löytyy kaksi ruumista, mies ja nainen. Nopeasti katsottuna näyttäisi siltä, että mies on ensin kuristanut naisen ja sen jälkeen ampunut itsensä. Rikospoliisin etsivä Beatrice Kasparyn mielestä kaikki ei kuitenkaan täsmää ja hän alkaa tutkia tapausta murhana. Tapaus käy entistä hämmentävämmäksi kun käy ilmi, että ainoa asia, joka uhreja yhdistää, on Facebookin rauhallinen runoryhmä. Kun sitten ryhmäläisiä kuolee enemmänkin, saa Bean teoria yhä enemmän vahvistusta.

Mitä niin vaarallista voi runoissa olla, että joku on valmis tappamaan niiden vuoksi?

Sokeat linnut on minulle vuoden ensimmäinen dekkari ja se osui täydelliseen saumaan. Uppouduin kirjan maailmaan niin täysin, että minulta oli jäädä jalkapallon MM-kisojen pronssipelikin ihan väliin! Käsittämätön asia tällaiselle intohimoiselle penkkiurheilijalle. Kirjan tarina kuitenkin vei minut mukanaan heti ensimmäisestä sivusta alkaen, eikä päästänyt otteestaan ennen loppua.

Kirja oli taiten kirjoitettu. Jännitystä ja vauhtia piisasi juuri sopivassa määrin. Tylsiä kohtia ei ollut käytännössä ollenkaan vaan tapahtumat seurasivat toisiaan sopivalla intensiteetillä. Kirjan mysteeri oli monimutkainen ja lukija pysyi mukavasti kuutamolla pitkän aikaa. Pidin myös siitä, että päähenkilöt eivät joutuneet rikosta selvittäessään turvautumaan kovin mielikuvituksellisiin päättelyketjuihin vaan lopputulos selvisi loogisella tavalla.

Pidin kirjasta tosi paljon, mutta mietin myös olisiko tämä ollut yhtä viihdyttävä lukukokemus sellaiselle, joka dekkareita lukee enemmänkin. Tuskin. Hänelle tämä olisi saattanut olla enemmän siellä keskinkertaisten joukossa. Hyvä lukukokemus, muttei mitään maata mullistavaa. Kirjan tarinaa ei myöskään kannata tarkastella kovin syvällisesti, koska mm. uhrien käytös ja heidän tekemänsä valinnat saattavat silloin tuntua aika hassuilta. Loppuratkaisukin menee juuri ja juuri uskottavan paremmalle puolelle, vaikka voikin jonkun mielestä olla vähän kaukaa haettu.

Jos ei kuitenkaan anna pikku yksityiskohtien häiritä, on Sokeat linnut oikein viihdyttävä dekkari ja voin sitä suositella. Onkohan pohjoismaisten dekkarien jälkeen kohta saksankielisten aika? Berliinin ja Wienin kirjakaupoissa on nimittäin useitakin mielenkiintoiselta vaikuttavia kirjasarjoja vain odottamasta kääntämistä. Itse haluaisin ainakin lukea enemmän vaikka alppimaisemiin sijoittuvaa rikoskirjallisuutta.

4/5

Joskus elämä on liian lyhyt kirjan lukemiseen

The Eight - Katherine Neville

suom. nimellä Kahdeksan ja Musta kuningatar

Seuraava kirjoitus saattaa sisältää spoilereita ja takuuvarmasti sisältää erinäistä tuohtunutta ja närkästynyttä jorinaa kirjasta ja kirjan vierestä.

The Eightin alkuasetelmat ovat erittäin lupaavat. Itse Kaarle Suuren aikanaan omistamaa ihmeellisiä ominaisuuksia omaavaa shakkipeliä on suojeltu tarkkaan Montglanen luostarissa vuosituhannen ajan. 1790-luvun Ranskassa kuitenkin puhaltavat muutoksen tuulet, vallankumous on käynnissä, eikä shakkipeli ole enää turvassa. Montglanen abbedissa päättää erottaa shakkipelin nappulat toisistaan ja lähettää ne maailmalle nunnien mukana. Tärkeän tehtävän saavat myös nuoret serkukset Mireille ja Valentine, jotka lähetetään Pariisiin sukulaisten luokse. Valentinen on tarkoitus toimia "keräyspisteenä". Vaikeuksiin joutuneet nunnat voivat tuoda oman nappulansa tarvittaessa hänelle. (Sopii tosin kysyä, miksi näinkin tärkeä tehtävä annetaan vallankumouksen keskukseen lähetetylle teini-ikäiselle tyhjäpäälle, mutta no, se on kirjan pienimpiä murheita) Kaikki ei mene kuitenkaan putkeen.

Sillä välin 1970-luvulla Catherine Velis sotkeutuu tahtomattaan Montglanen shakkipelin kohtaloon. (Miksi näin käy, tuntuu olevan puolen New Yorkin, muttei suinkaan lukijan tai Catin itsensäkään tiedossa. Sekin on kirjan pienimpiä murheita.) Catherine on juuri saanut työtehtävän Algeriasta, jonne lähteminen vaan tuntuu vievän aika kauan aikaa. Sillä välin Cat ehtiikin tutustua venäläiseen shakkimestariin, tulee ammutuksi ja varjostetuksi, mutta sentään kuulee myös Montglanen shakkipelistä ensimmäistä kertaa. Catin kohtalona on kerätä shakkipelin nappulat vihdoin yhteen. Tai jotain.

Jos nyt aloitetaan ensin niistä hyvistä asioista. Kirjan teksti oli kohtuullisen sujuvaa, eikä siinä ollut juurikaan kirjoitusvirheitä. Jep. Sitten onnittelen Nevilleä siitä, että hän on saanut yhteen ainoaan kirjaan kasattua kaikki ne asiat, joita kirjallisuudessa ylipäätään inhoan:

• Epälooginen, täysin epäuskottava juoni, check
• Ärsyttävät päähenkilöt, jotka ovat joko täysiä Mary Sueita tai sitten vaan liian tyhmiä elääkseen, check
• Juonen jatkuvat sivuraiteet, jotka vain pitkittävät tarinaa, mutteivät tuo siihen mitään lisää, check
• Kirjan henkilöt, jotka puhuvat ja käyttäytyvät kuin kirjan henkilöt, eivät kuin oikeat ihmiset, check
• Tarina, jonka koko pointti on kateissa vielä siinäkin kohtaa, kun kirjaa on luettu kolmasosan verran, checkcheckcheck!

Ainoa, mikä puuttuu on juonen jatkuvuuden ongelmat, mutta en varmaan vain lukenut kirjaa tarpeeksi pitkälle.

Varmaan voinette tästä päätellä, että en oikein pitänyt kirjasta. Noin lievästi sanottuna. Lähtökohta tosiaan kiehtoi minua suunnattomasti ja kirjaa on moni kehunut. Kun kuitenkin kolmasosan kirjasta luettuani pyörittelin silmiäni jo sadannen kerran ja kirjan keskeisen henkilön traaginen, surulliseksi tarkoitettu kohtalo sai minut lähes hurraamaan, totesin siinä, että ehkä on paras jättää tämä kirja kesken. Juoni ei avautunut minulle oikein missään välissä. Kaikki tuntuivat olevan aivan hullaantuneita Montglanen shakkipelistä, mutta lukijalle ei todellakaan aukea, että miksi. No, se teki Kaarle Suuren melkein hulluksi. Pakko saada!

Jokaisella pienimmälläkin sivuhenkilöllä tuntuu olevan oma tarinansa kerrottavana shakkipeliin liittyen. Nämä juonen nyrjähdykset kestävät sivutolkulla ja niiden sanoma on aina vaan se, että shakkipeli on niin mahtava, pakko saada! Jooo ja sitten...? Asiaa ei helpota yhtään se, että henkilöt kertovat näitä tarinoitaan kuin lukisivat niitä suoraan kirjasta, sen sijaan että spontaanisti tarinoisivat kuulijalleen.

Nevillellä on ollut myös jokin käsittämätön halu ahtaa tarinaansa joka ikinen 1790-luvun silmäätekevä tietenkään vapaamuurareita ja temppeliherroja unohtamatta. Tarina on kuin 1790-luvun "Kuka kukin on". 95 % näistä henkilöistä eivät tuo juoneen mitään lisäarvoa.

Koska sivulle 180 mennessä olen edelleen juonesta ja sen merkityksestä pihalla kuin lumiukko ja suorastaan vihaan kirjan jokaista henkilöä, niin ehkä kirja on vain syytä jättää kesken. Elämä on tosiaan liian lyhyt tällaiseen.

1/5

Kävin sitten kirjastossa

Merkittäväksi asian tekee se, että tämä oli ensimmäinen kerta varmaan kymmeneen vuoteen. Nuorempana olin ehdottomasti kirjaston suurkuluttaja, mutta sitten alkoi työt, rahaa oli ostaa kirjoja omaksi ja kirjaston olemassaolo suoraan sanottuna unohtui. Muita lukutoukkia tämmöinen paljastus varmasti kauhistuttaa, mutta kun kotona näyttää tältä,

Kirjahylly on yksi kolmesta

niin ei tässä tosiaan kirjojen puutteesta ole tarvinnut kärsiä.

Nyt minuun iski kuitenkin jokin hetken hairahdus ja oli pakko päästä katsomaan, onko lähikirjastossa asiat yhä samalla mallilla kuin ennenkin. Mieltä lämmitti kummasti kun se sama kirjastonsetä, johon jo ala-asteikäisenä noin 25 vuotta sitten tutustuin, oli edelleen tiskin takana. Kirjaston valikoimat olivat lapsuudesta tosin laajentuneet ja hyllyt vaihtaneet paikkaa. Olin kuin lapsi karkkikaupassa. Ai, täällä on tuokin. Ja tuo! Oli suoraan sanottuna pakko lähteä kesken pois, kun kädet loppuivat lainakirjojen kanssa.

Aikamoisen kasan sain kerättyä, mm. Mia Vänskän uusimman, joka on minua kiinnostanut kovasti. Toivottavasti kirjat herättelevät taas sen kevätunilla olleen lukuinnostukseni ja saisin luettua jotain järkevää, josta voisi jopa tänne blogiinkin kirjoittaa. Steampunk!-kokoelma onkin jo hyvässä vauhdissa.

Onko muille käynyt näin? Ovatko omat, ostetut kirjat vieneet mennessään, vai käykö kirjaston ovi edelleen tiuhaan?

(Pirkanmaan aluekirjastosta saa nykyään muuten netin kautta lainattavaksi myös e-kirjoja! Jes, miten helppoa ja hauskaa! Ei tarvitse kotikoneelta liikahtaa mihinkään ja voi silti olla kirjaston asiakas.)

Kohtalon erottamat serkukset

Nora & Alicia - Cecilia Samartin

Nora ja Alicia viettävät huoletonta nuoren tytön elämää 50-luvun Kuubassa. Elämä on täynnä sukupäivällisiä ja koulunkäyntiä. Jännitystä tuovat tanssiaiset ja pojat, jotka alkavat serkuksia pikkuhiljaa kiinnostaa.

Yhtäkkiä kaikki kuitenkin muuttuu. Castro ottaa Kuuban hallintaansa ja tyttöjen perheet toteavat olevansakin aivan väärällä puolella vallankumousta. Edessä on vaikea valinta. Lähteäkö rakkaasta Kuubasta vai jäädä kuitenkin  odottamaan parempia aikoja? Noran ja Alician perheet päätyvät eri ratkaisuihin ja elämä kuljettaa tyttöjä aivan eri suuntiin varsin dramaattisella tavalla. Rakkaus silti säilyy ja uskollisuus parasta ystävää kohtaan ei muutu, vaikka välimatka kasvaisi pitkäksikin.

Useampi ihminen on minulle kehunut Samartinin kirjoja ja aloin lukea Noran ja Alician tarinaa aika positiivisin ennakko-odotuksin. Miljöö oli heti minulle jotain aivan uutta. En ole tainnut Kuubaan sijoittuvia kirjoja aiemmin lukeakaan. Historian tapahtumia täytyi myös vähän kerrata, että pääsi kirjaan paremmin sisälle.

Samartin kuvailee kirjassaan todella hyvin niitä olosuhteita, joihin vallankumous Kuubassa johti. Oman maan jättäminen oli vaikea, mutta välttämätön ratkaisu siitäkin huolimatta, että se tarkoitti välillä omasta perheestä eroamista. Vaikka uusi elämä Amerikassa oli rankkaa ja vierasta, olivat Kuubaan jääneet sukulaiset vielä enemmän sattuman ja korruption armoilla.

Kertojana kirjassa on Nora, mutta Alician vaiheita seurataan myös tarkkaan mm. kirjeiden ja muiden ihmisten kertomusten avulla. Samartin kyllä saa lukijan todella välittämään tyttöjen kohtaloista, vaikkakin tarinaa häiritsee se, että molemmat päähenkilöt ovat ehkä vähän liiankin hyviä, kunnollisia ja suorastaan pyhimysmäisiä. Myönnän, että lopussa saatoin kuitenkin muutaman kyyneleen vuodattaa Noran ja Alician kohtaloille.

Toisaalta siis pidin kirjasta paljonkin ja pääsin tutustumaan aikakauteen, josta en aiemmin koulun historiantunteja lukuunottamatta oikein tiennyt mitään. Toisaalta taas tuntui, että kirjasta jäi kuitenkin lopulta puuttumaan se viimeinen jokin. Luulen että tämä liittyy kohdallani nimenomaan siihen, että serkukset olivat kirjassa tosiaan aivan liian täydellisiä ihmisiä. Pieni särmä ja terve itsekkyys olisi tuonut tarinaan lisää syvyyttä.

Kerronta ja tarina etenevät vaivattomasti. Aikakautta ja ajan kulumista olisi kuitenkin todella vaikea kirjasta hahmottaa, ellei kirjailija kätevästi aina väliin kertoisi, että taas on kulunut viisi vuotta tms. Päähenkilöt käyttäytyvätkin Kuubasta lähdön jälkeen kuin 2000-luvun ihmiset, vaikka käsittääkseni kirjan tarinan pitäisi sijoittua 60-70-luvuille.

Ihan kelpo kirja siis. Varmasti luen Samartinin kirjoja enemmänkin, joskaan tämä teos ei nyt ihan sinne suosikkilistan kärkeen noussut.

3/5

Kirja kuin elokuva

Marisha Pessl - Night Film

suom. nimellä Yönäytös (Otava)

Stanislas Cordova on kaikkien ihailema elokuvaohjaaja. Hänen elokuvansa pureutuvat syvälle ihmisen psyykeen pimeimpiin sopukoihin asti ja Cordovan elokuvan nähtyään kukaan ei ole enää entisensä. Cordovaa itseään ympäröi salaisuuksien ja vaikenemisen ilmapiiri. Kukaan ei tiedä ohjaajasta itsestään juuri mitään, eikä kukaan suostu puhumaan hänestä sanaakaan.

Toimittaja Scott McGrath on aina ollut sitä mieltä, että Cordova salailee jotain. Kun hän sitten muutama vuosi sitten yritti vihdoin näitä salaisuuksia selvittää, oli tuloksena vain julkinen nöyryytys ja uran hiipuminen. Cordovan tyttären Ashleyn yllättäen kuollessa näkee Scott viimein tilaisuutensa tulleen. Miksi kaunis nuori nainen tappaisi itsensä, ellei hänen isällään olisi jotain tekemistä asian kanssa?

Night Film on Pesslin toinen kirja ja se on taitavasti ja mielikuvituksella kirjoitettu. Painostavaa ilmapiiriä yritetään luoda vaihtelevalla menestyksellä kirjan alusta saakka ja lukijasta tuntuu, että kirjan ja Cordovan totuus vaihtelevat jatkuvasti. Jännitettävää ja uskomattomia juonipaljastuksia riittää. Tekstin sekaan on lisätty myös erilaista "tutkimusmateriaalia", lehtileikkeitä, valokuvia ja internetsivustojen poimintoja, jotka saavat kirjan erottumaan hyvin edukseen muista saman tyylilajin teoksista. Kirjan tyylissä yritetään selkeästi päästä samaan, mitä Cordova elokuvissaan tarjoilee. Kirjan kantavina teemoina ovat ihmismielen synkimmät salaisuudet ja halut.

Vaikka kirja on erityisen taitavasti rakennettu, minulla oli jotenkin vaikea päästä sen tunnelmasta kiinni. Jännitys on selkeästi hiuksia nostattavaksi tarkoitettu, mutta minua ei suoraan sanottuna huolestuttanut päähenkilöiden puolesta kertaakaan. Luin kirjaa yli puolen välin, ennen kuin se alkoi todella viemään mukanaan. Kirjailija ei vaan oikein osannut perustella minulle, miksi minun olisi pitänyt jaksaa välittää Scottin ja hänen ystäviensä kohtalosta.

Juoni itsessään on sopivan monimutkainen, mutta juonenkuljetus tuntuu perustuvan erinäisille yhteensattumille vähän liiankin paljon. Juuri kun Scott luulee joutuneensa tutkimuksissaan umpikujaan, soittaakin joku kätevä silminnäkijä, joka auttaa kuljettamaan tarinaa taas eteenpäin. Tyylillisesti minua häiritsi kirjassa suunnattomasti myös se, että kursiivia oli käytetty kirjassa aivan järjetön määrä. Kursivoituja sanoja tuntui yhdellä aukeamalla olevan kymmeniä ja sen lisäksi niillä välillä painotettiin lukemisen sujuvuuden kannalta mielestäni aivan vääriä sanoja. Todella raivostuttavaa lukea tälläistä tekstiä koko 600 sivua.

Kirja oli siis ihan ok, mutta ei minusta mikään maata mullistava. Kirja kannattaa lukea, jos kaipaa vähän erilaista jännäriä.

3/5

Isot käärmeet tulloo!

  The Iron Wyrm Affair - Lilith Saintcrow

Emma Bannon on Britannian palveluksessa työskentelevä velho, joka saa itselleen uuden, haastavan työtehtävän. Joku on ryhtynyt murhaamaan imperiumin nerokkaimpia ihmisiä ja Emman täytyy suojella näistä viimeistä, Archibald Clarea. Pian Emma ja Archibald saavat huomata, että murhien takana on pirullinen suunnitelma, jonka tavoitteena ei ole enempää eikä vähempää kuin koko imperiumin valloitus. Estääkseen suunnitelman Emman ja Archibaldin on kuitenkin ensin opittava tulemaan toimeen keskenään, jotta taistelu isoja, mekaanisia käärmeitä ja muita enemmän ja vähemmän maagisia olentoja vastaan voisi ylipäätään edes onnistua.

En ole aiemmin juurikaan lukenut steampunkia, mutta tämän kirjan esittelyteksti herätti jostain syystä mielenkiintoni. Saintcrow'n aikaisempaa Dante Valentine-sarjaa on myös paljon kehuttu, joten minulla oli korkeat odotukset myös tämän Bannon & Claire-sarjan esikoisosan suhteen. En onneksi joutunut pettymään.

Kirjan parissa ei todellakaan kyllästynyt. Tapahtumat seurasivat toistaan lähes päätä huimaavalla vauhdilla. Emma ja Archibald tuntuivat olevan jatkuvasti yhä vakavammassa hengenvaarassa. Kirjan juoni oli sopivan mutkikas, jotta sitä ei ennalta kyennyt arvaamaan. Saattaa jopa olla, että se ei ihan täysin auennut edes kirjan loputtua.

Kaikkein kiehtovinta kirjassa on kuitenkin sen henkilöiden väliset jännitteet. Tarinassa annetaan ymmärtää, että varsinkin Emman historiassa on tapahtunut jos jonkinmoista, joka tuottaa omat vaikeutensa mm. hänen suhteessaan omaan henkivartijaansa Mikaliin. Ärsyttävää asiassa kuitenkin on se, että Saintcrow pimittää näitä tietoja lähes viimeiseen saakka, eikä todellakaan anna mitään lukijalleen ilmaiseksi. Tämä tietenkin saattaa edistää myös sarjan tulevien osien myyntiä, koska lukija haluaa tietää lisää tapahtuneesta.

Saintcrow'n vähäinen selityshalukkuus vaivaa myös kirjan maailmanrakentelua. Saintcrow ei johdata lukijaa maailmaansa mitenkään, vaan matkan varrella on vain kerättävä kokonaiskuvaa niistä pienistä vihjeistä, joita kirjailija suvaitsee tekstiinsä ripotella. Tämän seurauksena suurimman osan kirjaa lukija onkin aika pöllämystynyt tapahtumista, koska ei yhtään ymmärrä, miten asiat Saintcrow'n maailmassa todella toimivat.

Yllätyin myös siitä, miten hankalaa kirjan kieli paikoitellen oli ymmärtää. Olen sen verran jo lukenut kirjoja englanniksi, että minulla ei käytännössä ole koskaan ongelmia kielen ymmärtämisen kanssa, mutta tämä kirja oli siinä poikkeus. En oikein koskaan päässyt perille, johtuiko asia siitä, että Saintcrow tykkää kirjoittaa poikkeuksellisen monimutkaisia lauserakenteita vai oliko tekstissä vain suoranaisia kirjoitusvirheitä. Olen melko varma, että aina silloin tällöin tekstistä puuttui ihan sanoja. Joka tapauksessa, joitakin lauseita sai tankata kolmeen tai neljäänkin kertaan, ennen kuin niiden tarkoitus aukeni.

Sen verran tästä kirjasta ja sen päähenkilöiden "seurasta" kuitenkin pidin, että ostin itselleni jo sarjan toisen osan. Jos vaikka siinä varsinkin Emman historia aukeaisi jo vähän paremmin.

4/5

Suhdekiemuroita 1800-luvun Helsingissä

Rakas Henrietta - Kaari Utrio

Kaari Utrio on ollut yksi suosikkikirjailijoitani jo parin vuosikymmenen ajan. Minulta on silti lukematta moni Utrion uransa alkuvaiheessa kirjoittama kirja. Ne eivät vain tuntuneet niin kovin mielenkiintoisilta silloin, kun teininä kahlasin läpi Utrion keskiaikaan sijoittuvaa tuotantoa. Tämän vuoksi minua nyt vähän harmittaakin, että niin mainio kirja kuin tämä Rakas Henrietta on jäänyt minulta kaikki nämä vuodet lukematta.

Rakas Henrietta sijoittuu 1840-luvun Helsinkiin. Yliopisto on juuri juhlimassa 200-vuotista taivaltaan, Senaatintorin uudet upeat rakennukset ovat valmistumassa ja kansallismielisyys on hitaasti nostamassa päätään kulttuuriväen saavutusten myötä. Tässä maailmassa yrittää luovia myös ylhäinen Henrietta, joka 24-vuotiaana on jo lähes vanhapiika. Henriettan haluttomuus avioitua aiheuttaa harmaita hiuksia koko perheelle, mutta Henrietta ei silti huoli aviomiehekseen ihan ketä tahansa. Helsingin pienet piirit tuntuvat ahdistavilta ja tunkkaisilta ja salaa Henrietta toivoo, että löytyisi mies, joka veisi hänet pois tästä kaikesta. Kun kuvioihin astuu laajalti matkustellut, salaperäinen markiisi de Maury, tuntuu Henriettasta, että hänen rukouksiinsa on vihdoin vastattu. Valitettavasti kaikki ei ole kuitenkaan aina aivan sitä miltä näyttää ja Henriettalla on vielä paljon opittavaa sekä maailmasta että itsestään, ennenkuin avaimet onneen löytyvät.

Rakas Henrietta oli kevyt ja hauska lukukokemus. Kirjan päähenkilöt ovat sopivan moniulotteisia, jotta mielenkiinto tarinaan säilyy koko ajan. Henrietta itsessään on sekä älykäs että viisas, mutta samalla myös ajoittain itsekeskeinen ja ylimielinenkin. Vaikka Henriettaan on suurimman osan aikaa helppo samaistua, aiheuttaa hänen kohtalonsa lukijassa myös säälin ja ärtymyksen tunteita.

Utriolla on todella taito herättää aikakausi eloon. 1800-luvun Helsingin ylhäisön elämä on mielenkiintoista luettavaa kaikkine pikkutarkkoine sääntöineen. Utrio tarjoaa lukijalleen juuri sopivan määrän yksityiskohtaista tietoa mm. talojen sisustuksesta, päähenkilöidensä vaatetuksesta ja muusta miljööstä ylipäätään, jotta kirjan henkilöiden tarinaan on helppo eläytyä.

Olen saanut tämän kirjan äidiltäni ja tässä SSKK:n painoksessa 70-luvulta on lisäksi mukana Kai Linnilän kirjoittama lyhyt alustus aikakauteen. Johdanto kuvineen tuo vielä sopivaa lisävalaistusta kirjan tapahtumiin.

Tämä kirja melkein luki itse itsensä ja sanoisinkin, että tämä on ehdottomasti Kaari Utrion parhaita kirjoja. Suosittelen Rakasta Henriettaa siis kovasti niille, joita 1800-luvun seurapiirielämä kiinnostaa ja jotka kaipaavat kevyttä ja helppoa lukukokemusta päivän piristykseksi.

5/5

Tiivis tietopaketti islamista

Islamin käsikirja - Jaakko Hämeen-Anttila

Minuahan tunnetusti kiinnostaa lähes kaikki, joten luin oikein mielelläni tämän 2004 ilmestyneen Hämeen-Anttilan johdatuksen islamin keskeisiin piirteisiin. Kirja koostuu kolmesta osasta. Ensimmäisessä osassa käydään pääpiirteittäin läpi islamin ja sen maiden historiaa aina uskonnon syntyvuosista nykypäiviin asti. Toisessa osassa keskitytään tarkemmin itse uskontoon ja sen oppeihin. Kolmanteen osaan Hämeen-Anttila on nostanut esiin asioita, joista mm. media on viime vuosina aktiivisesti kirjoittanut. Kirjailija tuo lisävaloa mm. Iranin vallankumoukseen, naisten asemaan ja jihadiin.

Tiesin ennalta, että Hämeen-Anttila on yksi Suomen johtavia islamintutkijoita, mutta hänen tuotteliaisuutensa tuli silti yllätyksenä. Pelkästään tämän kirjan kirjallisuusluettelosta löytyy useita Hämeen-Anttilan kirjoittamia kirjoja ja niitä on sittemmin tullut paljon lisää. Ei siis liene ihme, että tällä kokemuksella tämäkin kirja on hyvin kirjoitettu ja erittäin mielenkiintoinen.

Teksti on enimmäkseen helppolukuista ja Hämeen-Anttila on pyrkinyt siihen, ettei mene liialti pieniin yksityiskohtiin vaan selittää asiat ja ilmiöt lukijalleen vain siinä laajuudessa kuin niiden ymmärtäminen edellyttää. Tästä huolimatta uusia termejä on paljon. Ainakin minulta alkoi toisen osan aikana mennä sunnat, hadithit ja suufit iloisesti sekaisin. Islamin opista kertovaa osaa ei voikaan oikein lukaista noin vain, vaan eri termejä on pakko painaa mieleensä, että jatkossa pysyy edes jotenkin kartalla, mistä tässä nyt puhutaan.

Islamiin perehtyneenä tutkijana Hämeen-Anttilalla on vahva käsitys muslimimaiden nykytilasta. Hän myös tuntuu tietävän tarkalleen, millaisen kuvan tälläinen rivikansalainen on viime vuosina saanut islamista lähinnä median välityksellä. Hämeen-Anttila ei säästele lukijaansa, kun hän kirjassaan kyseenalaistaa tämän maailmankuvan, osuen samalla niihin kaikkein syvimmälle juurtuneisiin ennakkoluuloihin niin tarkasti, että ihan itseäkin alkaa jo hävettää. Siis hävettää omasta puolesta, kun sitä on mennytkin uskomaan kaikenlaista yksipuolista propagandaa ja ottanut median esiin nostamat yksittäiset tapahtumat koko muslimimaailmaa koskevana yleisenä totuutena. Kirjan lukemisen jälkeen on aika piinallisen selvää, että en oikeasti tiedä mitään mistään, ainakaan jos islamista puhutaan.

Islamin käsikirja oli kaikessa lyhyydessään ja tiiviydessään varsin silmiä avaava lukukokemus. Suosittelenkin tätä lämpimästi kaikille, joita eri kulttuurit ja nykymaailma yleensäkin yhtään kiinnostaa. Kirja laajentaa yleissivistystä ja ehkä niitä iltauutisiakin osaa nyt katsoa hieman eri linssien läpi kuin aikaisemmin. Ainoa asia, joka minua kirjaa lukiessa harmitti oli se, että tämä on jo kymmenen vuotta vanha. Hämeen-Anttilan mielipide muslimimaiden viime vuosien tapahtumista olisi myös ollut mielenkiintoista tietää.

5/5

Kymmenen tärkeintä kirjaa

Jonnan Keyword: Love-blogissa oli eilen mielenkiintoinen kirjahaaste, joka kannustaa kirjoittamaan kymmenestä kirjasta, jotka ovat itselle jollain tavalla tärkeitä. Kirjojen ei tarvitse olla suuria ja hienoja ja niiden valitsemiseenkaan ei ole tarkoitus käyttää puolta päivää, vaan vain muutama minuutti. En ole aiemmin haasteisiin osallistunut, mutta tämä vaikutti niin mukavalta, että päätin kerätä oman listani.

Kuvittelin tehtävän olevan haastavampikin, mutta kyllähän ne kymmenen kirjaa suhteellisen helposti lopulta löytyivät. Aikamoisia tiiliskiviä tähän näköjään kertyi.

1. Jane Austen: Pride and Prejudice

Austenin kirjalla tulee varmasti aina olemaan paikka sydämessäni. Innostuin lukemaan kirjan ensimmäistä kertaa katsottuani aikanaan Colin Firthin tähdittämän BBC-sarjan ja ihastuin kirjaan yhtä paljon kuin sarjaankin. Muistan sen, että saatuani kirjan loppuun minulla oli tunne, että sen lukemisen voisi aloittaa alusta uudestaan vaikka saman tien. Pride and Prejudice on myös ensimmäisiä kirjoja, joita olen lukenut englanniksi.

2. Victor Hugo: Kurjat

Kurjat luin lukiossa kirjaesitelmää varten. En näköjään ole koskaan halunnut mennä siitä mistä aita on matalin, joten rohkeasti päätin kahlata tämän tiiliskiven läpi. Ihastuin tarinaan! Se vei välittömästi mennessään ja on yksi nuoruusvuosieni merkittävimmistä lukukokemuksista.

3. J. R. R. Tolkien: Lord of the Rings/Taru Sormusten Herrasta

Kerran nörtti, aina nörtti, ainakin minun kohdallani. TSH:n sain luettua kokonaan vasta aika "myöhäisessä" vaiheessa, oltuani jo reilusti yli parinkymmenen. Lopullista onnistumista oli jo edeltänyt monta epäonnistunutta yritystä. Tuon ensimmäisen kerran jälkeen olen kuitenkin lukenut kirjan yhteisniteenä ja erikseen, suomeksi ja englanniksi jo useampaan kertaan. Joku kolmesta osasta lähtee minulla yleensä aina mukaan juhlapyhien viettoon mummulaan. Hurahtaminen näkyy tosiaan siinäkin, että omistan kirjasta useamman eri version. Tämä tosin ei vedä vielä vertoja Hobitille, joka minulla on ... köh ... neljänä eri laitoksena.

4. Terry Pratchett & Neil Gaiman: Good Omens

Jos jatketaan samoilla linjoilla. Terry Pratchett on yksi syy, miksi aikanaan aloin lukea kirjoja englanniksi. Silloin lukioaikoina Pratchettin kirjoja kun ei oltu suomennettu vasta kuin kourallinen. Halusin ainakin yhden Pratchettin sisällyttää listaani ja päädyin lopulta tähän Gaimanin kanssa yhteistyönä kirjoitettuun kirjaan. Kun kaksi maestroa lyö viisaat päänsä yhteen, ei lopputulos voi olla muuta kuin loistava. Good Omens on hullunhauska! Jos huumorista ja lopun ajan tunnelmista pidätte, niin suosittelen tätä oikein lämpimästi.

5. Lois McMaster Bujold: Cordelia's Honor

Miles Vorkosigan-sarjan aloittava yhteisnide Milesin vanhempien kohtaamisesta ja ensimmäisistä yhteisistä vuosista on avaruusopperoiden eliittiä. Milesin tarina on sittemmin jatkunut jo monen kirjan verran, joista jokainen tuntuu olevan aina toistaan jännittävämpi ja viihdyttävämpi.

6. Deanna Raybourn: Silent in the Grave

Olen aiempina vuosina lukenut myös paljon romantiikkakirjallisuutta. Halusin yhden edustajan siitäkin genrestä listaan valita ja päädyin tähän Raybournin kirjaan. Sinänsä Silent in the Grave ei ole mikään tyypillinen lajinsa edustaja. Paremminkin tämä on murhamysteeri. Päähenkilöiden välinen kemia ja jännite on kuitenkin suorastaan mehukasta luettavaa, vaikka koko kirjassa ei suudelmaa fyysisemmälle tasolle edes mennä. Silent in the Grave aloittaa Julia Grey-sarjan, jonka kolmas osa on toistaiseksi ainoa kirja, jonka olen ostanut sähköisenä heti ilmestymispäivänä ja lukenut siltä istumalta.

7. Jane Sowerby: Victorian Lace Today

Sukuni naiset ovat aina tehneet paljon käsitöitä. Ei siis liene ihme, että itse innostuin neulomisesta parikymppisenä. Victorian Lace Today oli ensimmäisiä omistamiani ulkomaisia käsityökirjoja ja sen myötä ensimmäistä kertaa ymmärsin, kuinka kauniita voivat olla käsintehdyt pitsihuivit ja myös niistä kertovat kirjat.

 Paluuta ei ole ollut. Mitä ohuempi lanka ja puikot niin sen parempi.

8. Pasi I. Jääskeläinen: Harjukaupungin salakäytävät

Väliin jotain vähän uudempaa. Jääskeläisen Harjukaupungin salakäytävät luin tänä syksynä ja vaikutuin. Suorastaan sekosin kirjasta hetkellisesti ja lähdin siltä istumalta jahtaamaan M-hiukkasia myös omilta nurkiltani. Lopputuloksen voi lukea blogipostauksesta.

9. Siddhartha Mukherjee: The Emperor of All Maladies

Mukherjeen kirja edustaa tässä listassa sitä vähän vakavampaa tyyliä. Emperor of All Maladies kertoo nimittäin syövän historiasta aina antiikin ajoista nykypäivään. Kirja on vetävästi kirjoitettu, eikä lukija voi kuin hämmästellä Mukherjeen perehtyneisyyttä asiaan. Vaikka näkökulma on aika Amerikka-keskeinen, on kirja silti mielenkiintoista luettavaa kaikille lääketieteen historiasta kiinnostuneille. Kirja voitti aikanaan myös Pulitzerin ja on suomennettu nimellä Sairauksien keisari.

10. Ensimmäinen lukupäiväkirja

Viimeisen kirjan kohdalla ajattelin ottaa vähän erivapauksia. Koska tehtävänanto ei varsinaisesti ollut, että listaa kymmenen kirjaa, jotka olet lukenut, päätin ujuttaa mukaan kirjan, joka on minulle ehkä se kaikkein tärkein ja iso syy myös siihen, miksi tämä blogikin ylipäätään on olemassa. Olen pitänyt lukupäiväkirjaa jo vuosia. Se ensimmäinen on tuo kukkakantinen. Kirjoitukseni kirjoista ovat vuosien aikana muuttuneet ja muovautuneet, mutta näin jälkikäteen myös niitä kaikkein lyhyimpiäkin tekstejä on aina yhtä hauska lukea. Tämä on myös ollut todella hyvä motivaattori päiväkirjojen jatkamiseen. Vaikka kirjasta ei olisi sanottavaa kuin muutaman lauseen verran, on se parin vuoden päästä ihan yhtä mielenkiintoista luettavaa kuin ne sivujen pituiset syväanalyysitkin.

Siirsin ensimmäiseen lukupäiväkirjaani lukemieni kirjojen luettelon muualta. Sen vuoksi ensimmäiset "kirja-arviot" ovatkin usein tekstejä, jotka olen kirjoittanut vuosia kirjan lukemisen jälkeen. Taso on sen vuoksi väliin tälläistä:

Olen sittemmin onneksi petrannut ja kirjoitan nykyään kirja-arvioni ylös vähän joutuisammin.

Sellainen top-kymppi. Täytyy sanoa, että itsekin olin vähän yllättynyt tuosta fantasia- ja scifikirjallisuuden suurehkosta määrästä. Kirjahyllythän kertovat omistajastaan yleensä paljon ja sen tekevät varmasti tälläiset suosikkilistatkin. Tästä voinee varmaan päätellä, että olen mielikuvitusmaailmoissa elävä, listoista ja kauniista asioista pitävä romantikko, jonka on joskus hairahduttava myös tosielämään. Aika hyvin ne kirjat lukijansa luonnetta heijastelevat.

Jos innostuit oman listasi tekemisestä, käyhän linkittämässä oma postauksesi kommentteihin!

Kadoksissa tuolla jossain

Huopaaminen - Antti Leikas

Hauskaa uutta vuotta! Blogit täyttyvät vuoden 2013 koostepostauksista, mutta koska en suurimmasta osasta lukemiani kirjoja ole blogannut, jätän tämän väliin. Palataan viime vuoteen kuitenkin viime viikolla lukemani kirjan muodossa.

Leikaksen esikoiskirjassakin vilahtaneet patentti-insinöörit Tikkari ja Hyvönen on lähetetty jonnekin Eurooppaan liikematkalle. He havahtuvat todellisuuteen keskellä keskinäistä tappelua pienen Hrabeslavin kaupungin rautatieasemalla. Kännykät ja tietokoneet ovat jatkaneet matkaa junan kyydissä. Ihan varmaa ei ole enää sekään, mihin firmaan ja kaupunkiin miehet ylipäätään olivat matkalla.

Pienen alkuhämmennyksen jälkeen asiat kuitenkin alkavat sujua. Paikallinen baari löytyy, olut virtaa ja Hyvönen oppii vähän kieltä. Miehet tutustuvat paikallisiin, Tikkari löytää Jeesuksen (kirkon tornista piirtämässä harpilla ympyröitä), eikä kotiinpaluun kanssa ole lopulta yhtään kiire. Joskus on kuitenkin arkeenkin palattava, mutta loppuraportin kirjoittaminen miesten matkasta ei tule olemaan helppoa.

Leikaksen esikoisteos Melominen oli yksi hauskimpia kirjoja, joita viime vuonna luin. Leikakselle näköjään tyypillinen ajatuksenlento ja vapaa filosofointi toimi siinä hyvin, koska juonta vietiin eteenpäin muilla tavoin haaveilun ohessa. Leikas yrittää nyt samaa ideaa Huopaamisessakin ja lopputulos ei valitettavasti ole yhtään niin tasapainoinen kuin Melomisessa.

Kirjaa vaivaakin epätasaisuus. Tarinan lähtökohdissa olisi ollut ainesta vaikka millaiseen koomiseen hurvitteluun, mutta valitettavasti ne hauskat kohdat ovat lopulta aika harvassa. Sen sijaan sitä filosofista pohdintaa riittää ja välillä tuntuu, että loputtomiin. Valitettavasti pohdinnat vaan eivät kanna juonta eteenpäin ja olinkin jo tylsistymisen vuoksi valmis heittämään kirjan kesken useaan kertaan. Voin myöntää, että loppuosan kirjasta vain selailin.

Hyviä hetkiäkin toki on. Parasta kirjassa on Tikkarin ja Hyvösen touhuja vierestä seuraavan vanhan miehen välikommentit tapahtumiin. Hyvösen sananlaskuvarasto tuntuu loppumattomalta ja loppuraportin kirjoitus pomon kanssa on hetkittäin hulvatonta luettavaa.

En kuitenkaan lopulta päässyt tähän tarinaan mukaan ollenkaan. Mitä tässä kirjassa oikein tapahtui ja mikä olikaan kaiken pointti? Ei mitään käsitystä. Leikas kirjoittaa kyllä teknisesti hyvin, mutta se ei oikein riitä kantamaan kirjaa miellyttävään lukukokemukseen saakka. Melomisen jälkeen tämä oli pettymys.

2/5

Kuolleiden etsintä on rankkaa puuhaa

Grave Sight - Charlaine Harris

Olin siskoni kanssa kirjakirppiksellä myymässä viikko sitten. Siinä pöydän takana istuskeltuani silmäni osui tähän siskon ostamaan Charlaine Harrisin kirjaan ja aloin kirjaa lueskella myymisen ohessa hiljaisina hetkinä. Tykästyin kirjan lähtökohtiin sen verran, että kirja lähtikin lopulta minun eikä ostajan mukaan.

Harper Connollyyn iski teini-ikäisenä salama. Hän on sen jälkeen pystynyt aistimaan kaikki kuolleet ja on nyt kehittänyt tämän ainutlaatuisen kykynsä ympärille itselleen ammatin. Harper itse näkee ammattinsa palveluksena kuolleiden perheille, mutta muiden ihmisten on väliin vaikea ymmärtää Harperin kykyä. Hän saakin usein osakseen vain haukkuja, vainoa ja vihaa.

Harper ja hänen apulaisenaan toimiva velipuolensa Tolliver on kutsuttu pieneen Sarnen kaupunkiin etsimään puoli vuotta sitten kadonnutta Teenietä. Käy pian selväksi, että Sarnessa ei kaikki ole oikein muutenkaan kohdallaan ja Teenien katoamiseen liittyy mysteeri jos toinenkin. Harper joutuu taistelemaan jopa omasta hengestään, ennenkuin mysteeri selviää.

Olen lukenut aiemmin yhden osan Harrisin Sookie Stackhouse-sarjasta. Pidin siitä, mutta en niinkään rakastunut. Harrisin kirjoitustyyli jäi kuitenkin lähtemättömästi mieleen, koska tunnistin sen hyvin tästäkin kirjasta. Jotenkin sitä olettaa, että tämäntyyppiset kirjat olisivat jotenkin kevyellä ja humoristisella otteella kirjoitettuja. Harris tarjoaa lukijalleen kuitenkin kaikkea muuta. Hän kirjoittaa suorasukaisesti ja rohkeasti vaikeistakin asioista. Kirjan tunnelma on väliin yllättävänkin ahdistava. Harris ei tunnu säästelevän mitään eikä ketään, kaikkein vähiten omia päähenkilöitään.

Kirjan lähtökohta ja Harperin kyky on mielenkiintoinen. Harper ei henkilönä ole mitenkään täydellinen, vaan hänellä on paljon heikkouksia, joiden kanssa yrittää parhaansa mukaan selvitä. Harperilta löytyy onneksi myös aimo annos sisua, joten pelkojen ja heikkouksien kanssa kamppailu ei kuitenkaan ärsytä lukijaa liikaa. Kirjan juoni on suhteellisen hyvin rakennettu. Loppu ei toki tule minään suurena yllätyksenä, mutta suurin osa juonenkäänteistä selviää vasta loppumetreillä.

Aion Harperin seikkailuja lukea enemmänkin. Tämä oli hyvä aloitus sarjalle, joka toistaiseksi (lopullisesti?) on neljän kirjan mittainen.

4/5

Hauskaa ja rauhallista joulunaikaa!

Autonnokka suuntaa tänään mummulaa kohti, joten blogikin hiljenee pariksi päiväksi kokonaan. Toivotan kuitenkin kaikille lukijoilleni oikein ihanaa joulua, hyvää ruokaa ja mieluisia lahjoja!

Hän rakastaa vai rakastaako sittenkään?

Hän rakastaa minua - Virpi Pöyhönen

Kiira on juuri palannut Suomeen Wyomingista vaihto-oppilasvuoden jälkeen. Wyomingin rajattomaan taivaaseen tottuneelle kesäinen Turku vaikuttaa tunkkaiselta ja pieneltä. Kiira on kokenut matkallaan ystävyyden, jonka jälkeen mikään ei tunnu enää samalta. Miten jatkaa elämää, kun kaikki tuntuu hajonneen?

Krista on uranainen, jonka itsenäisyyttä ystävät ihastelevat. Oikeasti Krista haluaisi sen mitä muillakin, parisuhteen, kodin, perheen. Hän on päättänyt saada sen vihdoin Harrin kanssa, joka tuntuu kaikinpuolin täydelliseltä. Harri on kuitenkin naimisissa, joten Kristan ei auta muuta kuin odottaa, että Harri tekee päätöksensä. Harrihan kuitenkin rakastaa Kristaa, eikös vaan?

Hän rakastaa minua on PEKKin kautta saatu Virpi Pöyhösen esikoisromaani. Kirja rakentuu kahden henkilön, Kristan ja nuoren Kiiran ympärille, jotka ovat omalla tapaa molemmat etsimässä itseään. Krista yrittää saavuttaa sen, jonka on vannonut ystävilleen saavansa. Hän on omien sanojensakin mukaan voittaja. Eikö voittajille juuri kuuluisi kaikki hyvä ja kaunis tässä maailmassa? Voittajat eivät voi jäädä kakkoseksi tai tyytyä vähempään kuin täydelliseen. Kiira sen sijaan on aikuistumisen kynnyksellä. Elämässä tehdyillä valinnoilla on jo varsin suuri merkitys. Kiira on joutunut seuraamaan vierestä, kuinka ystävän ottama harha-askel on johtanut tämän tuhoon. Nyt rauhalliseen normaalielämään sopeutuminen koti-Suomessa ei onnistukaan kovin helposti, kun vaihto-oppilasvuoden tapahtumat vaivaavat edelleen.

Molempien naisten tarina on mielenkiintoista luettavaa. Pöyhönen on onnistunut kietomaan yhteen kaksi eri juonta kohtuullisen sujuvasti ja uskottavasti. Varsinkin Kristan tarina on väliin koskettavaa luettavaa. Hän haluaa niin paljon, mutta lienee kuitenkin niin, että tässä elämässä kaikki eivät aina voi saada kaikkea. Kristaan minun oli myös helpompi samaistua. Luulisin tämän johtuvan siitä, että olen Kristan kanssa suurinpiirtein samanikäinen. Kiiran tarina tuntui paikoitellen taas enemmänkin teiniangstilta.

Krista ja Kiira joutuvat pohtimaan omaa suhdettaan rakkauteen sen eri muodoissa. Mitä vaaditaan naisen ja miehen, vanhempien ja lasten tai ystävien väliseen rakkauteen? Mitä tapahtuu kun toinen rakastaakin enemmän kuin toinen? Milloin rakkaus loppuu? Kirjan päähenkilöiden on kuitenkin löydettävä itsestään voima jatkaa elämässä jälleen eteenpäin. Ehkä itsensä rakastaminen on sittenkin se kaikkein tärkein asia.

Hän rakastaa minua oli ajatuksia herättävä romaani. Pidin kirjasta ja suosittelen tätä muillekin.

4/5

Kesäidylli särkyy

Perheestä ja alastomana juoksemisesta - Jarmo Ihalainen

Siskokset Roosa ja Sofia kuuluvat menestyneeseen Wikstenin sukuun. Perheellä on aina ollut tapana kerääntyä merenrantahuvilalleen elokuussa kesäjuhliin, joissa hyvästellään mennyt kesä ja valmistaudutaan tulevaan, harmaaseen syksyyn. Perinteestä on pidetty kiinni vuosikaudet, vaikka perheenjäsenet ovat kokeneet vastoinkäymisiä ja eroja. Sofian ja Roosan kesiin on aina kuulunut myös läheisesti naapurin taitelijapariskunta, kaksi naista, jotka ovat olleet siskoksille kuin varamummoja. Naapuriin on aina voinut paeta huvilan väliin ahdistavaakin tunnelmaa.

Tulee kuitenkin aika, kun huvilan salaisuuksien täytyy vihdoin paljastua. Pystyykö perhe kohtaamaan menneisyydessä tehdyt virheet vai hajoaako se lopullisesti?

Perheestä ja alastomana juoksemisesta on jälleen yksi PEKKin kautta saatu esikoiskirja. PEKK on siitä loistava, että sen kautta pääsee tutustumaan kirjoihin, joita ei muuten kirjakauppojen tarjonnasta välttämättä edes huomaisi. PEKK on myös hyvä tapa tukea suomalaisia esikoiskirjailijoita. Tie edes kohtalaisesti myyväksi kirjailijaksi Suomessa kun on kivinen.

Ihalaisen kirja tuntui sopivan hyvin alkutalven synkkyyteen. Tunnelma oli kesäisen seesteinen ja loppukesän sateen tuoksun saattoi lähes haistaa. Perheen kesäidylli ei toki ole aivan täydellinen kaikkine ongelmine ja hankaluuksineen, mutta voiko nyt mikään idylli ihan täydellinen olla koskaan? Kirja on kirjoitettu hyvin, kovin paljoa esikoiskirjailijalle tyypillisiä sudenkuoppia tai manöövereitä kirjasta ei löydy.

Kertojia kirjassa on useampia. Tarinaa kertovat vuoronperään sekä Sofia että Roosa, mutta myös naapurin taiteilijanaiset ja siskosten isoisä Wilhelm. Ajassa liikutaan sujuvasti 30-luvun, 80-luvun ja nykyhetken välillä. Tästä huolimatta kertomus pysyy hyvin kasassa, eikä lukija koe olevansa hukassa missään vaiheessa.

Teemat ovat yhtä monipuolisia kuin kertojatkin. Ihalainen pohtii kirjassaan etenkin niitä tekijöitä, jotka pitävät parisuhteen ja ylipäätään ihmiset kasassa. Miten vastoinkäymisiin tulisi suhtautua ja miksi eri ihmiset reagoivat niihin niin erilailla? Mikä ylipäätään tekee ihmisistä perheen? Onko merkitsevä asia lopulta verisiteet vai jokin täysin muu tekijä? Eräs kirjan henkilöistä kommentoikin tätä aihetta hyvin, kun sanoo, että haluaa olla toisten kanssa toki perhettä, mutta ei niin välittäisi olla sukua. Tämä on mielestäni hyvä ja kompakti lausahdus, joka kuitenkin sulkee sisäänsä kaikki ne ongelmat, joita varsinkin toisilleen sukua oleminen voi joskus teettää.

Kirjan lopusta en niin välittänyt. Ongelma on paremminkin siinä, etten oikein ymmärtänyt sitä. En ymmärtänyt, miksi tietyt kirjan henkilöt reagoivat niin kuin reagoivat. Kirja ei mielestäni antanut tarpeeksi rakennuspalikoita, jotta loppu olisi luontevasti muotoutunut sellaiseksi kuin se nyt on.

Enimmäkseen kuitenkin pidin kirjasta ja sen henkilöistä. Olen PEKKille kiitollinen, että pääsin lukemaan kirjan, joka minulta olisi muuten jäänyt täysin huomaamatta.

3/5

Paasilinnan jalanjäljissä(kö)

Kerjäläinen ja jänis - Tuomas Kyrö

Vatanescu tulee Suomeen vain yhtä tarkoitusta varten: tarjotakseen pojalleen paremman elämän nappulakenkien muodossa. Saavuttaakseen haaveensa Vatanescu on jättänyt kotimaansa Romanian, ostanut ihmiskauppias Jegor Kugarilta kyydityksen ja ryhtynyt kerjäämään Helsingin kaduilla. Ei kuitenkaan kestä kauaa, kun asiat menevät pieleen. Vatanescu saa tarpeekseen Kugarin kohtelusta ja lähtee karkumatkalle. Matkakaverikseen hän saa töölöläisen jäniksen. Pakomatka kuljettaa Vatanescua ja jänistä halki Suomen ja takaisin, mutta nappulakenkiä Vatanescu ei vaan tahdo saada hankittua. Mikä lopulta on onnen mitta ja määrä? Riittääkö onneen pelkät nappulakengät?

Ei varmaan liene kellekään epäselvää, että Kyrö on ottanut kirjaansa varten vahvasti vaikutteita Arto Paasilinnan Jäniksen vuodesta. Kerrankin voin sanoa, että olen jopa lukenut sen! Jäniksen vuoden lukemisesta on tosin jo niin monta vuotta, että en siitä kovin kirkkaasti mitään muista. Sen verran on kuitenkin jäänyt mieleen, että voi sanoa Kyrön teoksen saaneen Paasilinnan kirjasta, jos ei nyt suinkaan koko juontansa, niin ainakin ideakehyksen. Mielestäni siihen ne yhtäläisyydet sitten jäävätkin. Vaikka mm. Vatanescun nimi ja matka Suomen halki nyökkäävät vahvasti Paasilinnan suuntaan, on tarinan sisältö, viesti ja sen henkilöiden motiivit jotain aivan muuta kuin Paasilinnalla. Yhteistä toki on se, että sekä Paasilinnan että Kyrön päähenkilö haluaa irtaantua tietyllä tavalla arkitodellisuudesta ja on hakemassa elämäänsä jotain parempaa.

Kyrö kirjoittaa todella hyvin. Olen lukenut kirjailijalta aiemmin vain Mielensäpahoittajan kaksi osaa ja jännitin sitä, miten huumori välittyy tälläiseen pidempään kertomukseen. Kirjan alussa jo vähän aikaa pelkäsin, etten pääse oikein sinuiksi tarinan kanssa. Tarinankuljetus tuntui osaltani tyssäävän heti alkuunsa Hotakaisilmiöön: huumori tuntui minusta taas liian äijämäiseltä. Tästä päästiin onneksi nopeasti yli ja kun tarina vei mennessään, se tosiaan myös vei.

Pidin Vatanescusta ja hänen ajattelutavastaan. Kyröllä onkin loistava tilaisuus näyttää köyhän romanialaisen silmin suomalainen elämänmeno sen oikeassa valossa. Mielestäni Kyrö onnistuu tässä hyvin. Huumorin taakse kätkeytyy paljon osuvaa yhteiskuntakritiikkiä. Onko todella onnen mitta lopulta kauppakeskus, uudet nappulakengät, talo Nurmijärvellä ja kaasugrilli?

Kerjäläinen ja jänis osoittautui loistavaksi ja hauskaksi kirjaksi, jolla on paljon sanottavaa. Suosittelen!

4/5

Kai se on sitten pakko uskoa, vaikka vähän tiukkaa tekeekin

"Et kuitenkaan usko...", Ville Haapasalon varhaisvuodet Venäjällä - Ville Haapasalo, Kauko Röyhkä ja Juha Metso

Ville Haapasalo on nähnyt Venäjän vuosinaan paljon: Neuvostoliiton viimeiset päivät, maan yksityistämisen, raharikkaiden nousun valtaan ja Venäjän 90-luvun villit vuodet, jolloin mikä vain oli sallittua, jos vain rahaa löytyi tarpeeksi. Uskomattomien tapahtumien keskellä myös eräs suomalainen näyttelijänalku eli omaa uskomatonta tarinaansa. Venäjää sanaakaan osaamaton nuori Ville Haapasalo tuskin osasi odottaa, että jonain päivänä hän olisi yksi Venäjän rakastetuimmista näyttelijöistä. "Et kuitenkaan usko..."-kirja on kirjoitettu kahden päivän aikana tapahtuneen haastattelun pohjalta, jossa Haapasalo muistelee Kauko Röyhkän avustuksella ensimmäisiä vuosiaan Venäjällä. Kirjaa kuvittavat Juha Metson upeat valokuvat.

Tein sen virheen, että aloin lukea tätä kirjaa eilen illalla kymmenen jälkeen, kun olisi paremminkin pitänyt mennä nukkumaan. Kolme tuntia myöhemmin silmät ristissä käänsin kirjasta viimeisen sivun ja ensimmäinen ajatukseni oli, "Olen sanaton." Haapasalon kertomus on niin mahtava, käsittämätön, hauska ja peloton (näitä adjektiivejahan riittäisi), että vähän aikaa täytyi haukkoa henkeä kuin kala kuivalla maalla, kun sain tämän päätökseen. Mieletön kirja, mieletön kokemus!

Haapasalon tarina on todella hurja. Sitä lukee väliin kuin parastakin jännitysnäytelmää. Täytyy kyllä sanoa, että jos en olisi Parikan kirjaa juuri lukenut, voisi Haapasalon kertomuksessa olla vieläkin enemmän ihmettelemistä. Nytkin on tosiaan siinä ja siinä, että uskoisiko tätä kaikkea todella. Toisaalta Haapasalo kertoo koettelemuksistaan vilpittömästi ja kirjan formaatti, joka on todella kuin yksi pitkä haastattelu, vielä korostaa tätä vaikutelmaa. Haapasalon ja Röyhkän keskustelu on väliin kuin parin hyvän kaverin jutustelua seuraisi.

Juha Metson valokuvat kruunaavat kokonaisuuden. Ne ovat uskomattoman hyviä. Useammasta kuvasta löytyy itse Haapasalo, mutta pääosaa esittää lopulta kuviin ikuistetut tavalliset venäläiset. Miten Metso onkin löytänyt kuviinsa juuri nämä tilanteet ja ihmiset? Metso on kuvissaan onnistunut tavoittamaan hyvin niin Venäjän ytimen kuin sen äärilaidatkin.

Lukekaa tämä kirja! Tarina on hengästyttävä, eikä se takuulla jätä ketään kylmäksi. Yhtenä hetkenä naurat katketaksesi ja sitten taas toisena sydämesi särkyy. Vaikuttavaa.

5/5

Mystinen itänaapuri

Äiti-Venäjän aapinen - Outi Parikka

Outi Parikalla on takanaan pitkä ura MTV3:n uutisten Venäjän erikoistoimittajana. Hän onkin siis otollinen henkilö kirjoittamaan opasta Venäjästä, sen kulttuurista ja ihmisistä. Työssään Parikka on joutunut tutustumaan niin tavallisten ihmisten kuin rikkaiden ja mahtavienkin elämään.

Äiti-Venäjän aapisessa käydään läpi venäläisten aakkosten kautta 28 keskeistä Venäjään, sen ihmisiin ja kulttuuriin liittyvää aihetta. Kirjan myötä tutustuu mm. venäläiseen ruoka- ja juomakulttuuriin, juhliin, liikenteeseen ja televisioon. Myös venäläisyyden varjoisammalla puolella käydään: omat aakkosensa kirjassa on saanut myös rikollisuus, lahjonta ja huijaaminen. Koko kirjan johtava ajatus on kuitenkin pohdinta siitä, mitkä seikat venäläisessä tapakulttuurissa ja ihmisten ajatusmaailmassa ovat ne, jotka näitä ilmiöitä synnyttävät.

Voin ihan rehellisesti myöntää, että samalla kun Venäjä on alkanut kiehtoa minua yhä enemmän, se myös pelottaa aika tavalla. Itärajan tuolla puolella on maa, joka on niin iso, ettei sitä pieni ihminen voi edes käsittää ja siellä asuu kansa, jonka ajattelutapa tuntuu väliin niin vieraalta, että se saattaa jopa ahdistaa. Ainoa ratkaisu tähän siis on hankkia aiheesta lisää tietoa ja sitä myötä toivottavasti myös ymmärrystä. Parikan kirja on näihin lähtökohtiin varsin oiva teos. Parikka tunnistaa tämänsuuntaiset ajattelumallit myös muissa suomalaisissa ja pyrkii selittämään ajattelutavan ja kulttuurien eroavaisuuksia mahdollisimman ymmärrettävästi ja käytännönläheisesti. Tämän kirjan luettuani ymmärrän venäläisiä takuulla taas vähän paremmin.

Parikan lähestymistavasta näkee, että hän on tottunut Venäjänmatkaaja. Hän suhtautuu asioihin sopivalla ulkopuolisen kriittisyydellä, mutta samalla pyrkii nostamaan esiin asioita, jotka Venäjällä ovat ainutlaatuisia ja joista suomalaisetkin voisivat joskus ottaa oppia. Taustatyötä Parikka tuntuu tehneen tätä kirjaa varten aivan huikean määrän. Hän on käynyt läpi viimeaikaista Venäjä-tutkimusta ja nostaa kirjassaan keskeisimpiä löydöksiä esiin. Kirjan lopussa on lisäksi kattava linkkikokoelma, jonka kautta kirjan teemoihin pääsee syventymään vielä lisää.

Kirjaa on helppo lukea, Parikka kirjoittaa muutamaa pientä suvantokohtaa lukuunottamatta aiheestaan vetävästi ja lämpimästi. Suosittelen tätä kirjaa kaikille niille, joita Venäjän kulttuuri kiehtoo ja ihmetyttää. Tästä on hyvä aloittaa aiheeseen tutustuminen. Toinen hyvä katsaus aiheeseen on Anna-Lena Laurenin Hulluja nuo venäläiset, joka on tosin tiiviimpi ja kevyemmällä otteella kirjoitettu.

Nyt tekisi mieli lukea venäläistä nykykirjallisuutta. Onko teillä mielessä kirjailijoita, joita voisitte suositella?

4/5

Terroristeja ja vieriviä sappikiviä

Mac Moose ja Jagge Migreenin tapaus - Mauri Kunnas

Mac Moose on entinen poliisi, nykyinen menestyskirjailija, joka on juuri saanut uusimman teoksensa valmiiksi. Mac kaipaisi hieman vaihtelua elämäänsä ja saakin sitä oikein olan takaa, kun keskellä yötä Macin kalsonkilaatikkoon sukeltaa avonaisesta ikkkunasta ei sen enempää eikä vähempää kuin kuuluisa Kiith Nielurisat, maailman kovimman rockyhtyeen, Rollin Gallstonesien basisti.

Kiithillä on hurja tarina kerrottavanaan bingoillasta yhtyeen solistin, Jagge Migreenin kanssa, joka ei mennytkään ihan putkeen. Jagge on siepattu ja Kiith on paennut henkensä kaupalla murhanhimoisia tekohampaita, jotka ovat seuranneet Kiithiä Macin ikkunalle saakka. Mac sekaantuu lähes tahtomattaan tapahtumavyyhteen, johon liittyy bingon ja tekohampaiden lisäksi terroristeja, Live Aid-konsertti, rastapupuja, aivopesua, pikku-Heidi, haisevaa juustoa ja huimia takaa-ajokohtauksia. Noin muutamia esimerkkejä mainitakseni.

Huomasin taannoin, että Mac Moosen seikkailuista kertova sarjakuva-albumi on juuri julkaistu uudestaan, tällä kertaa värillisenä. Tämä inspiroi minut kaivamaan hyllystäni jälleen esiin tämän alunperin vuonna 1995 julkaistun Kunnaksen albumin. Vaikka olin vuonna 1995 vielä varsin nuori, oli Kunnaksen sarjakuva jo silloin mielestäni yksi hauskimmista, joita olin lukenut. Pidin tästä niin paljon, että vaivihkaa albumi siirtyikin vanhempieni kirjahyllystä omaani, jossa se siis edelleen oleilee.

Muistikuvat tarinan hyvyydestä eivät onneksi pettäneet. Jos mahdollista tämä oli vieläkin parempi kuin muistinkaan. Nyt "vanhemmalla iällä" tarinan huumori varmasti uppoaa vielä paremmin kuin silloin nuorempana. Kunnas on päästänyt albumissa mielikuvituksensa oikein kunnolla valloilleen. Tarina on herkullisen absurdi ja ottaa kaiken viihdearvon irti kertomuksen tapahtumista ja sen henkilöistä. Kunnas on kuvittanut tarinan tutulla, yksityiskohtaisella tyylillään, jossa joka ruudusta löytää uusilla lukukerroilla aina jotain uutta. Hauskoja sivuheittoja on siellä täällä ja itse tarinallekin saa hihitellä koko albumin ajan.

Vaikka sarjakuva on jo lähes 20 vuotta vanha, ei se silti ole menettänyt yhtään ajankohtaisuuttaan. Valitettavasti terroristeista ja Live Aid-konserteista riittää jutun juurta ihan yhtä paljon nykypäivänä kuin 90-luvullakin. On myös hauskaa huomata, että Rollin Gallstonesien esikuvana ollut yhtye keikkailee edelleen. Vitsit ovat siis jo parikymmentä vuotta sitten olleet yhtyeen herrojen kohdalla aika geriatrisia, mitä ne tänä päivänä olisivatkaan?

Jos olette yhtään sarjakuvan, musiikin tai huumorin ystäviä, lukekaa ihmeessä tämä sarjakuva, nyt kun sitä kaupoistakin taas saa. Tämä on ehdottomasti yksi kaikkien aikojen suosikkejani, joka kestää aikaa ja uudelleenlukemista vielä vuosikymmentenkin jälkeen. Ainoa asia, jota tämän sarjakuvan kohdalla harmittelen on se, että selkeästi tästä piti alunperin kehittyä sarja, mutta niin ei sitten kuitenkaan käynyt. Mac Moosesta olisin halunnut kuulla lisääkin.

5/5

7 kuukautta ja 22 päivää

1Q84 - Haruki Murakami

Postauksen otsikko kertoo sen, kuinka kauan tätä kirjaa kesti lukea. Nyt se on kuitenkin tehty, bileet pystyyn!

1Q84 on kirjatrilogia, jolla on minun versiossani mittaa huimat 1156 sivua. Ei siis liene ihme, etten tätä ihan yhdeltä istumalta lukaissut. 1Q84:n kolmas osa ilmestyi Keltaisessa kirjastossa suomennettuna tänä syksynä.

1Q84:n tarina alkaa, kun toinen päähenkilöistä, Aomame, kapuaa pakon sanelemana moottoritien hätätikkaita, jottei ruuhkan takia myöhästyisi tärkeästä tapaamisesta. Taksikuski on häntä hetkeä aikaisemmin varoittanut, että poikkeukselliset teot johtavat poikkeuksellisiin asioihin. Aomame silti yllättyy, kun nykyhetki alkaa muuttaa muotoaan totutusta. Maailmassa on yhtäkkiä asioita, joita sinne ei ole aikaisemmin kuulunut, kuten kaksi kuuta. Aomame tajuaa joutuneensa rinnakkaistodellisuuteen, jota hän alkaa nimittää 1Q84:ksi. 1Q84:n maailmassa kaikki ei ole aina ihan loogista.

Samaan aikaan toisaalla Tengo, Aomamen vanha luokkatoveri ja elämän rakkaus, ottaa vastaan uskaliaan työtarjouksen. Hän suostuu uudelleenkirjoittamaan nuoren lukiotytön, Fuka-Erin teoksen Air Chrysalis. Air Chrysaliksen maailmaa hallitsevat Pienet ihmiset, joiden tarkoitusperiä ei oikein kukaan tiedä. Taivaalla loistaa kaksi kuuta. Air Chrysaliksesta tulee suuri hitti ja Tengo tajuaa joutuneensa varsinaiseen liemeen. Peliä pelataan säännöillä, joita hänelle ei ole kerrottu ja Air Chrysaliksen maailma alkaa muistuttaa yhä enemmän Tengon todellisuutta.

Kirja on erikoinen yhdistelmä rakkaustarinaa, maagista realismia, jopa murhamysteeriäkin. Murakami yhdistelee eri genrejä ennakkoluulottomasti toisiinsa, eikä lukijalle ole aina täysin selvää, missä kirjallisuuden alalajissa milloinkin mennään. Kirjan tarinaa kertovat vuorotellen Aomame ja Tengo. Kolmas kertoja tulee mukaan kuvioihin vasta kolmannessa osassa. Koska kirjan päähenkilöt eivät ole nähneet toisiaan kahteenkymmeneen vuoteen, tuntuu lukija hyvin pitkään seuraavansa kahta toisiiinsa täysin liittymätöntä tarinaa. Tengon ja Aomamen kohtalot alkavat kuitenkin kietoutua kuin huomaamattaan toisiinsa ja molemmilla on tärkeä rooli kirjan tapahtumissa.

1Q84:n tempo on varsin seesteinen. Vaikka tunnelma tuntuukin aika ajoin tiivistyvän, ei lukijan tarvitse silti kovin paljoa jännittää päähenkilöiden puolesta. Aika paljon kirjan tapahtumien kulusta kertoo se, että Tengo toteaa ensimmäisen osan loppupuolella jokseenkin niin, että "Jotain alkaa kohta tapahtua". Ollaan sivun 400 paikkeilla. Olisihan se tosiaan ihan hyvä, koska lähestulkoon koko ensimmäinen osa on pelkkää pohjustusta ja päähenkilöiden elämänkäänteiden analysointia.

Tarina ei silti ole tylsä. Päähenkilöiden elämänhistoria on mielenkiintoista luettavaa ja Murakami houkuttelee lukijaansa jatkuvasti pienillä lupauksilla tulevísta tapahtumista, jotta kirjaa jaksaa rämpiä eteenpäin. Sanoisin kuitenkin, että tämän lukeakseen täytyy lukijankin olla sopivassa mielentilassa. Mikään pageturner tämä tosiaankaan ei ole, vaan parhaimmillaan juuri pieninä paloina luettuna.

Luin hiljattain Murakamin omaelämänkerrallisen teoksen "Mistä puhun kun puhun juoksemisesta". Siinä Murakami vertaa kirjan kirjoittamista maratoniin. Sanoisin, että tämän kirjan lukeminenkin oli kyllä eräänlainen maraton, jollei sitten jo jonkin sortin ultrajuoksu. Kirja oli kuitenkin enimmäkseen varsin hyvä ja Murakamia luen vielä jatkossakin.

4/5

Lue tämä, jos

• haluat lukea kirjan fiilistellen, kiirettä pitämättä
• pidät Murakamin kirjoitustyylistä

Miehiä riesaksi asti

Kuva: Gummerus

Jono - Heidi Jaatinen

Kirjastonhoitaja Aina Kuluntalahti tulee eräänä iltana miehensä kanssa rakastellessaan lausahtaneeksi lupauksen. Hän lupaa tänä kesänä antaa kaikille, jotka tulevat pyytäneeksi. Ei kestä kauaakaan, kun Ainan portinpieleen alkaa kerääntyä miehiä. Jono on syntynyt.

Miehiä tulee joka päivä lisää. On pankinjohtajia, sirkuslaisia, gynekologeja, sotilaita, ahtaajia, mekaanikkoja... Lista tuntuu loputtomalta. Pääluvun kasvaessa alkaa jonokin elää omaa elämäänsä ja kehittää alkeellista infrastruktuuria, johon kuuluu niin uusien jonottajien infopiste, magneettikuvausauto kuin temppelikin. Ainan mies, taidemaalari Aarni Härkäsimppu kestää tämän kaiken varsin kärsivällisesti, mutta hän onkin uskossa, että jonottajat ovat kerääntyneet paikalle hänen taiteensa takia. Totuus, kun hän sen lopulta kuulee, on aika karvas.

Siitä huolimatta, että kirjan takakansiteksti ja lähtökohdat yleensäkin saattavat antaa teoksesta sellaisen kuvan, että kyseessä olisi jotain suomalaista erotikaa, on varsinainen seksi tässä lopulta aika pienessä sivuosassa. Toki siitä puhutaan ja varsinkin Aina sitä muistelee, mutta jos jonkinlaisia kiksejä itselleen hakee, ne kannattaa hakea muista teoksista. Seksin sijaan kirja käsittelee hyvin pitkälle parisuhdetta, miesten (ajatus)maailmaa sekä miesten ja naisten välistä suhdetta yleisemmällä tasolla. Kirja on tekstinsä puolesta helppolukuinen ja Jaatinen kirjoittaa vetävästi lyhyin lausein, joissa ei ole mitään ylimääräistä.

Kirja itsessään on tarkoitettu farssiksi, josta pienen vihjeen saa jo henkilöiden hullunhauskoista nimistä. Ainan ja Aarnin lisäksi kirjasta löytyy mm. pankinjohtaja Arvo Kohokas sekä autokoulunopettaja Jukka Kolari. Kirja onkin ainakin alkuun hauska ja juonenkäänteille saa hörötellä ihan ääneenkin. Vitsi käy kuitenkin vähän turhan nopeasti vanhaksi. Jono elää omaa elämäänsä, mutta muuten kirjassa ei tunnu tapahtuvan oikein mitään. Asiaa ei helpota se, että kirjan päähenkilö Aina ei itsekeskeisyydellään kerää keneltäkään sympatiapisteitä. Lukija ei oikein jaksa samaistua henkilöön, joka on omasta mielestään vallan erinomainen maailman napa. Aina onnistuukin lähinnä ärsyttämään ja kaikki hänelle sattuvat takaiskut lukija ottaa ilolla vastaan.

Kirja on aika hämmentävä. En oikein päässyt perille siitä, mitä Jaatinen teoksellaan oikein haluaa sanoa. Miehilläkin on tunteet? Miehiäkin on erilaisia? Joidenkin haastatteluiden mukaan Jaatinen on halunnut kommentoida kirjassaan nykyajan vähän turhankin rentoa suhtautumista seksiin ja parisuhteelle asetettuja tiukkoja vaatimuksia, jossa seksuaaliterapeutin apua tarvitaan jo toisena avioliittovuonna. Voihan näin toki ollakin, mutta mielestäni ne eivät kirjasta kovin hyvin välity.

Mielenkiintoisinta on lopulta seurata, miten jonosta tulee pikkuhiljaa paremminkin kylä. Ihan kokopitkään kirjaan asti tässä ei mielestäni jutunjuurta oikein olisi ollut, novellina tarina olisi saattanut toimia paremminkin.

3/5

Lue tämä, jos

• haluat tietää enemmän miesten sielunelämästä
• jonottamisen sisäinen dynamiikka kiehtoo